Ei ihme että suomalaisia ahdistaa ja pitää elää yli varojensa,

huonosti palkattua työtä mutta tykätään siitä mitä teemme. Olemme tyytyväisiä, toki pieniä haaveita on aina. Suurin mutta tuntuu olevan kanssaihmiset, sukulaiset ym. jotka eivät tajua millään sitä että emme edes haaveile omakotitalosta, eihän sellainen ole normaalia. Monesti ihan on alkaneet saarnata et miten pitäis ostaa oma talo ja ajatelkaa nyt vanhuuttanne jne...kuitenkin samaan hengenvetoon alkavat valittaa miten taas pitää uusia joku lämmitysjärjestelmä ja miten pitää pihaa kunnostaa jne. Elämme aika stressivapaata elämää mutta joillekkin se näkyy olevan ongelma.

moni muuttaa pk-seudulle työn perässä- ja yllättyy, kun asuminen on noin 20 % kallimpaa kuin mualla

ja

jos lapsi akuutisi pk-seudulla sairastuu- lapsia ei saa kunnalliseen lääkäriin-ei edes vantaa peijaksen sairaalan päsivystykseen- esim. korvatulehduksessa

- reissu yksityiselle lääkärille on lääkkeinen yleensä 100 e



reimatecit maksaa 129 e- ne ostetaan luottkortilla, koska halutaan pitää lapset terveinä-

ettei tule vanhemmille poissaoloja töistä

ja taas noita kallittalääkäreireissuja



ps.

2 yksityislääkärireissua on jo hinnaltaan lähes 2 REIMATEC PUKUA...



t. työssäkäyvä äiti,

2 lasta,

ostettu 1980-luvun asunto,

ettei jouduttais velkaloukkuun

Myönnän että minullakin on kallis maku, ostan kalliita merkkivaatteita ja designtavaraa. Saan niistä esteettistä tyydytystä, joiltakin myös statusta, myönnän sen suoraan että niinhän se menee. Myös arvo pysyy designkamassa, joskus se jopa nousee ja tavarasta pääsee helpolla eroon mikäli tulee tarpeettomaksi. Mulla on myös siihen varaa, luotolla en osta mitään. Kokonaisuutena, mikä ettei.



Silti jos tämä muodostuisi jollekin ensisijaiseksi elämässä, se olisi surullista. Mulla on ollut huono parisuhde, sittemmin jo pitkään tämä nykyinen hyvä, eikä sillä ole ollut mitään vaikutusta tähän käyttäytymiseen. Samoin on ystäviä, harrastuksia, haastava työ, elämällä myös kulttuurisia kiinnostuksia, luen esim. paljon kirjallisuutta ja pidän sivistystä ja koulutusta korkeassa arvossa.



Ei tämäkään asia niin mustavalkoinen ole, että sen tarvitsisi sulkea pois muita.

"me ainakin PANOSTETAAN lapsiin ja ostetaan sadan euron kengät/haalarit yms...."

Ihan kuin se olisi jotain panostamista, että aikuiset maksaa itsensä sikakipeiksi tavaroista, joista lapsi ei piittaa tuon taivaallista.

Kyllä lasten elämä helpottui huomattavasti, kun alettiin ostaan Reimatec haalareita ja Goretex kenkiä, nyt lapset viihtyvät ulkona. Äidinkin elämä on helpompaa, kun on hyvät tamineet lapsilla eikä tarvitse kuivatella likomärkiä pukuja ja kenkiä.

ja pienillä lapsilla on aika vähän gore-kenkiä. Suurimmalla osalla on kierrätyspukuja ja Kuomat jalassa ja ihan hyvin menee :)



Tiedän yhden perheen jolla on ihan todellisia rahavaikeuksia (ei siis sitä perinteistä että kaikki menee mitä tulee vaan oikeasti huono tilanne) ja heillä on aina uudet ja sävy sävyyn valitut ulkovaatteet. Se taloudellinen tilanne taitaa ahdistaa heitä niin paljon että sitä ei uskalla näyttää kenellekään - ihan ymmärrettävää. Lasten kauniit ulkovaatteet on yksi keino näyttää ympäristölle että hienosti menee.

Eipä olla edes keskituloisia. Hölmöjä emme myöskään ole, haluamme vaan että ulkona peuhaavalla lapsella on hyvät varusteet ja loistavasti nuo myyjien suosittelemat haalarit+kengät ovat leikkimiseen sopineetkin. Muut tietty nauravat meille ja ostavat marketista lapsen vaatteet+kengät "vähän sinnepäin", mutta kai meillä sitten arvostetaan eri asioita. Itse muuten kärsin jalkaongelmista ja olen aikoinaan kulkenut huonoissa kengissä paljon sekä nuorena joutunut itse valitsemaan kenkäni...



Ja ei, en ole sitä mieltä että halvempi haalari olisi kamala asia. Meillä vaan Reimatec pelaa hyvin, joten päätimme jatkaa tutulla, turvallisella linjalla :). Ei ole tarvetta "näyttää" muille yhtään mitään.

En ole ikinä törmännyt vastaavaan täällä Helsingissä. Meidänki lapsella on reimatecit - jotka olen ostanut 3 eurolla kirppikseltä. Voisimme vaihtaa isompaan asuntoon, kun rahaa riittää eikä sille keksitä kulutusta. Mutta mihin me nyt rivaristamme lähtisimme... Ei ole koskaan tullut edes mieleeni, että joku arvioisi minua sen perusteella, millaisessa talossa asumme vai minkä merkkiset vaatteet lapsella olisi...

tätäkin palstaa lukiessa ei voi kuin ihmetellä, kuinka ylimaallisen tärkeää osaa varallistuus ja brändit näyttelevät ihmisten elämässä. Kamala kyyläys kenen kersalla on minkäkin merkkiset haalarit - ja siitä sitten päätellään ihmisten varallisuustaso, ihmisarvo ja ties mitkä henkiset ominaisuudet (onko niitä enää edes ihmisillä?). Huutokilpaa siitä, kuka tienaa eniten ja kenellä on suurin talo - ja mitä materiaalia on lattiat.



Onko elämässä enää muuta tavoitetta kuin saada paljon rahaa - ja vertailla itseään ja omistuksiaan muiden vastaaviin? Siinähän sitä onkin olemassaololle tarkoitusta.

Tunnustan, että kun käyn jonkun uudessa omakotitalossa jossa on viimeisen päälle hienosti kaikki, niin kateus pistää. Tulee tunne, että kyä mullekin kuuluu kaikki se mikä tolle toisellekin! Makso mitä makso! Velkaakin pitää uskaltaa ottaa!



Mutta oon huomannut että saattaa esim haluta ihan mielettömästi jotain vaatetta, huonekalua tai kodinkonetta, ja kun sen saa, niin aika pian siitä katoo se viehätys. Elämä on ihan samanlaista. Alkaa pian tehdä mieli jotain muuta. Miksi ei vois tyytyä siihen mitä on jo?



Mä itse ajattelen, että nykyisessä maallistuneessa yhteiskunnassa ei ihmisellä ole kuin tämä elämä täällä. Sen on onnistuttava niin, että saa kaiken mitä haluaa, saa toteuttaa kaikki haaveensa. Eikä siinä mitään, saahan ihmisellä olla unelmia. Mutta entä jos se ei onnistu? Silloin voi kaikki romahtaa ja elämällä ei ole enää tarkoitusta.

"me ainakin PANOSTETAAN lapsiin ja ostetaan sadan euron kengät/haalarit yms...."

Ihan kuin se olisi jotain panostamista, että aikuiset maksaa itsensä sikakipeiksi tavaroista, joista lapsi ei piittaa tuon taivaallista.

Minäkin mietin välillä että miksi ystävät haaveilevat siitä todella isosta omakotitalosta..

Kun vähempikin riittäisi. Kaikki mulle, heti..

Minä uskoisin, että monesti kyltymätön tarve saada uutta ja saada kaikki, on vain jonkin tärkeämmän asian puutteen kompensaatiota - ihminen tarvitsisi rakkautta, mielekästä tekemistä ja sen tuomia haasteita, läheisyyttä, arvostusta tms. ja koska niiden saaminen tai niihin uskaltautuminen voi olla hankalaa, etenkin jos työ vie paljon energiaa ja aikaa, on helppoa jämähtää siihen että tavoittelee hyvinvointia tavaroilla ja elämyksillä.



Ei silti, tunnistan ja tunnustan itsekin miten ihanaa jokin uusi esine voi olla - nautin joka kerta kun näen kauniin uuden sohvamme (vm 2004) tai jonkin muun mieluisan esineen. Kyllä raha ja tavara antaa onneakin, mutta jos mikään ei riitä ja elämän pyörii sen ympärillä, mitä itsellä tai muilla on, niin onhan se köyhää elämää.



Jotenkin vain ihmettelen, miten hirveän ankarasti ihmiset suhtautuvat siihen, että jollain ei ole edellytyksiä "kovaan" kuluttamiseen - ihan kuin ihmisen arvo ja mukavuus olisi kiinni siitä, paljonko rahaa on käytettävissä. Ja että muutkin ihmisen ominaisuudet olisi jotenkin pääteltävissä taloidellisista tekijöistä.



ap

mutta voisiko muunlaisessakin kodissa elää tyytyväistä elämää?

Muuttaako talotyyppi ihmisen elämän oikeasti niin radikaalisti?

Mitä jos omakotitalo ei tuokaan onnea ja täydellistä elämää - niihinhän

liittyy paljon tekijöitä, jotka voivat olla rasitteeksikin.

"Mikä on junttia sisustuksessa" ketjut samaan gatekoriaan? Ihmiset on nykyään niin materialisteja.

Se teki meistä yksinäisiä ja sidottuja talon ja tontin hoitoon. Tuntuu raskaammalta vastata kaikesta yksin. Talo nielee kaiken vapaa-ajan. Lapset kaipaavat kerrostalopihaa kavereineen. Tulee nautinnon hetkiäkin, kun on kauniit maisemat ja rauhaa ja hiljaisuutta... mutta ei, ei se tehnyt minusta onnellista. Arjen pulmat muuttuivat vain erilaisiksi.