Myönnän, meilläkin perheväkivaltaa

Aloin miettimään tällaista. Itse olen ollut aina kaikkien kanssa toimeentuleva, vähän liiankin sinisilmäinen, perusluonteeltani rauhallinen ja pitkäpinnainen. Mies taas on temperamenttinen, hermostuu helposti etenkin väsyneenä, suuttuu ja kiroilee, on jopa läpsäissyt tai tönäissyt tai tukistanut minua ja lapsia suuttuessaan. Tuo fyysinen väkivalta ei ole tuonut vammoja, enintään henkisiä vammoja, ja lasten kurittamisesta keskusteltiin jo pari-kolme vuotta sitten, että siihen pitää tulla muutos. Ja parempaan ollaan menty, edellisestä rajusta tönäisystä on n. vuosi aikaa, edellisestä solvauksesta anopin ja lasten nähden n. pari kuukautta. Henkistä väkivaltaa esiintyy ajoittain, mies voi esim. haukkua minut lasten kuullen, ja suuttuessaan lapsille käyttää aseenaan perättömiä uhkauksia, kuten " joudut lastenkotiin, jos noin käyttäydyt" . Lasta nuo uhkaukset pelotti, koska löysin kerran hänen huoneestaan kirjoitetun lapun, jossa luki tuosta lastenkotiin joutumisesta. Tuostakin asiasta keskustelin ensin miehen kanssa ja sanoin, ettet voi tuollaisia uhkailla, mikä pelottaa lasta ja missä ei ole mitään perää. Rangaistus pitää olla sellainen, minkä voi toteuttaa ja siitä pidetään kiinni.



Mies on ajoittain masentunut, vaikkei sitä itse myönnäkään tai ehkä tiedostakaan. Mihinkään terapiaan hän ei varmasti koskaan lähde, se on varma. Erittäin väsynyt hän on, johtuen epämielekkäästä työstä, miehen mielestä jatkuvasta huonosta rahatilanteesta (minun mielestä tullaan ihan normaalisti toimeen, muttei olla rikkaita). Ja yleensäkin miehellä on yleensä aina joku stressi päällä. Kun joku stressin aihe menee ohi. niin kohta tulee uusi. Ja yleensä ne liittyy noihin työpaikkoihin, kun aina pitäisi olla parempi työ, kuin nyt.



Mies ei siis tule koskaan suostumaan mihinkään ulkopuoliseen apuun. Tilanne onneksi nyt on rauhallinen, mutta entä jos tilanne menee taas pahempaan. Onko muuta tehtävissä kuin ero?

Asiaa tässä parina päivänä ajateltuani, aloin miettimään, että mikä on väkivallan, etenkin henkisen väkivallan ja normaalin suuttumisen raja. Mieheni kun on hyvin temperamenttinen, ja mahdollisen ajoittaisen masennuksen ja väsymyksen takia kiivastuu helpommin ja suuttuu pikkuasioista, ja tekee " kärpäsestä härkäsen" . Tuolloin suuttuessa loukkaa minua tai lapsia sanallisesti, huutaa, komentaa minua kuin lasta (ei pidä tasavertaisena). Mutta mikä on sietämisen raja?



Nuo fyysiset kajoamiset ovat tietysti ehdottomasti väärin ja luettavissa väkivallaksi. Mutta entä henkinen väkivalta. Kuinka paljon kannattaa antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos? Tuohon varmasti vaikuttaa " haukkumisen" määrä; tapahtuuko sitä päivittäin, viikottain vai vaikka pari kertaa vuodessa.



Jossain vaiheessa suhteemme aikana mies suuttui minulle usein siitä, että " töksäyttelen asioita" . Olen kuulema itserakas ääliö. Silloin yritin kovasti miettiä, mikä sanoissani kuullostaa töksäytykseltä ja kuinka sanoillani loukkaan tietämättäni toista. Vaikka mietin ja mietin, en järkevää selitystä löytänyt. Sanoinpa mitä vain, aina se tuntui menevän väärin. Jotenkin ajan kuluessa tilanne sitten vain muuttui, eikä mies enää suuttunut sanomisistani. Enkä ole kyllä tietääkseni mitenkään muuttanut puhetyyliäni.



Eniten mies on suuttuessaan käyttänyt sanoja " lähde kävelemään, en minä sinua tarvitse" . Nii-in, miksipä en lähtisi kävelemään, kun kerran mies on niinkin usein sitä kehoittanut. Mutta tuonkin asian ymmärrän niin, että mies haluaa sillä suuttumisen ja vimmastumisen hetkellä satuttaa minua kaikkein pahiten, ja pahin tapa taitaa olla erolla uhkailu.



Nykyään meillä menee ihan hyvin. Sanallisia haukkumisia on ollut harvoin. Mutta edelleen miehen suuttuessa tiedän " kaavan" mitä tapahtuu, jos teen näin, tai mitä tapahtuu, jos teen toisin. Eli silloin kun mies suuttuu jostain, minun on parempi pysyä hiljaa ja myönnellä asiat juuri niin kuin mies tahtoo. Mutta jos sitä vastoin suuttuisin itsekin siinä tilanteessa miehelleni ja aloittaisin sanaharkan, niin silloin mies varmasti retuuttaisi minut makuuhuoneeseen ja huutaisi perään, että pysy siellä äläkä tule ennen aamua takaisin. Tuo on surullisen kuuluista, mutta totta. Onneksi kuitenkin olen perusluonteeltani kiltti ja rauhallinen, eikä minun ole tarvetta alentua samalle tasolle miehen kanssa, ja aloittaa sotaa. Temperamenttia minulta löytyy, mutta osaan pitää järjen kahvat käsissäni, enkä ala väittelemään sellaisistakaan asioista, joissa tiedän olevani oikeassa. Turha heittää lisää vettä myllyyn...



Tällaisin ajatuksin, ap. Saa kommentoida, jos jotain mielessä.

Tuo sinun kuvaama nöyristely on pahinta mtä voi olla. Jokaisen pitää saada olla kotona niinkuin haluaa.

Mieheni on mestari mitä tulee raivokohtauksiin, painostavaan ilmapiiriin ja loukkaaviin kommentteihin. Väkivalta - sillä sitähän se on - on ollut lähes yksinomaan henkistä. Kuopuksen kiljuessa koliikkiaan, hän löi kerran esikoista. Silloin oli ero lähellä. Pahinta on kuitenkin uhkailu: " Jos et saa noita lapsia kuriin, minä kyllä saan!" Kerran uskalsin ääneen puolustaa lapsia, niin hän tukisti minua!!! Se siitä tasa-arvoisesta kumppanuudesta!



Ulkopuolisten on niin helppo laukoa, että lähde! Entä jos lähdenkin? Lapset tulevat tuskin koskaan näkemään isäänsä. Nyt jo pahimpien vuosien mentyä, isällä ja lapsilla on hyvät ja luottavaiset välit. Itse etsin epätoivoisesti sitä rakkautta ja luottamusta välillämme, joka kerran oli. Vaikeaa se on, kun päässä kaikuvat pahojen vuosien loukkaukset: " vitun hymytön huora" , " saatanan paskiainen" .



Totuus on, että mies ei ole koskaan joutunut kohtaamaan käytöksensä seurauksia. Kuten sinä, minäkin olen ollut kiltti ja viimeiseen asti välttänyt konfliktia. Tosin mikään, mitä olen tehnyt, ei ole riittänyt, vaan huuto ja raivo on siitä huolimatta tullut.



Iso halaus! Olet vaikeiden päätösten edessä. Parasta, mitä voit tehdä, on koota rohkeutesi ja ryhtyä peiliksi miehellesi. Älä myötäile, älä hyssyttele, vaan kerro heti ja välittömästi, mitä miehen sanat ja teot perheellenne tekevät. Lopeta kiltteys!



Meillä menee nykyään melko hyvin, vaikka itselläni on edelleen luottamus hakusessa. Miehellä ei tietenkään mitään kriisiä ole ollutkaan, kun en ole uskaltanut kertoa omista tunteistani. Surullista.



Ajattele lastesi parasta! Jos miehesi ei kykene olemaan heille turvallinen vanhempi, ota ero. Sinä olet se järkevä vanhempi. Vastuu on sinulla.

Tai näytä tänne laittamasi viesti. Se ei kuitenkaan liiikaa moiti miestä, vaan osoittaa aitoa huolta. Pidä myös pääsi, älä ole liian kiltti. Muista, että lapsetkin huomioi paljon enemmän asioita kuin tiedätkään.



Jos muu ei auta, niin kerro ehdot. Joko mies ottaa ongelman tosissaan, tai te lähdette. Ihan oikeasti, älä altista lapsia tuollaiselle elämälle. Älä myöskään itseäsi. Saatko liialla kiltteydellä hyvän elämän tässä tapauksessa, et varmaankaan? Paljon iloisempi tulevaisuus voisi olla edessäsi, nykyisen miehen kanssa tai ilman! Muista, että loppuelämää on vielä paljon jäljellä ja sinulla ja etenkin lapsillanne on oikeus siitä nauttia!

Miehelläsi ei ole oikeutta uhailla erolla, läpsiä tai muutenkaan tahallaan loukata ja satuttaa sinua tai lapsianne.



Itse tajusin oman tilanteemme vasta nyt, kun olemme ajautuneet kunnon kriisiin. Olen yrittänyt mukautua miehen oikkuihin ja sietänyt häneltä anteeksiantamattomia tekoja ja sanoja. Vasta puhuminen tilanteen ulkopuolisen ihmisen kanssa avasi silmäni sille, mitä annan itselleni tehdä.



Välimme ovat täysin solmussa, olen menettänyt täysin luottamukseni miestäni kohtaan, enkä näe mitään järkevää ratkaisua. Mies kiistää kaiken, sanoo minun kuvittelevan ja olevan tahallani hankala häntä kohtaan. Hän ei suostu lähtemään mihinkään puhumaan, sillä omasta mielestään hänellä ei ole ongelmaa, vaan minulla.



Riitatilanteissa hän määräilee ja komentele minua, uhkailee sillä, että vie meidän yhteisen lapsemme pois (perusteita tähän ei ole, olen hyvä ja rakastava äiti), kieltäytyy puhumasta ja vastaamasta minulle, sulkee itsensä ja lapsen tekemisistä ulos...



Sen voin sanoa, että henkinen väkivalta ei yleensä mene itsestään ohi. Meillä kaikki alkoi pienenä tiuskimisena ja nyt ollaan syvällä valtapelin ja alistamisen/alistumisen suossa. Ulos tästä on pakko päästä: haluan itseni takaisin. Saman kaltaisessa tilanteessa olevat: älkää jääkö odottamaan, että asiat muuttuisi itsekseen!

Meillä ei ole väkivaltaa, mutta sukulaissuhteet aika solmussa. Apua jaksamiseen ahdistuksessa olen saannut tästä kirjasta: Ira Heilveil: sukulaissuhteet solmussa - vihanpidosta sovintoon, Kirjapaja: Kirjoittaja on perheterapeutti, jolla tosi hyviä ajatuksia sukulaisten / aviopuolisoiden riitojen syihin ketään syyttämättä. Kirjassa on myös katkelma jossa perehdytään tilanteisin jossa sovinto ei onnistu tai sitä on turha toivoa. Tässä yhteydessä mainitaan sosiopaatit. He eivät pysty tuntemaan syyllisyyttä ja heidän katumattomuuttaan ja kyvyttömyyttään tuntea syyllisyyttä on vaikea huomata (s.368-372). Jotenkin tuntuu, että ainakin jonkin kirjoittajan puolisolla saattaisi olla sosiopaatin tai esin aspergerin syntroomaisen oireita. Hakekaa ihmeessä apua ulkopuoliselta auttajalta, että ette itse pala loppuun

Meillä on ollut ihan samanlaista kaikki nämä vuodet, 18. Olen itse tajunnut vasta viime vuosina, että minä itse en voi mitenkään vaikuttaa mieheni olotiloihin. Ne kumpuavat kauempaa. Luulin pitkään, että minäkin töksäyttelin asioista, ihan vaan huomaamattani. Luulin että minulla oli halveksivia ilmeitä tai että olin ollut välinpitämätön. Kaikki niin, etten itse huomannut. Nuorena kun menee liittoon, luulee että itsessäkin on vikaa, kun toinen raivoaa.

Itse havahduin vasta kun henkinen väkivalta alkoi kohdistua isompaan lapseen. Kun hän ei ole toiminut isän toivomalla tavalla, liittyen esim harrastuksiin, hän on saanut osakseen uhkailua ja hylkäämistä. Vasta nyt sydämeni on murtunut. Olen antanut tehdä itselleni pahaa ja yrittänyt elää elämääni eteenpäin reippaana, hymyillen. Pyörittänyt perheen ja uran. Mutta mun lapsille en voi antaa hänen enää tehdä pahaa.

Myös kuvailemasi " stressi" on tuttua. Minulla on mies, jolla on minusta erinomainen työ ja hyvä palkka. Mutta hän kokee ettei arvosteta, palkka on surkea, esimiehet sairaita ja tyhmiä. Takana tuntuu olevan joku perustavaa laatua oleva klommo itsetunnossa. Onnellisuus ei ole mahdollista.

On pakko vain irtautua, luoda oma elämä ilman miestä. Mistään keskusteluista ei tällaisen ihmisen kanssa ole apua. Olen itse käynyt läpi perheterapiat ja muut. Luonnevika vaan ei korjaannu, ja vihdoin alan uskoa, että se ei ole minun oma luonnevikani.

Tsemppiä. Muista että olet arvokas ja lapsesi ovat arvokkaita. Ette ole olemassa miestänne varten, teillä on oikeus olla onnellisia ja elää rauhassa.

Itse olen tosi äkkipikainen, ja suuttuessani suusta pääsee kyllä isompiakin sammakoita. Ei mitään huorittelun tyylistä kylläkään, mutta saatan aika ilkeästi haukkua miestä esimerkiksi saamattomuudesta. Meillä tosin riidat sovitaan heti riitelyn jälkeen, eikä kummallekaan jää mitään kaunaa. Halusin vain tuoda tuon äkkipikaisuuteni esille sen takia, ettei pahasti sanoja aina kiivastuksissaan tajua, miten ilkeästi sanansa valitsee. Itse olen muutaman kerran ollut tosi pahoillani, kun olen tajunnut sanoneeni miehelle liian ilkeästi.

(Onneksi mies on sen luontoinen, ettei ota tosissaan kaikkea. Hän on tottunut lapsuudenkodissaan siihen, ettei pyyntöihin tarvitse reagoida, vaan vasta kovalla äänellä esitettyihin käskyihin ja uhkailuihin. Esimerkiksi roskapussin vienti luonnistuu usein vasta siinä vaiheessa, kun uhkaan tyhjentää sen sisällön miehen työlaukkuun :P)



Henkistä väkivaltaa ei kuitenkaan kannata ylläpitää hyväksymällä sitä, eli yritä ilmaista miehelle, että sanat todella osuvat maaliinsa ja sattuvat. Piintyneitä riitelytapoja on vaikea muuttaa, mutta pakkohan teidän on saada tuohon jotain edistystä.

Etenkin nr. 9 kirjoitti, kuin minun sanoillani. Siihen lisätäkseni, tuli mieleen usein toistuva tilanne, kun mies on lupautunut lähtemään jonnekin esimerkiksi vanhimman lapsen kanssa. Lapsi on siitä kovin innostunut, niin miehellä on aina tapana latistaa tuo innostus sanoin " älä viitsi innostua, en yhtään jaksaisi lähteä, mutta kun on pakko. Sitten kun tulet aikuiseksi niin ymmärrät, että kun käy töissä, niin ei yksinkertaisesti jaksa mitään jaaluaa vaan olla rauhassa" . Mutta kun kauhean purnauksen ja valituksensa jälkeen mies sitten käy siellä jossain, niin sieltä palaa kuitenkin tyytyväinen lapsi ja isä, eli reissu meni hienosti. Mutta usein juuri tuo lähteminen tapahtuu miehellä valituksen kera. Miksi lapsi ei saa olla iloinen, jos jotain kivaa tulee tapahtumaan? Miksi lapsen into pitää latistaa alkuunsa?



Mies on myös kova unohtamaan asioita. Avaimet ja puhelin on aina jossain muualla, kuin pitäisi ja niitä sitten suuttuneena etsitään, ja annetaan koko perheen kuulla, että " voi prkl, missä ne on, etsikää nyt tekin" . Ja äänensävy on taas sellainen, että ihan kuin avainten katoaminen olisi muiden syy, kuin miehen itsensä.



Miehen käytös johtunee (kuten vastaaja 9:lläkin) kovasta nuoruudesta. Nuoruuden ja varhaisaikuisuuden tapahtumia sen enempää erittelemättä ymmärrän, miten ja miksi mies kiivastuu niin helposti. Myös minun mieheni itsetunto on alhaalla. Tai se peitetään usein sillä, että mies käyttäytyy niin, että vain hän on kokenut kovia, vain hän on oikeassa, kenenkään on turha tulla hänelle opettamaan elämistä, pitäköön muut turpansa kiinni.



Tärkein asia miehelle elämässään on fyysinen harrastus. Harrastus on tullut niin tärkeäksi, että kotitöille ei sieltä ehditä. Tänään mies lähti harrastuksiinsa ja sanoi, että minä voisin sillä välin käydä kaupassa. Itse sanoin, että jäisin mieluummin lasten kanssa kotiin, kun pitäisi niitä pajunkissoja käydä huomiseksi keräämässä ja tehdä ruokaa, että eikö mies voisi käydä kaupassa treeniensä jälkeen, voin tehdä kauppalistan valmiiksi. Sen sanottuani sainkin saarnan siitä, kuinka en ymmärrä, kuinka raskasta on treenata, minulla ei ole käsitystäkään siitä, kuinka voimia vievää se on. Ja jos sieltä kaupasta ei tuo tarpeeksi ruokaa, niin mistä hän sitä energiaa saa. Itse siihen sitten sanoin, että kauppalista onkin puutelista, ja mies voi tuoda kaupasta ihan mitä haluaa. Itse mielellään tekisin kotona ruokaa, ettei se menisi kovin myöhäiseksi. No, lopulta mies lähti harrastuksiinsa ja kävi kaupassa ja kaikki hyvin, mutta siinäkin piti ensin valittaa ja purnata, ja minä saan kuulla kuinka en taas ymmärrä yhtään mitään.



Muutama teistä vastaajista kirjoitti, että voisin keskustella ja hankkia apua, tai kannattaisi jättää tämä liitto. Paremmin sanottu kuin tehty. Yksi ilta, mies kysyi " olenko onnellinen?" Se tuli niin yhtäkkiä, että menin hiljaiseksi ja sanoin olen, miksi kysyt. Siinä tilanteessa asioista olisi voinutkin keskustella, mutta suu ei vain auennut. Vaikeaa se on, mutta olenhan täällä edes kertonut tilanteesta ja sekin on jo jotain. Kiitos teille ketkä jaksoitte lukea!

T:ap

Elin lapsena tällaisessa perheessä, jossa väkivalta leijuu uhkana koko ajan ilmassa.

Vieläkin minulla on nyt 40-vuotiaana vaikea tunnistaa omia tunteitani.



kenen tunnemaailmaa ja elämää teidän perheenne elää?