Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Keskenmeno ja suru
26.11.2008 |
Sain elokuussa np-ultrassa tietää, että toinen raskauteni oli mennyt kesken viikolla 6. Asiaa vaikeutti se, että olin jo ultrassa viikolla 11 (tai siis luulin olevani), ja olinkin kantanut kuollutta alkiota sisälläni viikkokausia. Ensimmäinen tunne oli epäusko (vaikka jotenkin epäilinkin, ettei kaikki ole kunnossa), sitten tuli viha ja suru. Itkin pari päivää enemmän tai vähemmän. Sitten alkoi kova työputki, enkä ehtinyt ajatella asiaa.
Nyt kun työputki on loppunut, koen taas jonkinlaista surua. On vaikea nähdä ystävää, jonka laskettu aika on kuukauden ennen kun minulla olisi ollut. Itkettää vieläkin. Uutta raskautta ei vielä yritetä (tuntuu, että esikoinen on hankalassa iässä ja hassua kyllä, vähän hirvittää toisen lapsen saaminen).
Miten te muut keskenmenon kokeneet olette päässeet yli surusta? Tuntuu toisaalta, että mitä minä oikein tätä suren, sehän oli vasta niin alussa jne... mutta silti pahalta tuntuu, ei voi mitään.
Kommentit (1)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Alue: Aihe vapaa
Otan osaa. Itselläni ei keskenmenoa vielä koskaan ole ollut, sain vasta esikoiseni. Olen kuitenkin kuullut, että lähes kaikki naiset saavat keskenmenon jossakin vaiheessa, jos tekevät lapsia, monet useamman, muistaakseni sanottiin että usein keskenmenoja on puolet vähemmän kuin lapsia (siis jos lapsia neljä, keskenmenoja kaksi). Siihen pitää siis ilmeisesti varautua ja jotenkin koettaa ajatella, että niin asioiden kuuluu mennä. Musta asiasta pitäisi puhua enemmän, nyt aika harvoin kuulee kenenkään puhuvan keskenmenon aiheuttamasta surustaan. Voimia sulle!