Huolestuako?

Hänen tapansa ottaa sosiaalisia kontakteja on muiden kannalta hyvin epämiellyttävä: hän on pilkallinen, vahingoniloinen, ivaa, jankuttaa, matkii ja tiuskii. Hänellä, kuten muillakin luokan oppilailla on neurologinen diagnoosi, mutta hänen kanssaan toimiminen on erityisen haastavaa juuri siksi että hän ei osaa ottaa kontaktia muihin " oikein" . Oma poikani oli hyvin stressaantunut hänen tavoistaan aluksi, mutta nykyään pojat leikkivät ajoittain sulassa sovussa kaksin ja ryhmässä.

Jos käytös ei pysy siedettävyyden rajoissa, leikki loppuu. Aina on kuitenkin mahdollista yrittää uudestaan. Sosiaalisia tilanteita ei opi muuten kuin harjoittelemalla, eri asia on miten lapsi motivoituu jos aina saa negatiivista palautetta ja syntipukin leiman otsaansa.



Lapset ovat usein aikuisia suvaitsevaisempia ja joustavampia luovimaan toisen vajavaisuuksien kanssa kunhan olosuhteet ovat sille suotuisat (pienryhmä, ryhmätoimintaterapia, järjestetyt leikkiasetelmat ja tapaamiset) Myös vanhemmalta vaaditaan aktiivisuutta etsiä lapselle leikkikavereita. Oman poikani leikkikaverit ovat järjestään joko as-lapsia tai sitten huomattavsti nuorempia " tavislapsia" .



Pojallasi saattaa olla herkkyyttä ulkoisille ärsykkeille. Se, että lapsi on huomattavan älykäs saattaa myös osaltaan altistaa sosiaalisille vaikeuksille. Jos häiriköinti ei ole tahatonta lapsi nauttii siitä että saa muut kaaokseen, se saa aikaan voimantunnetta. Tämä on asia, johon pitää puuttua. Häiriköinti on yksi tapa saada huomiota jos ei osaa tehdä sitä muuten.



Oletko kysynyt pojalta miksi hän nimittelee muita? Tunteeko hän olonsa yksinäiseksi? Osaako poika keskustella mitä päivän aikana on tapahtunut, kertoa toiveistaan ja tunteistaan vai ovatko keskustelunne aina kertomasi matti-esimerkin tapaisia? Mieleeni tulee, että kun poikasi kysyy mikä tuon miehen nimi on, häntä ei lainkaan kiinnosta kysymänsä vaan hän haluaa keskustella kanssasi osaamatta tehdä muunlaista avausta. Kuvaamasi keskustelut ovat varmasti itsellesi turhauttavia ja jos ne päättyvät siihen että itse olet täysin kypsä ja poika hämmentynyt. Poika hakee kontaktia ainoalla (?) osaamallaan tavalla ja pettyy kun keskustelu ei johda minnekään.



Itse kyllä huolestuisin ja lähtisin hakemaan apua. Kouluterveydenhuollon kautta voi päästä koulupsykologin arvioon ja opettajakin varmasti voi antaa oman arvionsa vaikeuksista ja sitten voisitte pohtia olisiko esim pienluokasta apua. Perheneuvolassa voi saada keskusteluapua ja vinkkejä siihen miten perheensisäistä kommunikointia voisi saada eteenpäin.



Miten itse voit?

Mun poikapuolessa on jonkin verran samantapaista. Tarkoitan tuota " asennetta" ja vilkkautta.



Veikkaisin tuosta " nonsense" -keskustelusta samaa kuin piipiliisi - oikeasti häntä ei kiinnosta se nimi, vaan kysyminen on tapa hakea huomio. Ja huomion tarve on loputon, loputon suo, eli sillä ei välttämättä ole tekemistä sen kanssa, miten paljon lapsi oikeasti saa sitä.



Jotkut pojat ovat hirveän sinnikkäitä, uhmaavia ja itsepintaisia. Osaksi ihan siksi, kun he ovat poikalapsia, joilla on PAALJON energiaa ja testosteronia (= kukkoiluhormoni). Ja sitten riittävästi älyä ja kekseliäisyyttä, joiden avulla voi tehdä typeryyksiä ja olla hankala. Sepä onkin sitten kysymys, miten saada nämä taidot ja tahto valjastettua rakentavampaan puuhaan.



Joskus tuntuu, että osa näistä vilkkaista, uhmaavista pojista tarvitsisi todella lujan ja voimakkaan mieshahmon pitämään jöötä ja olemaan sellaisena riittävän " coolina" esikuvana, johon voi samastua turvallisesti tulematta kuitenkaan " naiseksi" (viittaan tällä nyt siihen, että kurinpitäjät usein ovat naisia). Ainakin mun lapsipuolella on kova tarve olla Mies, jolla on Munat - eikä siihen kuulu mitään lässyn-lässyn-kilttinä olemista (se on tyyhmää...). Miehen elämä aktiivista sotimista, tappamista ja " isona, pahana olemista" .



Me ollaankin tässä miehen kanssa puhuttu, että mites tää nuori mies voisi käyttää kekseliäisyyttään johonkin muihinkin nokkeluuksiin, kuin sellaiseen " rap star" -asenteeseen.

sun poikasi on ilkeä. oli siihen syy sitten mikä tahansa. ilkeä lapsi voi huonosti, sitä mieltä minä olen.

mielestäni teidän olisi syytä kääntyä perheneuvolan puoleen kasvatuksellisista syistä, kehityksellisistä syistä. lähteä purkamaan sitä, että miksi lapsesi käyttäytyy noin.

lapsellasi on mahdollisuus muutokseen apua hakemalla. perheneuvolassa tutkitaan myös neuropsykiatrisia erityispiirteitä.

pomo:

sun poikasi on ilkeä. .

Itse olet ilkeä! Mielestäni lapsesta ei voi sanoa, että hän on ilkeä, ellei kyseessä ole nimenomaan tahalleen toisille aiheutettu haitta. Tarkoitan, että jos lapsi hakee huomiota ja siksi tekee muille ilkeitä tekoja, niin kyse ei ole ilkeästä lapsesta, vaan hänen tekonsa ovat vääriä, mutta ei se lapsesta ilkeää tee. Ja jos kyseessä on jokin neurologinen ongelma, niin sitä suuremmalla syyllä jättäisin tällaisen nimittelyn pois.

AP: Ota yhteyttä kouluterveydenhuoltoon, jotta saat lapsesi tarkempiin tutkimuksiin. Ainakin isommissa kaupungeissa kouluissakin on mahdollista päästä lastenneurologin luokse keskustelemaan lapsen ongelmista.

jäin vielä miettimään tuota haastavan käytöksen ja mahdollisen korkean älykkyysosamäärän yhteyttä.



Joskus häiriökäytös on yksinkertaisesti ajanvietettä ja äksönin hakua, muuten tylstyy. Onko koulussa annettu vaikeampia lisätehtäviä vai tekeekö poika vaan sen mitä muut ja häiriköi lopun aikaa? Luulisi opettajankin huomanneen että lapsella on älliä ja siksi lasta olisi hyvä haastaa tekemään enemmän ja kanavoimaan energiaa johonkin hyödylliseen eikä suoda luppoaikaa jota poika ei osaa käyttää oikein.

Kuulostaa aika tutulta, vaikkakin lisäksi meillä kyllä ihan kehityksen viivettä muillakin kuiin sosiaalisella puolella.



Me ollaan tuota kuulo asiaa myös vuosia ihmetelty. Kaikissa testeissä näyttää että kuulo on normaali, mutta kun käytäntö sanoo toista.



Nyt ollaan vihdoin päästy kehitysvammaneuvolan palvelujen piiriin ja sieltä ollaan saatu monta hyvää neuvoa ja paljon tietoa asiasta.



Lapsemme on vilkas ja hänellä on keskittymisessä vaikeuksia. Ja kaikki ulkoiset ärsykkeet (äänet, liikkeet, kuvat, tapahtumat) sekoittavat keskittymistä vieläkin enemmän. Ainoastaan hiljaisessa paikassa (esim. kuulotestiä tehdessä) lapsi kuulee hyvin ja kykenee vastaanottamaan sen mitä hänelle sanotaan ja mitä hän kuulee.



Esim. televisiota katsoessa hänen pitää aina lisätä ääntä ja loppuen lopuksi ääni on tosi kovalla. Sisarukset ja me vanhemmat puhumme, keittiöstä tulee ääniä ym. mikä vaikeuttaa hänen kuuntelemistaan siihen asiaan mitä haluaa kuuulla.



Välttämättä siis todellakaan ei ole mitään fyysistä syytä siihen ettei lapsi kuule, vaan syy on siinä että kaikki muu häiritsee liikaa.



Samalla mietin tuota kun kerroit esimerkin keskustelustanne. Poikaa kiinnostaa mihen nimi ja kun hän kysyy sitä, on se kiinnostava asia, mutta kun hän saa vastauksen , hänellä on ajatukset jo jossain ihan muualla. Eli ajatus kulkee nopeasti ja koko ajan ollaan jo menossa askeleen edellä asioissa.



Ottakaa ihmeessä yhteyttä perheneuvolaan esim. sieltä kautta pääsee hyvin psykologille testeihin ja he ovat ammattilaisia arvioimaan lapsesi tilannetta.



Voimia sinulle ja perheellesi arkeen!

mutta kun itse olen saanut nyt tutustua työni kautta ko. menetelmään olen aivan myyty.

Voisiko pojalla olla aistiyliherkkyyttä kuulon alueella. Hiljattain työssäni paljastui si-kuntouttajan tekemässä kuulokokeessa, että nuori kuuli epätavallisen paljon ääniä, siis sellaisella taajuudella mitä tavalliset ihmiset eivät kuule. Se vaikeutti nuoren keskittymistä ja apu löytyi kuuloharjoitteista ja korvatulpasta!

En siis ole mikään asiantuntija, mutta jäin miettimään kun mainitsit epäileväsi ongelmia kuulon alueella joka ei kuitenkaan näy terveydenhoitajan kuulokokeessa.

Poikamme vietiin neuvolan psykologin juttusille 5-vuotiaana juuri päiväkotiongelmien takia. Muutaman kerran hän siellä kävi ja psykologin arvio hänestä oli " normaali" . Loppuajat päiväkodissa tosiaan meni hyvin ja hän oli eskarin priimus. Kahdenkeskisissä kontakteissa on todella fiksu, osaa siis käyttäytyä ja orientoitua asoihin. Ryhmätilanteet saavat hänessä " pedon" esiin. Ei pystyisi pelaamaan rauhallista peliä kavereidensa kanssa, vaan aina on huuto ja meno tärkeintä (ja toisten haukkuminen ja kiusaaminen siinä ohessa).



Mietin tuota omaa masennustani hänen vauva-aikanaan. Mahtoiko hän kokea minut etäiseksi silloin (ja nyt)? Hän nimittelee nimenomaan minua, isäänsä ei koskaan, joten hakeekohan hän minun huomiotani/rakkauttani. Suhteeni kahteen myöhemmin syntyneeseen sisarukseen ovat paljon helpommat (minulla ei heidän aikanaan masennusta) ja he ovatkin päiväkodin enkeleitä, hyvätapaisia ja kilttejä. Tuo masennus oli paha ja puolen vuoden ajalta (myös kastajaiset) en muista mitään, poikaa en pystynyt hoitamaan lainkaan.



Neurologiseen vaivaan en oikein usko, koska hänessä on myös tuo täysin fiksu puoli, jos hän vain sallii sen olevan (neurologisessa ei kai onnistuisi?). Psykologista haittaa kyllä pelkään ja nimenomaan oman masennukseni takia. Siihen kai täytyy hakea lastenpsykiatrin/psykologin apua. Onko jollain hyviä kokemuksia tästä?

opettajan mielestä on erittäin voimakastahtoinen persoona. Näitä persoonia aina silloin tällöin tulee, mutta poikamme on kuulemma ihan omaa laatuaan. Minusta taas oma äitini on aina sanonut, että olin hyvin voimakastahtoinen ja jääräpäinen lapsi, mitä päätin niin sen myös pidin. Onko kyse siis vain sukuviasta?

lapsi vaistoaa herkästi jos vanhempien yhteinen rintama ei toimi.



Perheneuvolassa olisi mahdollista keskustella millä keinoilla saisitte pojan ja äidin suhdetta läheisemmäksi.

käytöshäiriöitä ei saa salliia ja niihin pitää hakea apua. pois pitää myös sulkea neuropsykiatriset erityispiirteet add. adhd, asperger, autismi.

eivät ole tyhmiä lapsia, voivat olla hyvinkin älykkäitä.

oma poikani on 4v. ja on vahva, erittäin itsepäinen ja aina täytyy tietää mistä narusta vetää. mikäli hän rupeaisi ilkeäksi, niin hakisin heti apua. se vaara kokoajan on, kun on kyse neuropsykiatrisista erityispiirteistä. hänellä on nyt lisäksi kielellistä ongelmaa.

en usko, että sun masennus on syy tähän tilanteeseen.

yritä antaa lapsellesi aikaa. vie vaikka poikaa johonkin harrastukseen, käykää yhdessä kaupungilla, pelaa hänen kanssaan. monesti esikot jää liian vähälle huomiolle pikkusisarten takia ja aina sille ei voi edes mitään. pienet lapset, kun vievät aikaa.

hulika-likka:

Neurologiseen vaivaan en oikein usko, koska hänessä on myös tuo täysin fiksu puoli, jos hän vain sallii sen olevan (neurologisessa ei kai onnistuisi?). Psykologista haittaa kyllä pelkään ja nimenomaan oman masennukseni takia. Siihen kai täytyy hakea lastenpsykiatrin/psykologin apua. Onko jollain hyviä kokemuksia tästä?

Ei ole kokemusta psykologisista oireista, mutta neurologisista kyllä. Kyllä lapset, joilla on neurologisia ongelmia, voivat olla hyvinkin fiksuja. Esimerkiksi Aspergerlapset oman kokemukseni mukaan ovat usein tosi fiksuja, mutta sosiaaliset ongelmat voivat sotkea esimerkiksi koulunkäynnin totaalisesti.

Omakin AS-poikani on todella ja fiksu ja saa järjetäen kaikista psykologisista testeistä ikätason ja yli tuloksia - mutta ne sosiaaliset taidot ja ryhmässä oleminen ovat ongelma. Ja siinä helposti se fiksuus huomaamatta ja juuri tuollaisen negatiivisen käytöksen varjoon, jos ei osata ottaa huomioon mistä käytäs johtuu.

Mielenkiintoinen teksti aiheesta:

http://www.student.oulu.fi/~kielinen/Aspergerkoulu.html

yleensä vahvatahtoiset esikoiset tuppaavat olemaan äidissä niin kiinni (koska he ovat olleet saamassa sen äidin jakamattoman huomion), että saattavat tapella aika tavalla päästäkseen tästä " symbioosista" irti.



Ainakin tällaista olen ollut huomaavinani sisarusteni ja kavereideni lapsissa. Nuoremmat ovat saaneet vähemmän sitä samanlaista huomiota, mutta toisaalta heillä on ollut taas enemmän tilaa. Kaikissa perheissä tämä ei tietenkään päde, varsinkaan jos sisaruksilla enemmän ikäeroa. Muitakin syitä voi olla.



Muuten tuohon puheeseen keskittymisestä: Meillä on kotona sellainen 34v mies, joka ns. " neurologisesti tavallinen" , mutta ei kykene saamaan puheesta selvää, mikäli esim. TV tai radio on samanaikaisesti päällä. Muutenkin " mitä?" taitaa olla yleisin sana meidän perheessämme...

Meillä tuo miehen toinen lapsista taas on " määritelty" poikkeuksellisen vahvatahtoiseksi. Hänellä on ihan omat ongelmansa tietysti tämän suhteen.



Autismin kirjossahan on se ongelma, ettei lapsi osaa oikein hahmottaa toisten ihmisten ajatuksia, eikä hän osaa myöskään tarkastella omia ajatuksiaan, " ottaa ulkopuolista roolia" niihin. Tämä voidaan pukea muotoon " metareflektio ei toimi" - siis kun ajattelee, ei osaa analysoida sitä, miten ajattelee. Tämä ongelma on neurologisperäinen, mutta sitä voidaan kuntouttaa.



Samantyyppistä ongelmia voi kuitenkin seurata, myös silloin, vaikka lapsi käsittäisi vallan mainiosti oman toimintansa seurauksen. Asperger voi olla tahattomasti tökerö ja suorasanainen, koska ei hoksaa miltä toisesta tuntuu. Kuitenkin ihan normaali lapsi voi olla tahallisesti tökerö ja törkeä, ja tarkoituksellisesti hakea muiden ihmisten loukkaamista. Kenenkään elämä ei ole niin " täydellistä" , ettei jotain pettymyksiä olisi - ja eri ihmisillä on erilaiset taidot selvitä niistä.



Älykkyydestä on yleensä sitä " iloa" , että se auttaa ylittämään ongelmia ja parantaa ennustetta - oli vaiva psyykkinen tai neurologinen.



Me olemme miehen kanssa täydellisen ymmällämme hänen poikansa jatkuvan vihaisesta käytöksestä. Hän on aina ollut hyvin sähäkkä liikkeissään ja kärsimätön, mutta nykyään mukaan on tullut tätä negatiivista huomionhakua aika tavalla. Olenkin alkanut käymään perheneuvolassa juttelemassa ihan siinä mielessä, että saan vähän kysyttyä itselleni neuvoja, miten meillä tilannetta voitaisiin tukea.

Varsinkin piipiliina ja ruusuliina (menikö oikein). Annoitte kaikki ajattelemisen aihetta. Onko teillä tiedossa Helsingissä (tai Uudenmaan alueelle) lastenpsykiatreja/psykologeja/neurologeja, jotka ammattitaidolla hoitaa tällaisia tapauksi?. Jonnekkin meidän poika täytyy viedä. Julkiseen en luota ihan omien kokemuksien perusteella ja ilmeisesti kouluterveydenhuoltokin menisi sosiaalitoimen ja kaiken byrokratian kautta pitkän kaavan mukaan (näin ainakin koulun terveydenhoitaja opasti).

että mieheni tekee kahta työtä, ensin päivätyö ja sen lisäksi maanviljelijän kiireet iltaisin ja viikonloppuisin. Ei siis paljon ole läsnä, mutta ei hyväksy poikansa nimittelyjä äitiään kohtaan. Meillä parisuhde on jokseenkin ihan kunnossa, että vika ei löytyne siitä...

siis siellä autismi- ja aspergerosastolla - siis ihan julkisella puolella ja siellä taitaa olla kuitenkin maan paras asiantuntemus. Mutta lähetteen saaminen sinne ei sitten välttämättä julkisella puolella aina ole helppoa + että sinne on jono.

Mutta Neuromental ( www.neuromental.fi )on yksityinen näihin asioihin perehtynyt klinikka - itse ei olla kyllä käyty siellä.

tse kenties vetoaisin siihen että poika tietää miten vastata ja käyttäytyä kunnolla, siksi et voi hyväksyä huonoa käytöstä ja tyhmiä vastauksia.Tiedät että lapsi pystyy parempaan ja siksi ette voi hyväksyä ala-arvoista käytöstä. Tämän voi sanoa kymmeniä ja satoja kertoja, mutta väsymätön johdonmukaisuus ja toisto puree niin normaaleihin kuin vammaisiinkin lapsiin. Joillakuilla toistokertoja vaan on kaksi ja joillakuilla 2000.



Oletko koskaan kokeillut piinaavaa positiivisuutta? Siinä ei lähdetä mukaan haistattelu- so what- tokaisuihin vaan aikuinen pysyttelee kaukana tuollaisten kommenttien yläpuolella. Et kertakaikkiaan ymmärrä tyhmää vastausta, kiro- ja haukkumasanat ovat kuin vierasta kieltä jota et valitettavasti ymmärrä ja käännät ne takaisin lapselle " suomeksi" . Aivan sama-vastaukseen toteat että sinun on varmaan vaikea päättää mitä haluaisit tehdä. Hyvin todennäköisesti kaikki ei olekaan aivan sama ja vaikka lapsi pysyisi välinpitämättömässä kannassaan hänen aivonsa ainakin joutuvat töihin kun hän joutuu todistamaan sinulle että hänellä ei ole mitään ongelmia päättämisen kanssa. Tai ainakin se aiheuttaisi sen verran kismitystä että seuraavana kertana hän ei enää käyttäisi sanontaa koska se kimposi viimeksi takaisin ilman toivottua vaikutusta aikuiseen.



On varmasti vaikeaa pysyä positiivisena ja esimerkillisenä jos kuraa sataa vastaukseksi kaikkeen mitä sanoo mutta jo se, että lapsi huomaa ettei jäkätyksillä ole vaikutusta aikuisen mielialaan hän toteaa ne aikanaan tehottomiksi. Haukkuma- ja kirosanaryöpyn kuultuasi voit kysyä rauhallisesti että tarkoitatko että sinua harmittaa jokin, mitä asian korjaamiseksi voisi tehdä. Haasta älykkään pojan ongelmanratkaisutaidot, pistä hänet valitsemaan ja keksimään vaihtoehtoja. Anna hänen valita, mutta aseta vaihtoehdot itse.



Tärkeintä on osoittaa että rumalla käytöksellä ei saa valtaa aikuiseen. Tässä aikuisten yhteistyö ja toistensa tukeminen on todella tärkeää.



Onko teillä vertaistukiperhettä josssa kamppailtaisiin samojen ongelmien kanssa?



Viettääkö miehesi pojan kanssa kaksinkeskeistä aikaa? Onko heillä jokin yhteinen " miesten" juttu?



Haastavasti käyttäytyvä lapsi on siitä vaikea vastus, että lapsen positiivinen vahvistaminen pitää alkuun kaivaa vaikka kiven silmästä. Jos lapsi esim huutaa, kiroilee, ja kiusaa pienempiään hän on selvästikin kielellisesti lahjakas, kekseliäs ja hänellä on hyvät keuhkot. Tämä pitää kertoa lapselle. Ei niin että sillä kehuttaisiin äsken tapahtunutta huonoa käytöstä vaan valjastetaan havaitut hyvät asiat käyttöön lapsen kanssa toimittaessa. Kuka ei haluaisi kuulla että itsessä on jotain hyviä ominaisuuksia, minä ainakin haluan.



Jos lasta rangaistaan jokaisesta tyhmästä vedosta ja sanasta hän ei koskaan ehdi saamaan aikaan mitään mistä kokisi toimineensa oikein tai kokisi itsensä hyväksi. Mutta miten tuoda esiin ajatus että lapsi sinällään on hyvä mutta 90% kaikesta mitä hän tekee ja sanoo on huonoa ja väärin? Entäs se jäljelle jäävä 10%? Miten sitä huomioidaan? Saako se tarpeeksi vahvistusta?



Onko pojalla paikka jossa saa olla aivan rauhassa? Melu- ja häiriöherkälle on tärkeää että hänellä on paikka jossa saa olla aivan rauhassa ja jonne esim pikkusisaruksilla ei ole asiaa. Paikka voi olla esim nojatuoli oman huoneen kulmassa tai vintillä jokin nurkkaus jossa on tyynyjä ja sarjakuvalehtiä. Tähän paikkaan lapsen pitää saada valita mennä itse, se ei saa olla rangaistuspaikka. Meillä tällainen paikka on saunan lauteilla jossa on pieni rasia muovisotilaita järjestämistä odottamassa. Aiemmin pojan oma kolo oli vaatehuoneessa hyllyjen alla. Sinne hän järjesteli tyynyjä ja kuulosuojaimet, mutta pojan kasvaessa kolo kävi pieneksi ja piti muuttaa saunaan :)

Tuo kirosanojen ja so what -sanontojen kuulemattajättäminen on käynyt minunkin mielessä; paha pointti siinä on vain se, että nuoremmat oppivat häneltä - siksi niihin täytyy puuttua.



Isä viettää hänen kanssaan kahdenkeskistä aikaa mikäli siihen on mahdollisuutta. Viisihenkisessä perheessä, kahden työn puristuksissa se ei helposti onnistu. Sen olen huomannut, että isä on aika ehdoton hänen suhteensa, esim. läksyjen pitää olla prikulleen tehtyjä jne.



Oma paikka hänellä on, hänellä on oma " autoprojekti" . Autoaan hän remontoi ja iltapäivät koulun jälkeen menee sen kanssa ja siitä hän äidillekin kertoo aina, kun kahdenhetkistä aikaa tulee. Omaa koiraa hän on toivonut, olisiko siitä vastausta hänen pahaan oloonsa?k