Lue keskustelun säännöt.
Onko muita joita hävettää liikkua vammaisen lapsen kanssa?
29.02.2008 |
Minulla ei siis ole mitään vammaisia vastaan ja pidän heitä ihan yhtä arvokkaina kuin muitakin ihmisiä. Kärsin jonkinlaisesta sosiaalisten tilanteiden pelosta ja tunnen aina itseni vaivautuneeksi jos minuun kiinnitetään huomioa julkisella paikalla, yritän parhaani mukaan sulautua massaan.
Kaverillani on kehitysvammainen lapsi, jonka vamma näkyy paitsi ulkonäössä, myös lapsen liikkumisessa, puheessa ja muutenkin käytöksessä. Lapsi ei riehu eikä kiukuttele vaan on lähinnä yli-iloinen ja haluaa mennä tekemään tuttavuutta kaikkien vieraiden kanssa ja näin kiinnittää ihmisten huomion. Me ollaan kaverin kanssa luvattu tarvittaessa hoitaa toistemme lapsia, enkä tiedä miten kertoa hänelle etten haluaisi hoitaa tätä lasta, vaikka siskonsa onkin meille aina tervetullut.
Minulle tuon lapsen kanssa liikkuminen on todella hankalaa, kokoajan saan hävetä ja huomaan jo itse puhuvani lapselle " kohta mennään äidin luokse" ja muuta vastaavaa ettei ihmiset vaan luulisi häntä omakseni. Siksi en mielelläni lähde minnekään kiertelemään kanssaan vaan nykyisin pyrin siihen että olemme kotona aina kun lapsi on meillä hoidossa. Kuitenkin kerrostalokolmio alkaa nopeasti tuntua ahtaalta kun siellä on 3 lasta, varsinkin kun tämä kehitysvammainen on vilkas ja energinen tapaus ja turhautuu nopeasti jos istutaan koko päivä sisällä.
Olen yrittänyt päästä noista tunteistani eroon kuitenkaan onnistumatta siinä. Olenko ainoa joka tuntee näin?
Kommentit (19)
oli kyse sitten terveestä tai sairaasta lapsesta. Aikamoisen asennekasvun paikka olisi ap:lla...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että kyllä munkin mielestäni on kiusallista olla liikkeellä kenen tahansa kanssa, joka vetää ihmisten huomiota puoleensa. Ei tartte olla kuin kovalla äänellä puhuva kaveri, niin tekee mieli hyssytellä. Mieluiten liikkuisin muiden huomiota kiinnittämättä. Se täytyy kyllä sanoa, että itsetunto-ongelmastani huolimatta auttaisin kyllä kaveria tai sukulaista, jolla on vammainen lapsi, ja liikkuisin julkisilla paikoilla tarpeen vaatiessa. Siinäpähän sitten siedättyisin saamaan huomota osakseni. Ja täytyy vielä sanoa, että eivät nuo vammattomatkaan lapset aina ole niin hiljaisia ja huomaamattomia.
Vierailija:
Siinäpähän sitten siedättyisin saamaan huomota osakseni. Ja täytyy vielä sanoa, että eivät nuo vammattomatkaan lapset aina ole niin hiljaisia ja huomaamattomia.
Juuri noin siinä käy.
Minä ymmärrän ap:ta, ei ole kivaa, kun ihmiset töllöttävät. Vaikka luonnollistahan sekin on, että erilaisuus herättää mielenkiintoa. Sen lisäksi HYVIN HARVA katsoo vihamielisyyttään.
Jossain vaiheessa ei enää rekisteröi ympäristön katseita ollenkaan. Niille tulee immuuniksi.
nimim. yhden vammaisen äiti
Ap:n kannattaisi mennä juttelemaan jollekin asiantuntijalle. Pidemmän päälle kärsii itse noin huonosta itsetunnosta. Ilmenee eri tavoin.
niin eihän sun oo mikään pakko lähteä sen lapsen kanssa jonnekin keskustan vilkkaimmalle kävelykadulle. Silti voi lähteä ovesta ulos. Menkää puistoon, metsäretkelle, kävelylle, pihalle leikkimään. Eihän nyt kukaan todellakaan jaksa olla neljän seinän sisällä koko päivää.
Minäkin kyllä ihmettelen, että miten sinä pystyt liikkumaan omien lastesi kanssa ilman, että he vetävät huomiota puoleensa. Kyllä minä ainakin olen todennut, että lapset herättävät ihmisissä hellyyden tunteita ja iloa, ja niiden menoa ihmiset kerta kaikkiaan haluavat katsella. Moni mummo myös kehuu lapsia esim. kaupassa, kun lapset näyttävät reippailta tms. Kyllä lasten kanssa joka tapauksessa joutuu väistämättä huomion kohteeksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinulla on ehkä enemmän tekemistä oman pääkoppasi kanssa kuin luuletkaan.
Ehkä sun pitäisi miettiä tarkemmin sitä, että minkä takia tällainen ajatus tuntuu erityisen pahalta? Siksi, että ajattelet sen vammaisuuden olevan " vika vanhemmissa" - ja haluat, ettei kukaan vain erehdy luulemaan, että sinä olet niin törkeän teon tehnyt, että sinua on vammaisella lapsella rangaistu?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mua hävettäis kulkea jonkun erilaisen kanssa, sellaisen johon kaikki kiinnittää huomiota.
Oli se sitten vammainen, juopunut, muuten ruma, oikein lihava, laiha kuin tikku, huonosti pukeutuva, liian hienosti pukeutuva, liian äänekäs...
Minusta se on tervettä itsesuojelua, jos ei halua olla keskipisteenä.
Hävettääkö sittenkin?
Suomessa on kummallinen tapa suhtautua ihmisiin ja vammoihin (muiden maiden kulttuureista en tiedä, paitsi Tanskasta, jossa kaikki avohoito yms. on paljon yleisempää ja ihmiset hyväksyvät toisensa helpommin). Onko meillä jotain kummaaa ihmiskäsityksesä? Minkälainen on " täydellinen" nainen? Entä mies? Miten lapsen tulisi olla, jotta hänet hyväksyttäisiin?
Kärjistäen sanon, että täydellisiksi stereotypioiksi meille tarjoillaan n. 30 vuotiaita naisia ja miehiä, joilla on hieman uurteita, mutta muutoin iho virheetön. He pukeutuvat muodikkaasti, ovat kaupunkilaisia, kuluttavat paljon ja " laatuun" . Heillä on muutama lapsi ja hyvin palkattutyö. Lisäksi heillä on 2 autoa (tila-auto ja vaimon kauppakassi), omakotitalo, kissa/koira, takka ja he tekevät muutaman ulkomaanmatkan vuosittain (toinen kauemmas lämpöön talvella, kaupunkilomia ja lapsille kesä kivaa)
Montako tuollaista ihmistä tunnette? Minä en yhtäkään. Eikä minun itsetuntoni määrity luettelemieni " ominaisuuksien" mukaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija:
Mua hävettäis kulkea jonkun erilaisen kanssa, sellaisen johon kaikki kiinnittää huomiota.
Oli se sitten vammainen, juopunut, muuten ruma, oikein lihava, laiha kuin tikku, huonosti pukeutuva, liian hienosti pukeutuva, liian äänekäs...
Minusta se on tervettä itsesuojelua, jos ei halua olla keskipisteenä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä en yhtään ymmärrä. En yhtään. Onko se lapsen vika? Onko se sun vika?
2 oli oikeassa. Hyväksy ensin itsesi ja kas, kestät taas vähän enemmän elämää.
Vierailija:
Mua hävettäis kulkea jonkun erilaisen kanssa, sellaisen johon kaikki kiinnittää huomiota.
Oli se sitten vammainen, juopunut, muuten ruma, oikein lihava, laiha kuin tikku, huonosti pukeutuva, liian hienosti pukeutuva, liian äänekäs...
Minusta se on tervettä itsesuojelua, jos ei halua olla keskipisteenä.
Joskus kun olin nuorempi ja ns. heikompi minulle oli myös tuollaisia
tuntemuksia joskus kun liikuin äitini (!!!!!) kanssa, nyt minua hävettää
itseäni kuinka typerä olin. Minä häpesin oikeasti itseäni!
Nyt olen sinut itseni kanssa ja ylpeä liikkuessani rakkaan äitini kanssa, hänessä ei ole mitään vikaa, on tosin hyvin puhelias.
Minä ajattelen aina että muut eivät ole minua yhtään parempia, ei
ihmisyyttä mitata ulkonäkö asioiden mukaan tms. Ihmisyys lähtee ihmisestä itsestään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joskus nuorempana on hävettänyt liikkua hänen kanssaan. Mutta ei enää vuosiin. Vanhempana on tullut itsevarmuutta. Nykyään mua ei pätkääkään kiinnosta tuijottaako joku vai ei. Jos huomaan tuijotuksen, käännyn ja katson kuin halpaa makkaraa takaisin, niin kyllä tuijottaja huomaa itsekin oman tyhmyytensä. Veli ei ole varmaan koskaan hävennyt omaa vammaansa ja miksi sitä pitäisi hävetä. Veljeni on maailman ihanin isoveli ja eno lapsilleni.
Se joka vammaista häpeää niin ettei uskalla mennä ovesta ulos, niin jotain on vialla ja PAHASTI pääkopassa. Ap, mars tutkimuksiin.
Autan kaveria usein ja otan lapsen meille hoitoon. Käydään kaupungillakin jne. Ei ole tullut mieleenkään, että tarvis selvittää ympäristölle, ettei lapsi ole minun.
Kaikki ovat oikeasti varmaan joskus hävenneet vanhempiaan. Eikä siinä ole mitään pahaa. Se on irtiotto ja kuuluu eriytymisen prosessiin. Samasta syystä kapinoidaan vanhempien arvoja vastaan. Toisaalta vanhempia on turvallisempaa hävetä kuin itseään, sillä he hyväksyvät sinut itsenäsi. Moni teini ei ole tyytyväinen itseensä. Vanhempien kautta voi prosessoida itseään.
- kyökkivilosoviaa
sain monesti haukut heiltä asian vuoksi. Veljeni ovat kunnon ihmisiä joilla on hyvä itsetunto, sitä se oli.
Ensin meinasi nousta ihokarvat pystyyn, mutta sitten palasinkin hetkeksi takaisin siihen aikaan kun olin 18v lähihoitajaopiskelija mielenterveystyön harjoittelujaksolla. Minulla oli omapotilaana nuori, alle 30v skitsofreniaa sairastava mies jonka olemus, vaatetus ja kaikki herättivät huomioa. Hän oli mitä ihanin persoona ja osastolla oli todella mielenkiintoista keskustella kanssaan, palata erilaisia pelejä jne. Mutta kun sitten jouduinkin lähtemään ensimmäistä kertaa kanssaan kahden kaupungille asioimaan, huomasin että minua jotenkin nolotti kulkea kanssaan. Rupesin miettimään mitä ihmiset ajattelevat meidän nähdessään, pitävätkö minua hänen tyttöystävänään tai ehkä siskonaan. Mitä jos jotkut puolitutut tai entisen kaverit näkevät meidät yhdessä? Inhottava tilanne vaikka jo tuolloin häpesin ajatuksiani.
Onneksi niistäkin pääsi yli, huomasi ettei ihmiset lopulta jaksa niin paljoa kiinnittää huomioa erilaisiin ihmisiin, saati että rupeaisivat miettimään mikä ihmisten suhde on. Ja jos kiinnittävät huomioa niin oma asiansa, lopultahan ongelma on sillä joka kokee sen ongelmaksi. Nykyään en moisia edes ajattele. En tiedä mistä vammasta ap:n kaverin lapsella on kysymys, mutta omalla sukulaisperheelläni on nyt 4v down-poika ja hänen kanssaan on aivan ihana liikkua kaupungilla. Lapsi kiinnittää toki huomioa tervettä lasta enemmän, ottaa aktiivisemmin kontaktia vieriasiin ihmisiin. Mutta todella harvan vieraan reaktio on millään lailla negatiivinen, päinvastoin. Lapsi tuntuu saavan osakseen enemmän hymyä ja hyväksyntää mitä oma terve lapseni koskaan. Eli jos ap liikut tuon lapsen kanssa niin yritä katsella puolueettomammin silmin ihmisten reaktioita, olet ehkä tulkinnut ne aivan väärin.
Ei kukaan normaali ihminen ajattele vammaisista negatiivisesti.
Kehtaisitko liikkua jonkun esim. mustaihoisen ystävän kanssa julkisesti? et varmaankaan veikkaan.. Entä jonkun vanhuksen joka kävelee huonosti?