Millainen on kolmenkympinkriisi? Oletko huomannut itsessäsi tai kavereissasi mitään oireilua?

nyt lähestyy 40

Nyt oma 30v lähestyy. Jotain sellaista vois olla tässä kehkeytymässä. Sehän voi olla perustavanlaatuinen kuperkeikka elämässä. :) Jos olet harrastanut jotain, voit alkaa lähes inhota sitä ja kiinnostua jostakin ihan muusta. Monet miettii ammatinvaihtoa ja useat sen jopa tekevätkin näissä kiemuroissa. Se on aika pitkälle kuulemma toinen murrosikäkin. :) Voi kiukuttaa ja olla tyytymätön joihinkin osa-alueisiin elämässä, mutta toisaalta voi innostua hirvittävästi jostakin uudesta ja se voi viedä mennessään. Ja varmasti se voi olla kaikkea tältä väliltä ja tietysti voi mennä ohi huomaamattaan. Että mielenkiinnolla tässä odottelen omaani... :)

Nyt mittarissa 33. ja ei mitään näköpiirissä?? elämä vaan jatkaa samaa ihanaa latuaan...

Ilmenee minulla kuolemanpelkona sekä itseluottamuksen puutteella. Minusta ei ole mihinkään enää näin " vanhana" . Silti olen onnellinen ihminen ja toivon, että kriisini olisi pian kriiseilty...

Tunnen itseni vanhaksi ja epäonnistuneeksi ja kauhistuttaa kun vuodet vaan vierivät ja minulle tulee koko ajan uusia ikiä, jotka eivät ollenkaan sovi minulle. Henkinen ikäni ja ulkonäköni on 16 vuotta.

Tuntuu, että 10 vuotta meni hukkaan, mikään ei ole hyvin ja kaikilla muilla parempi elämä kun mulla. Kaduttaa kaikki valinnat, ahdistaa nähdä lukiolaisia etenkin. Ahdistaa hemmetisti miettiä että 10 vuotta menee tosi vauhdilla ohi lisää ja olen 40.

Sisko on muuttunut niin itsekkääksi ettei hänen kanssaan voi tehdä enää mitään. On menettänyt jo paljon ystäviäänkin käytöksellään. Jää nähtäväksi meneekö vaihe ohi vai jääkö hänestä tuollainen. *puistatus*

Liittyi ongelmiin töissä ja siihen, ettei vielä ollut lapsia tai edes niiden yritystä, vaikka kovasti toivoin. Meni ohi sillä, että töisä parin onnekkaan sattuman jälkeen löytyi uusi suunta (ei uusi ammatti, vaan vähän erilainen suuntautuminen alan sisällä) ja sovittiin miehen kanssa, että vauvan yritys alkaa päivämäärällä xx, joka oli reilun puolen vuoden päässä. Sekin helpotti, ei ollut vain sitä " ei vielä" -vastausta..



30-vuotiaana oli kolmenkympin kriisini jo ihan käsitelty.

28- vuotiaana. Eli noin 30v, mutta voi muutamilla vuosilla elellä suuntaan ja toiseen. Ja eihän se tosiaankaan kaikille tulekaan. Minulla nyt sattuu olemaan jo sattumaltakin tässä vaiheessa isot muutokset meneillään työn suhteen, että helposti tässä saisi kyllä kehiteltyä kolmenkympin kriisin samaan syssyyn... ;) On minulla ollut vähän sellaista yleistä tyytymättömyyttä tällä hetkellä elämään, vaikka oikeasti kaikki on hyvin. Toisaalta tuo ukko ei tyydytä puoleksikaan aina, vaikka oikeasti on hyvä mies. Ja kyllä minua kiukuttaa aika usein, kun asiat ei voi mennä niin kuin minä haluan... :( Toivottavasti ei tuu kovin suurta kriisiä... Oli aikamoinen ymmärtäminen miehen kriisissä, mutta miten minusta tuntuu ettei minun kriisiä kestettäis niin... :)

Kaikki alkoi mummini kuolemasta, hän oli ensimmäinen todella läheinen kuoleva ihminen. Tuolloin " tajusin" oman kuolevaisuuteni ja sen, että aika tosiaan lentää. Aloin myös haikailla menneeseen aikaan ja ajattelin, että silloin ennen oli se ja se asia paremmin.



Nyt olen hyväksynyt asian ja elän päivän kerrallaan. Joka ilta kiitän iltarukouksessa tästä eletystä päivästä. Aina kuitenkin joskus tulee ahdistus, että en enää pysy ajan perässä ja tätäkö tämä elämä nyt on. Mutta ehkä tämä on normaalia.

Elämä on kaikin puolin kunnossa, mutta oon vaan niin tyytymätön. Miehestä yritän etsiä kaikkia mahdollisia huonoja puolia ja olen miettinyt jopa avioeroakin, vaikka mitään kunnon syytä ei ole. Innostusta on kyllä kaikkeen muuhun, paitsi ei parisuhteen hoitoon:(

Elämä kaikinpuolin kunnossa. Silti mietin valintojani, kyseenalaistin kaikkea elämässäni mitä olen tai en ole saavuttanut ja mitä vielä haluaisin tehdä. Olin vihainen ja väsynyt, käyttäydyin huonosti läheisiäni kohtaan, vaikka mitään järkevää syytä ei ole ollutkaan ja elämä kunnossa. Nyt ikää 29 ja ohi mennyttä. Onneksi. ;) Sellainen eräs vaihe elämässä, meni kuitenkin huomattavamman paljon helpommin kuin murrosikä aikanaan ;)

ja elämääni. Mutta elämän lyhyyden olen minäkin tajunnut. Ja sen, että ikä ei tuo välttämättä kypsyyttä, mutta usein kylläkin kovuutta ihmiseen.

28-vuotiaana vaativa Saturnus-planeetta palaa syntymäajan asemiin, eli ehkä ensimmäistä kertaa aikuisuudessa pitää kelata asioita omasta minä-tietoisuudesta käsin. Sekään ei kaikille riitä; itselleni tuli kolmikymppisenä kriisi, joka kesti kaksi vuotta.

mutta tuossa kriisivaiheessa kyseenalaistin asioita: mietin, olisinko halunnut tehdä jotain toisin ja mitä silloin olisin tehnyt. Valintoihini olen tyytyväinen, mutta pohdiskelin niitä syvällisemmin kuin ennen. ;)

Jotain tuon tapaista oon aatellu, mut nyt kun luin muiden samanlaisista tuntemuksista, niin kyllä helpottaa:) Mulla kans kuolemanpelkoa ja ahdistaa oma vanheneminen. Tuntuu, etten ole saanut mitään aikaiseksi, työni ei miellytä. Olisi ihanaa lähteä opiskelemaan ja sellaista olen vähän kaavaillutkin. Myöskin olemme mieheni kanssa päättäneet, että nyt keväällä/kesällä aletaan yrittämään vauvaa.



Täytyy toivoa, että jonkin ajan päästä helpottaa.

Minä olen 26v.

Parisuhteeseen ja perheeseen olen tyytyväinen. Kolmenkympin kriisi kesti pahimmillaan viitisen vuotta, noin 28-33 v. Nyt olen 34 ja pahin taitaa olla ohi, onneksi...

Se liittyi tosiaan elämän valintoihin yleensä. Varmaan yhdistyi kriisiin äidiksi tulemisesta. Jotenkin sellainen vastuunkanto alkoi ahdistaa, mies ei kiinnostanut ja olin altis syrjähypyille (flirttailin avoimesti toisten kanssa...) mutta onneksi en tehnyt mitään kovin vakavaa. Halusi vaan olla vapaa ja huoleton. Nyt oon 31 ja ihan kunnossa kaikki. Paljon on aikaan saatu ja tyytyväinen voi olla.

Miulla kans mummo kuoli, joka läheinen. Siitä asti miettinyt kuolemaa ja pelännyt sitä. Pelottaa ikuisuus ja pelottaa ei-ikuisuus.... Ja tyytymättömyyskin vaivaa. Kotiäitinä ollut enkä työelämässä, joten voi sekin tietysti vaikuttaa siihen, että kerkiän ajattelemaan itekseni kaikennäköistä...



Mutta se elämän lyhyys alkanut nyt pyörimään mielessä. Olen kohta 30-v. ja 10 vuotta hurahtaa tosta noin vain. Kohtahan tässä kuollaan ja mitä siellä rajan takana on? Tämmösiä minä ajattelen...



Eli kyllä, taitaa olla 30 kriisiä tosiaan.

En tiedä, onko minulla jo ollut se. Kuitenkin se, mitä luulen kolmenkympinkriisiksi, on tähänastisen kokemuksen perusteella ollut lähinnä positiivista.



Positiivisen asenteen takana taasen on se, että olen saanut elämääni (uskoakseni) hyvän miehen ja lapset. Ilman heitä kolmenkympinkriisini tuskin olisi positiivinen kokemus.