Muita jotka valvoo?

muutamia lohdutuksen sanoja. Itse muutama vuosi sitten ihan iljettävän oikeusasian kanssa painineena muistan sen kamalan ahdistuksen tunteen, kun ei tiennyt, minkälaisissa veloissa sitä on, kun salista poistuu. Pahinta oli ehkä odottaa asian käsittelyä, ja kun käsittelypäivä läheni, olin varma, etten näe sitä salia elävänä - sanoin enemmän kuin kerran ääneen, että teen itsemurhan, ja monesti tarkoitin sitä ihan hyvänä vaihtoehtona. En olisi jaksanut enää elää, en nukkunut, en tuntenut mitään, paitsi surua, en pystynyt keskittymään mihinkään, tärisin ja itkin yökaudet, joskus jaksoin itkeä jollekin tutulle puhelimessa, mutta useimmiten yritin olla pirteä ulospäin.



Kun käsittelypäivä oli ohi, muistan astuneeni asianajajani autosta kirpeään ulkoilmaan, kuunnelleeni asianajajan toivotukset siitä, kuinka asia on nyt ohi, ja vilpittömästi ajatelleeni, että niinhän se olikin. Hengitin muutaman kerran syvään ja siirryin siltä seisomalta eteenpäin. Se ahdistus, mikä minua oli vaivannut yli vuoden, masennus ennen sitä, oli hetkessä poissa. Maksoin korvaukset heti, puhuin asiasta muutamalle ystävälle ja totesin, että siitä ei sen koommin puhuta. Olin kuitannut asianosaisille sen, minkä valtio minut velvotti korvaamaan, ja pystyin jatkamaan elämää iloisempana ja pystypäin. Elämään tulee takuulla mutkia, joskus suurempia, joskus pienempiä, mutta oman kokemukseni pohjalta sanoisin, että kaikesta selviää.



Esimerkiksi kohdallani korvaussumma ei ollut lainkaan niin suuri, kuin mitä olin pelännyt. Olisi ollut suorastaan naurettavaa tehdä sen vuoksi itsemurha ja jättää tenava äidittömäksi. Oli naurettavaa pilata yli vuosi elämästään murehtimalla asiaa, mutta en tilanteessa muuta osannut. Minulla oli mahtava asianajaja, jota ilman en olisi asian hoitoa osannut enkä jaksanut. Toivottavasti sinullakin, ap, on oikeudellisia apuja. Käsittely on riittävän raskas jo ilman että sinne pitää mennä yksin.



Mitä tulee lääkitykseen, ei se yksin auta, vaan samalla tarvitaan keskustelua, terapiaa. Toivottavasti näitä molempia löytyy, toivottavasti niistä on apua. Unilääkkeitäkään ei tarvitse kammoksua, kevyemmät nukahtamislääkkeetkin saattavat auttaa, jos ahdistus ei nouse pintaan vahvempana kuin uni. Ei niitä tarvitse käyttää kuin silloin, kun tuntuu, ettei muuten jaksa, ei joka päivä.



Sinulla on varmasti mukava, rakastava mies ja ihanat lapset. Pidä niistä kiinni. Kaikki muu järjestyy.

Tästäkin aiheesta on kokemusta - pyynnöstäni on meillä sosiaalipäivystyksestä käyty, kun viimeisessä hädässä sinne kerran soitin, kun teki mieli vetää ranteet auki ja jättää koko paska taakseen. Tulivat juttelemaan, tarjosivat erilaisia vaihtoehtoja, muutaman päivän sijoitusta lapselle, jotta saisin nukkua. Kuuntelivat, ehdottelivat, muttei kukaan puhunut lapsen poisottamisesta, enkä tietääkseni ole millään " mustalla listalla" asian suhteen, tarkkailussa tai muussa. Sosiaaliviranomaiset ja terveydenhuollon henkilökunta varmasti näkevät monenlaisia ihmiskohtaloita ja luulen, että ensimmäisenä prioriteettina on avun tarjoaminen eikä perheiden rikkominen. Apua pitää vaan uskaltaa pyytää.