Lue keskustelun säännöt.
Olen ihan kypsä lapsiini ja koko (perhe)elämään
24.11.2008 |
Miten hitossa tää voi olla näin vaikeaa ja rankkaa? Mulla on 5- ja 3-vuotiaat lapset jotka tappelevat lähes koko ajan tai sitten toinen kiukuttelee, yleensä tuo 3-vuotias. Uhma on kova ja huutaa milloin mitäkin. Itkupotkuraivareita saattaa olla päivässä kymmenen ja pisimillään huutoa saattaa kestää tunninkin. Tänään halusi jugurtin ja jankutti sitä puoli tuntia vaikka sanoin ettei meillä ole. Lopulta huusin itse kovaa monta kertaa että etkö tajua, meillä ei ole. (Naapurit varmaan kauhuissaan.) Ei vaan pokka pidä. Samalla alan sättiä miestäni joka ei osallistu koko asiaan, toteaa vaan että 'ei se mua usko tms.'. Molemmat lapset ovat ns. äidin lapsia eivätkä juuri isästä piittaa vaikka isä on aina osallistunut heidän 'hoitoonsa'. Mitään isä-vaihetta ei ole koskaan tullut, pelkkää helvetin äiti-vaihetta.
Olen niin kypsä. Käyn töissä ja siellä viihdyn hyvin (tosin uuden duunin tuomat haasteet toki väsyttävät). Nykyään ei enää edes juuri kiinnosta kotiin tulla. Tai saatan ajatella, että kiva nyt mennä kotiin ja nähdä lapset. Ja jo vartin päästä tekis mieli lähteä ovesta ulos.
Tänään uhkasin jo muuttaa pois. Tekee varmaan tosi hyvää lasten sielunelämälle kun äiti suunnilleen uhkailee ja karjuu takasin minkä ehtii.
Jos nyt voisin päättää toisin, niin olisi pitänyt kai tehdä vain yksi lapsi. Olisi ainakin tullut pilattua vain yhden lapsen elämä.
Kommentit (8)
Meillä oli tollasta puoli vuotta ja mies otti hatkat. Eli nyt olen kahden lapsen yh. Mun paras vinkki: Lähtekää YHDESSÄ ja ERIKSEEN miehen kanssa tuulettumaan säännöllisesti. Tai kohta huomaat olevasi kolmestaan niiden nappuloiden kans.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nyt ihan ensimmäitteks pitäisi saada se mies mukaan hommaan. Vakava keskustelu siitä, että ei kai ne lapset usko jos isi on itsekin sitä mieltä ettei häntä tarvi uskoa. Voit kyllä ihan hyvin lähteä ovesta ulos ja lenkille välillä. Onko sulla omaa aikaa yhtään? Paljonko mies on yksin vastuussa lapsista?
Mitä teette tai miten toimitte kun lapset tappelee tai saa raivareita? Toimisiko huomiotta jättäminen tai onko joku muu juttu joka on toiminut lasten rauhoittamisessa? Esim. meillä samanikäiset tappelee iltaisin päiväkotipäivästä väsyneinä vuorenvarmasti jos ei järjestä mitään tekemistä, mutta yleensä rauhoittuvat kun aletaan lukea tai pelata jotain.
Siis nolointa on ehkä myöntää, että saan kyllä omaakin aikaa. Viikonloppunakin olin molempina päivinä muutaman tunnin shoppailemassa (tosin läksin pakoon myös anoppia). Koen hirveän huonoa omaatuntoa menoistani joita on viikottain. Yleensä pari kertaa viikossa olen joko viikonloppuna tai illalla jossain töiden jälkeen. Yleensä kyllä tulen kotiin ennenkuin lapset menevät nukkumaan. Ja samalla haaveilen jopa enemmästä vapaa-ajasta. olen itsekäs paska.
Yritän kovasti selittää miehelleni tilannetta mutta hän ei tunnu tajuavan millaista on kun ei viiteen vuoteen ole käynyt kotona yksin vessassa tai ei pysty tekemään käytännössä mitään ilman että toinen lapsista vähintään on kintereillä. Ja samalla toisaalta ajattelen, että pitääkin olla illalla lasten kanssa kun on koko päivän jo töissä. Sitten hampaat irvessä yritän leikkiä vaikkei huvita. Ja jo hetken päästä on kauhea mekkala kun molemmat lapset haluavat tehdä eri asioita, ja aina äidin kanssa.
Olen tosi tulistuva luonne (kotona) joten eipä ole ihme, että lapsetkin ovat tulta ja tappuraa. Välillä kyllä mietin onko ne enää ihan psyykkisesti terveitä, etenkään tuo nuorempi.
Arki on rankkaa ja vaikka kuinka yritän, en tiedä miten tehdä siitä parempaa. Asenne kaiketi ratkaisee, ja se on pielessä.
Työn ja perheen yhdistäminen on kovaa, varsinkin kun unta tulee liian vähän (erityisesti kun lapset sairastaa), mutta kotiin en voisi millään enää jäädä (siis teoriassakaan). Olin kahdessa osassa yhteensä neljä vuotta kotona...
Jospa on vaan niin, että olet edelleen kurkkua myöten täynnä uhrautumista ja itsensä antamista lasten hyväksi, jota kertyi kotivuosina?
Onko se ongelma sit siinä, että mies ei ole mukana tässä muuttuneessa tilanteessa, antaako hän ymmärtää, että ei olisi suotavaa sun "liesuta" niin paljon?
Minua monesti avartaa väsymyksen keskellä, kahdenkeskinen aika lapsen kanssa. Ota toinen muksu ja lähdette kahvilaan, ulkoilemaan, joulukadulle, uimaan ym ym, mistä molemmat pidätte. Useimmat lapset ovat varsin herttaisia, kun saavat vanhempansa jakamattoman huomion.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sorry, luulin ettei se tullutkaan tänne kun tuli keskeytys ja homma meni sekaisin...
mutta molemmat haluavat vain ja ainoastaan mun kanssa. Tai siis jos lähden kauppaan ja otan toisen mukaan, niin toinen loukkaantuu verisesti. Nuoremmalla on semmoinen uhma tai mikälie päällä, että on kaupassakin aika rasittava monesti. Mutta ehkä kuitenkin kokeilen tota neuvoa. Arki-ilta tosin on kovin kovin lyhyt.
Mies antaa kyllä mennä. Pikemminkin on niin etten antaisi hänen mennä koska en haluaisi kauheasti olla yksin lasten kanssa. Vaikka itseasiassa taidan pitää silloin hermoni jopa paremmin. Eli syy onkin miehessä ; )
Yksi tyypillisimmistä riidoistamme on se, että valitan ettei hän toimi (ihmettelee vaan ja vastaa lapsilla aina 'kohta'). Lapset tietää, että minä toimin lähes heti ja pyytävät aina mua. Miehen mielestä se on väärin koska lapsien pitäisi osata odottaa (totta sekin).
Nyt pitäisi mennä nukkumaan ettei aina olisi niin väsynyt mutta kun on niin kova tarve viettää aika itsensä kanssa. Tai joskus jopa miehen. Nykyään se kyllä tykkää enemmän tietokoneestaan.
Pienet lapset, uusi työ, molemmat yksinäänkin vie voimia, saati sitten molemmat. Tunnet varmaan nyt olevas huono äiti mutta huono ei miettisi miten toi vaikea aika vaikuttaa lapsiin, tai sun huutamiset. Koska mietit, niin sulla on sydän tallella ja asiat voi muuttua oikeasti parempaan.
Voisko siitä puhua, että tarvitset niissä kiukuttelu- ja huutotilanteissa miehen apua? Mies voi vältellä vaikeita kasvatustilanteita jos on avuton olo niissä, ehkä hän ajattelee että äiti hanskaa ne paremmin, jos olet ollut kotiäiti jossain vaiheessa. Yritä miettiä oikein konkreettisesti, mitä toivoisit mieheltä isänä - että mies tajuaisi vaikka rautalangasta vääntämällä.
Pääsetkö olemaan yksin milloinkaan? Jokainen ihminen, myös ja varsinkin äiti, tarttis sellaista aikaa. Ja se ei ole siivoamista tai kauppareissua varten vaan vaikka kävelylenkki ihan yksin silloin tällöin. Jospa sun ei sit tarttiskaan muuttaa muualle, jos olis semmonen tuuletusaika, jopa säännöllisesti?