Nyt ekaa kertaa tuon kauhean ajatukseni julki:

toteuttaa itseään. APnä katsoisin peiliin tarkemmna kerran. Sieltä löytyy syyllinen ongelmiin.



Onko lapsilla isää ja miten hän suhtautuu heihin?

Vierailija:

Minulla on ' vain' poikia ja hyvä niin, koska olen aina inhonnut syvästi röyhelömekkoja ja hienostelua, barbeja, hempeitä pastellivärejä, nukkeleikkejä yleensäkin ja sitä älytöntä mankumista ja kikattelua.

Kategorisoitte tytöt yleensä mankuviksi prinsessoiksi, olette oletettavsti itse naisia, joten olitteko lapsena samanlaisia?

Jos ette, miten voitte sterotypisoida kaikki tytöt samanlaisiksi, varsinkin kun OLETETTAVASTI olette myös naisia?



Miten voitte sterotypisoida OMAN sukupuolenne edustajat? Käsittämätöntä, ja kertoo kyllä ettette arvosta omaa naiseuttanne pätkääkään.

jotenkin herättää äidissä enemmän hellyyden tunteita ja vanhempi ärsyttää? Siis katsomatta lainkaan sukupoleen.



Meillä nimittäin niin, että esikoinen on poika, joka niiiiin lutunen ja ihana tasan siihen saakka kun kuopus syntyi. Kuopus on tyttö, ja minulla oli myös vähän ennakkoluuloja tyttöjä kohtaan, siis siinä mielessä, että mitenköhän pärjään. Alkoi siinä siunaamana jotenkin ärsyttää vanhempi lapsi, kun nuorempi syntyi. Kauhea syyllisyys tietenkin. Kumpikin lapsi olleet helppoja vauvoja.



Nyt odotetaan tyttövauvaa, mielenkiinnolla seuraan, alkaako mykyinen kuopus ihana söpö hyväkäytöksinen tyttö ärsyttää samoin kuin esikoinen alkoi.



Jos alkaa, ajattelen asian olevan jotenkin luontainen, johtuen siitä, että tulee uusi avuton huolehdittava, jonka pitää saada parasta hoivaa. Enkä stressaa asiasta enempiä. Ja kun tiedostan tämän asian, kohtelen tietenkin molempia lapsia samanveroisesti. Kummatkin saavat meillä siis hellyyttä.

Ap toi rohkeasti tuntonsa esille, ja niihin on varmasto moninaiset syyt. Ainoa syy ei varmasti ole sukupuoli. Olennaista on se, että kun lapsen saa, se on arpapeliä, jossa voittoa ei voi valia. Se TÄYTYY HYVÄKSYÄ mikä tulee. Tyttö, poika, terve, sairas, mikä vaan. En voi yhtään käsittää tätä tyttö-poika-taistelua, mutta ap:n rehellisiä tuntoja arvostan. Uskon, että jokainen saa juuri ne lapset jotka on tarkoituskin saada. Tsemppiä ap:lle itsetutkiskelun saralla!



T. Kahden pojan onnellinen äiti

olen aina toivonut vain tyttölapsia. oli itsellenikin yllättävää, miten suuri järkytys oli saada tietää odottavansa nyt poikaa. pettymys oli valtaisa.



aiemmin elämässäni mulla oli myös ap:n kaltainen naisten vähättelyvaihe (" tulen paremmin toimeen poikien kanssa" jne jne), mikä on näin jälkeenpäin katsottuna tosi surullista, ja menetin varmasti sinä aikana paljon. (kuitenkin toivoin myös silloin tyttölasta.) en tiedä, mistä moinen ajattelu johtui, mutta ensimmäisen raskauden myötä aloinkin kaipaamaan nimenomaan naisten seuraa, en viihtynyt miesten seurassa enää ollenkaan. myös suhde omaan äitiini muuttui ehkä luontevammaksi. sen ajan jälkeen olen viihtynyt paljon paremmin naisten kanssa, olen sitä mieltä että (ainakin minun tuntemani) naiset on mahtavia, vahvoja, fiksuja, lämpimiä ja yksinkertaisesti vaan niin hienoja tyyppejä, ettei miehistä sellaisia löytyisi koskaan ;) siksipä on erittäin vaikeaa kuvitella, millainen suhde minulla tulee poikaani olemaan. uskon, että poikalapsi on juuri sitä mitä tarvitsen kehittääkseni itseäni entistä tasapainoisemmaksi ja kokonaisvaltaisemmaksi ihmiseksi. ja uskon myös, että näistä tämän hetken suhtautumisvaikeuksista huolimatta olen vauvan synnyttyä pian sitä mieltä, ettei tilanne voisi mitenkään muuten ollakaan.



ja kyllä, minun tyttöni on juuri sellainen vahvatahtoinen, voimakas, huumorintajuinen, elämäniloinen, sopeutumiskykyinen, kekseliäs menestyjä jollaisina pidän naisia yleensäkin. hoivaleikit ja fyysinen riehunta ovat tasapainoisesti edustettuina. kitinästä ja marisemisesta ei tietoakaan, toisin kuin tuntemillani poikalapsilla, jotka ovat sellaisia mammanpoikia ja joka asiasta valittajia että ;) mutta en uskokaan, että luonteenpiirteet ovat sukupuolesta kiinni, vaan lapsen persoonasta ja kasvatuksesta, joten omasta pojastani en odota yhtään sen vähempää kuin tyttärestänikään, nyt kun ensijärkytyksen jälkeen olen saanut ajatuksiani järjesteltyä. ap:n kannattaisi tosiaan mennä terapiaan (ei se pahaa tekisi yhtään kellekään, uskoskaa pois :) ratkomaan naiseuteen liittyviä ongelmiaan. tulisi omastakin elämästä ja mielentilasta ongelmattomampaa ja mukavampaa. plus että vaikutus näkyisi taatusti sukupolvien päähän, vielä lastenlapsetkin kiittäisivät..

Olin päättänyt että en toista samoja " virheitä" , kuin äitini. Mä haaveilin yhteistä " tyttöjenilloista" , ja shoppailuista, samalla oltaisi juteltu kaikkea kivaa :)



No, aika hyvin olen voinut unohtaa ne, jo silloin kun tyttö oli pieni, tajusin että meillä ei vaan synkkaa, me ei tulla toimeen kauhean hyvin. Hirveetä sanoa, mutta jos tyttöni ei olis mulle tuttu, vaan tutustuisin häneen jossain, niin en varmasti haluaisi olla hänen kaverinsa. Rakastan toki lastani.





Poika taas on läheinen ja viihdytään toistemme seurassa. Nauretaan paljon ja liikutaan ihan kahestaankin vielä, vaikka poika on jo 14-vuotta. Tyttö on nyt 16-vuotias. Pojan kanssa me käydään syömässä, shoppailemassa jne.

Tyttö tekee samat jutut omien kavereiden kanssa, mun seura ei häntä kiinnosta. Toki me jutellaan ja ei me kokoajan tapella, mutta selvästi poika on mulle läheisempi lapsi.

Vierailija:

Voisiko ne lapset ottaa omina itseinään eikä sukupuolensa edustajina?

Vierailija:

Ehkä tyttäresi muistuttaa liikaa sinua itseäsi. EHkä hän käyttäytyy samalla tavalla kuin sinä lapsena, mutta sinua rankaistiin tuosta käytöksestä tavalla, joka nostaa nyt ahdistuksen ja raivon pintaan kun joudut kohtaamaan saman tilanteen aikuisena, itse äitinä. Tai jotain...

Tulipa paha mieli osasta näistä kirjoituksista...