En jaksaisi millään kotona lasten kanssa.

Tää on tosi inhottava tilanne. Mie oon totaalisen uupunut kotona oloon (lapset 6kk ja 2,5v). Mies tekee pitkää päivää töissä (pakko, ei omasta tahdosta). Itse olen viettänyt yhden illan tässä puolen vuoden aikana erossa lapsista.



Aamu jo alkaa yleensä niin, että klo 6 esikoinen tulee huutamaan korvan viereen, hyppii sängyllä ja räpsäyttää valot päälle niin, että vauvakin sitten herää. Ei ole yhtään mukava tapa herätä.



Ulos pitäisi joka päivä raahautua, mutta sekin on aina taistelujen takana. Esikoinen ei ole yhtään yhteistyökykyinen tässä asiassa. Vauva sitte huutaa naama punaisena kun yritän pukea esikoista.



Vauva on tässä viimeiset 5 viikkoa kääntynyt mahalleen, mutta ei takaisin selälleen. Nyt alkaa jo hermo mennä siihen, kun koko ajan kitisee lattialla. Syöttäminen on myös tosi ärsyttävää, koska hän ei ole kauhean vastaanottavainen soseille.



Esikoinen ei millään suostu menemään päiväunille. Sitten klo 16-17 tulee väsymys ja kiukku ja saattaa hakeutua jonnekin nukkumaan. Menee yleensä klo 20 yöunille ja jos tuohon aikaan nukahtaa, niin ilta on sitten katastrofi. Eli saan juosta hänen perässä ja herätellä ettei vaan käy nukkumaan. Säännölliset päivärutiinit meillä on ollut aina. Kun vauva syntyi, niin esikoisen päiväunille meno alkoi vaikeutumaan ja jossain vaiheessa huomasi, että kahdenkaan tunnin jälkeen neiti ei vielä ollut nukahtanut. Siinä meni vaan molemmilla hermot.



Mie en enää osaa puhua kenellekään ihmiselle kunnolla. Valitan vaan miten raskasta mulla on. Ja tuntuu ettei kukaan jaksa kuunnella. Tästäkin johtuen aamulla jo ensimmäisestäkin kiukuttelusta alan itkemään. Ajatus uloslähtemisestä tai ruuanlaitosta alkaa olla mahdoton. Ei ole mitään motivaatiota tehdä yhtään mitään.



Tästä tietysti seuraa syyllisyys, kun en jaksa huomioda lapsia täysillä. Ja varmaan kierre on valmis, että lapset hakee sitä huomiota enemmän. Jos ei hyvällä, niin pahalla.



Mies on vielä ollut tosi ihana ja ymmärtäväinen, mutta en usko että hänkään jaksaa kovin pitkään ottaa vastaan minun vuodatuksia, käyhän hän töissä ja yrittää sitten illalla olla lasten kanssa.



Rahat on ollut tiukilla. Sukulaiset sanoo, että laita esikoinen päivähoitoon. He eivät voi ymmärtää, että siihen ei ole varaa. Varsinkin sitten kun tipun hoitorahalle, niin siihen ei tosiaankaan ole varaa. Eräs sanoi, että pitää miettiä mikä itselle on tärkeää (viitaten siihen että jos en "suostu" maksamaan päivähoitomaksua). Jos esikoinen olisi hoidossa kun tipun hoitorahalle), niin menisimme joka kuukausi 400e miinukselle. Tätä kestäisi 3kk, joten menisimme yhteensä 1200e miinukselle. Siitä seuraisi aika paljon lisästressiä (palaan töihin tuolloin 3kk jälkeen).



Jotenkin en keksi ratkaisua tähän tilanteeseen. On ahdistava olo kun olen umpikujassa. Pystyn vähän aikaan skarppaamaan ja löytämään iloisia ajatuksia, mutta ne tuntuu teennäisiltä. Yksi ratkaisu olisi ehdottomasti se, että saisin miehen kanssa kahdenkeskistä aikaa säännöllisesti. Ongelma on, ettei ole hoitajaa. Äitini ei suostu hoitamaan lapsia silloin kun pyydän. Hän joskus soittaa että nyt voit tuoda pariksi tunniksi. Ei siinä kahdessa tunnissa kerkiä palautua. Rahaa ei ole palkata ulkopuolista apua enkä pystyisi nauttimaankaan vapaa-ajasta jos vieras tulisi hoitamaan lapsia, varsinkin kun vauva vierastaa.



Mieskin vetää äärirajoilla. Sen huomaa ja on hän sen sanonutkin. Siksi ei oikein voi tehdä niin, että lähdettäisiin vuoronperään johonkin. Toinen kuormittuisi siinä liikaa.



Tää homma varmaan räjähtää kohta käsille. Sit kun päivällä edes yrittää soittaa jollekin ja purkaa tuntojansa, niin kukaan ei vastaa puhelimeen. On niin yksinäinen olo tän asian kanssa. Ja ne, ketkä ei elä arjessa lasten kanssa, ei voi ymmärtää. Tulee vaan kommenttia, että ole iloinen kun sinulla on lapsia tai mikä parasta, sinä kadut kun et osannut nauttia tästä ajasta kun lapset ovat pieniä. Jes, tulee vielä syyllisyys siitäkin.



Neuvolassa puhumista en ole kokenut kauhean hyvänä. Ei sieltä kukaan konkreettisesti tule minua auttamaan. Sitten vaan tyyliin iskettäisiin mielialääkkeet kouraan. Kai nyt kuka tahansa uupuu jos ei saa koskaan vapaa-aikaa, eikä edes syödä / käydä vessassa rauhassa. Minusta siihen ei ole ratkaisuna lääkkeet. Ongelma ei sillä mihinkään katoa.



Minua helpottaa vertaistuki. Milloin lasten kanssa helpottaa niin, että elämä olisi edes siedettävää?