Mikä on pahinta, mitä lapsesi on sanonut sinulle?

Oli juuri saanut jostain selville mitä kuoleminen on ja puhui siitä usein. En tiedä oliko tosissaan, meillä oli silloin hankaluuksia perheessä.

Sehän vaan on merkki siitä, että olet rakas ja turvallinen aikuinen kun lapsi uskaltaa moista sanoa. Samat sanat on meilläkin sanottu ja puoli tuntia myöhemmin lapsi tuli niiskuttaen rutistamaan kaulasta.

tosin en usko että ymmärtää edes sanan tarkoitusta. Enkä edes ole läski, vaan ihan normaalipainoinen...

silti piti pojan kanssa vähän keskustella nimittelystä...

ap tietää kyllä, että lapsi on pieni, mutta pahoitti silti mielensä.



No joo, mutta takaisin asiaan :) Kertokaa, mikä on teistä tuntunut pahalta.



Meillä muuten 3v hokee nykyään jatkuvasti " tyhmä äiti, tylsä äiti" jne., mikä on ihan normaalia, mutta kyllä se jatkuvalla syötöllä kuultuna syö naista.



ap

Minä olen ainakin saanut välillä sellaista paskaa niskaan;( mutta onneksi on ollut tukijoukkoja! ja en ole varmaan ainut joka kokee tämän!!

Oikeasti niistä ei kannata ottaa itseensä. On hyvä että lapsi syyttää SINUA eikä itseään. Niin se pitää ollakin, vanhemman pitää hyvillä mielin suostua olemaan se " tyhmä äiti" . Toki nimittelyä ei tarvi hyväksyä ja minäkin aina sanon lapselle ettei toista ihmistä saa nimitellä. Mutta salaa olen tyytyväinen!

mutta oikeastiko et ole alkanut esim itkeä mistään mitä lapset ovat laukoneet? Kyllähän me kaikki ymmärretään lapsia emmekä halua mitään tossukoita, mutta ei minusta ainakaan ole ottamaan vastaan kaikkea ihan suorin ilmein tai iloisella hymyllä...

lapsi 3 v. joooka kerran kun pahottaa jostain mielensä, suloista :)

ap, mua huolestuttaa jos kerrot noin pienelle lapselle kokevasi itsesi huonoksi äidiksi.. et kai halua hänen kantavan huolta itsestäsi, tai ehkä syyllisyyttä huonosta olostasi. hae ammattiapua esim. perheneuvolasta.

Oletteko te jotenkin yli-epävarmoja itsestänne, äitiydestänne? Lapsihan on pienenpieni, teidän huolenpitonne varassa elävä avuton pikkuihminen, joka silmät suurina katsoo teihin, jotta saisi selville miten maailmassa eletään. Ja siihen selvittelyyn kuuluu ihan samalla viivalla kaikki elämän kuuluva, tunteet laidasta laitaan jne. Ei lapsi osaa arvottaa asioita, eikä tuntemuksiaan ennenkuin aikuinen sen tekee. hän vaan tuntee ja sanoo ja katsoo mikä merkitys niillä asioilla on vanhemmille, eli miten missäkin tilanteessa tulisi toimia. Ja vaikka olis koululainen, niin hänkin opettelee; nappaa asioita maailmalta ja tuo ne kotiin jotta voisi turvallisesti katsoa kotioloissa mistä on kyse. Ja tarvitsee vanhempiaan, jotka näkevät sanomisten läpi niihin tunteisiin ja niihin liittyviin kysymyksiin.



Tuo on noidankehä; jos tunnet olevasi huono koska lapsi sanoo niin, itse asiassa vähän oletkin, koska silloin et ole se turvallinen, viisas aikuinen vaan epävarma, lapsen kannalta pelottava aikuinen, johon ei voi turvautua. Olen miettinyt näitä juttuja paljon, koska oma äitini oli sellainen, että aina kun tunsin jotakin, hän itse alkoi tuntea älyttömästi myös jotain, ja mun tunteet jäivät aina hänen tunteidensa alle. enkä ikinä saanut vastauksia näihin elämän kysymyksiin. Aikuisena niiden selvittäminen on vaikeaa ja tuskallista, mutta onnistuu näköjään.



Luottakaa ihmeessä itseenne ja jättäkää lasten sanomiset omaan arvoonsa.

Mun lapset on tuulettaneet oikein todella, en kehtaa edes tänne kirjoittaa, mitä olen saanut kuulla sekä myös kirjallisesti lukea ja piirustuksista katsoa ja tunnen ihan yhtä suurta iloa heidän mielikuvituksellisista vihanpurkauksistaan kuin onnenhetkistäänkin.

Sen kun kuulen niin alkaa verenpaine nousta suhinalla, sillä se tietää piiiitkääääää nukuttamista.

Vierailija:

tunnen ihan yhtä suurta iloa heidän mielikuvituksellisista vihanpurkauksistaan kuin onnenhetkistäänkin.

Sama täällä. Mun kolme vee latelee mulle joka päivä uskomattomat madonluvut siitä mitä kamalaa aikoo mulle tehdä ja mä sanon sille joka kerta vaan että äiti ei suostu siihen että heität äidin jokeen, mutta äiti rakastaa sua silti vaikka sua kiukuttaa niin paljon että haluaisit niin tehdä.

Lapsi oli tuolloin vajaa 3 vuotta ja sä joutui kuulusteluun...

Lapsi oli silloin ekalla; pahvikortti oli leikattu teräville kulmille ja siinä luki; " sinä isi olet äliöpaska helveti lyön sinua turpin minä"



Ja täytyy sanoa että erittäin hieno tapa purkaa tunteitaan ekaluokkalaiselta. Ihan raivona ja kirjoittaa ja askartelee sen ulos itsestään. Ylpeä olen lapsestani.

Äiti, mä tykkään susta. Mut mä en tykkää isistä, kun se käskee mun aina siivota. (4-vee)

miten menee?

Oltiin tapeltu miehen kanssa.



Tuntui tosi pahalta ja loukkaannuin tytölle. Tunsin itseni kelvottomaksi, maailman huonoimmaksi äidiksi ja koin että lapset pitävät enemmän isästään kuin minusta.



En yleensä loukkaannu lapsen sanoista, mutta olin riidan jälkeen niin masentuneessa ja herkässä mielentilassa ja itsetuntoni oli aivan nollassa. En ollut yksin syyllinen siihen riitaan. Tunnen syyllisyyttä siitäkin, että loukkaannuin lapsen sanomisista. Tunsin vain niin hirveää riittämättömyyttä.

Lapsi on monesti sanonut, että äiti en rakasta sua enään. Sanon vaan että ikävä kuulla, mutta äiti kyllä rakastaa siitä huolimatta sinua. Eikä mikään mitä minulle sanot voi sitä muuttaa.

Yleensä lapsi onkin sitten tullut sanomaan, että anteeksi , rakastan sinua paljon.

Vierailija:

Vierailija:

tunnen ihan yhtä suurta iloa heidän mielikuvituksellisista vihanpurkauksistaan kuin onnenhetkistäänkin.

Sama täällä. Mun kolme vee latelee mulle joka päivä uskomattomat madonluvut siitä mitä kamalaa aikoo mulle tehdä ja mä sanon sille joka kerta vaan että äiti ei suostu siihen että heität äidin jokeen, mutta äiti rakastaa sua silti vaikka sua kiukuttaa niin paljon että haluaisit niin tehdä.

Murkkuikäisiä meilläkin ja välillä ihan sisuskalut vääntyy rullalle kun lapsi silmät vihaa leiskuen sanoo vihaavansa mua. Minä se vaan pidän naamassa sellaisen päättäväisen ilmeen (yleensä kyse siis saanko?-et! -asetelmasta) ja yritän pysyä rauhallisena.

Raivon laantuessa voidaan jutella. Siinä välissä tuntuu tosi pahalle ja joka kerta luulen, että tämä oli varmaan viimeinen tikki ja välit on lopullisesti poikki, mutta ei, elämä jatkuu. Minä äitinä ja lapset lapsina.

Vierailija:

Lapsi oli silloin ekalla; pahvikortti oli leikattu teräville kulmille ja siinä luki; " sinä isi olet äliöpaska helveti lyön sinua turpin minä"

Ja täytyy sanoa että erittäin hieno tapa purkaa tunteitaan ekaluokkalaiselta. Ihan raivona ja kirjoittaa ja askartelee sen ulos itsestään. Ylpeä olen lapsestani.