Millainen on kolmenkympinkriisi? Oletko huomannut itsessäsi tai kavereissasi mitään oireilua?

Juhli ja rellesti jos voi sanoa entistäkin enemmän, halusi vaihtaa totaalisesti alaa (suunnitelmat oli ihan järjettömiä), pani nuoruuden rakkauttaan omassa kodissaan oman vaimon ollessa poissa jne. No onneksi sitä kesti vain aikansa...

Vierailija:

Jotenkin sellainen vastuunkanto alkoi ahdistaa, mies ei kiinnostanut ja olin altis syrjähypyille (flirttailin avoimesti toisten kanssa...) mutta onneksi en tehnyt mitään kovin vakavaa.

Jotenkin aloin katua sitä, miten kiltti ja sovinnainen olin aina ollut. Ajatukset olivat ihan järjettömiä - kaduin mm. sitä, etten ollut sinkkuna ollessani paneskelllut kaikkia mahdollisia miehiä kuin eläin. Järki toki sanoi, että jos olisin niin tehnyt, tuskin olisin nyt ylpeä itsestäni.

Ei ollut minullakaan kolmenkympin kriisissiä kaukana ajautua vieraaseen petiin, mutta onneksi sentään joku jarru toimi vielä. Ihan puistattaa ajatellakin, miten olisin loukannut miestäni ja avioliittoamme tekemällä jotain typerää.

Helpottiko lasten saaminen kriisiä, vai pahensiko? Tosiaan olemme ajatelleet alkaa yrittämään lasta ja mietin, että voiko tää pahentua siitä vai paremminkin helpottua. Itsestä jotenkin tuntuu, että helpottais, kun sais sisältöä ja tarkoitusta elämään. olisi kiva kuulla kokemuksia.

t.17

Pelottaa nii hemmetisti kaikki, toisaalta otan aivan uskomattomia tempauksia extempore. Jotenkin haluan kelata aikaa taaksepäin teini-ikään, esim viimeksi baarissa kyselin vaivihkaa kännissä pilveä! Ja minähän oikeesti oon niin huumevastainen! (onneksi sitä ei löytyny:))



Etsin itseäni ja " tarkoitustani" ja vaikeelta tuntuu, jos löytää yhden oivalluksen, toinen kumoaa sen. Ainakin omassa mielessä.



Ero miehestä joiltain osin vaikuttaa uuden etsimiseen tottakai, mutta erolle oli kuitenkin ihan muut syyt kuin tää ikäkriisi.

ole tullut. Ikää on nyt 31 (kohta jo 32). Sen sijaan ystävälläni oli pari vuotta sitten aikamoinen kriisi, joka kesti puolisen vuotta. Hän oli " hommanut" miehen ja lapset jo 23-vuotiaana, ja vajaa kolmekymppisenä sitten alkoi panikointi, että " tätäkö tää elämä on?" Hän kulki baareissa ja bileissä viikonloppuisin, otti tatuoinnin, pukeutui kuin teini, laittoi napakorun, hammaskorun sun muuta. Mies hoiti sillä aikaa lapset ja kuskasi vaimoa kiltisti juhlimaan. Vaihe meni ohi ja nyt he elävät onnellisena tavallista perhearkea.

Luulen, että omani alkoi jo todella aikaisin... 25-vuotiaasta asti mietin kuolemaani ja elämän päättymisen lopullisuutta, koin kauheaa ahdistusta ja tarvetta tehdä konkreettisia asioita- päätös luovuttaa verta säännöllisesti, elinten luovutustestamentti, hoitotestamentti, kertoa läheisille omista hautajaistoiveista jne. Nyt kohta 31 v. ja seitsemän vuoden ura jäämässä taakse, uusia haasteita päin! Toivottavasti tämä levottomuus joskus loppuu!:)

Lapset ja mies kulkeneet rinnalla kokoajan ja siitäkin tunnen toisinaan ahdistusta, että minunko elämää tässä vaan muut tukee ja kannustaa eteenpäin... Kunnianhimoisuus ja tahto tehdä asioita voimistuu aina vaan ja tuntuu ettei mikään riitä.

Toisaalta taas nimenomaan lapset ja mies pitää jalat maassa ja haluan elää tavallista elämää, kriiseineen, hyvineen ja huonoineen päivineen... Koska tässä elämässä on valmis? Taitaa olla elämänmittainen kriisiretki.

Mielestäni käsite kolmenkympinkriisi liittyy suurten ikäluokkien ajatusmaailmaan kaikkine kliseineen.



Nykykolmekymppisillähän elämä on vasta edessä ja todelliset mahdollisuudet vielä käyttämättä! Baarijuoksut on juostu ensimmäisinä opiskeluaikoina, sitten aloitettu ruohonjuuritason työelämä ja perustettu perhe. Äippävapaiden jälkeen vasta ne työelämän mahdollisuudet avautuvatkin! Monelle selviää, mitä mielii tehdä työkseen, fiksut työnantajat ottavat ilomielin vastaan motivoituneen työvoiman ja näin varallisuutta alkaa kertyä muuhunkin kuin leipään ja veteen.



Älkää vain luulko, että työtä ei tulevaisuudessa löydy kun " ei ole ennenkään löytynyt" ! Pienten lasten äitiys ei ole koko elämän mittainen duuni. Teinitkin todella tarvitsevat paljon huolenpitoa, mutta kyllä äipällä on kolmenkympin jälkeen oikeus omaankin elämään.



Häntä pystyyn, naiset! :)

RisaMaya:

pani nuoruuden rakkauttaan omassa kodissaan oman vaimon ollessa poissa jne.