Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Vapaaehtoisesti yksilapsiset, haloo!
13.02.2008 |
Siis onko kenelläkään muulla tällaista tilannetta?! Musta tuntuu, että sekoan kohta, ellen saa jotain selkoa tähän asiaan:( Eli mulla ja miehelläni on 5-vuotias lapsi, ja kaikki asiat ihan ok. Lapsi on normaali, sosiaalinen, fiksu tyttö, päivisin hoidossa. Meillä kummallakaan ei ole haluja saada toista lasta (ns. itsekkäistä syistä). Olemme vm -70 ja -68. Toki lapsi olisi rakastettu, jos sellainen sattuisi tulemaan. Silti mua koko ajan jotenkin vaivaa, tuleeko ainokaisellemme jotenkin " vajaa" elämä, jos hän ei saa sisarusta. Omatuntoko se on vai mikä, joka kalvaa. Miten mä pääsen tästä tunteesta, vai onko mulla edes oikeutta päästä?! Pääseekö tästä muuten kuin hankkimalla sen pikkuisen?!
Ja huom! Otsikossa näkyy, kenelle tämä viesti oli tarkoitettu:)
Kommentit (68)
ei sellaista osaa oikeasti kaivata, mistä ei ole kokemusta. Toki minäkin aikoinani mietin, miltä tuntuisi jos olisi sisaruksia. Mutta kun ei tiedä, niin ei tiedä. En koe, että elämäni olisi pilalla sen vuoksi, mielestäni olen melko normaaliksi kasvanut. Mutta kavereita pitää olla! Lomamatkat tuntuivat joskus tylsiltä, kun viikko tai kaksikin oltiin jossain vuokramökillä kolmistaan äidin ja isän kanssa eikä saman ikäistä seuraa ollut. Samoin loma-aikoina, kun muut reissasivat eikä pihapiirissä ollut leikkiseuraa. Minulle kehittyi vilkas mielikuvitus, osasin hyvin kyllä leikkiä yksinänikin. Ja luin paljon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
JA siten se toinen pointti: Sisarukset on ehdottomasti parasta tässä elämässä. Mitenkän ei voi kaverit sitä korvata. ja tähän on turha vastata niiden joilla ei ole sisaruksia koska he EIVÄT voi tietää mitä on kun omistaa sisaruksia.
saadessaan mut etteivät sitten toista halunneet.
En tiedä,joskus kun kaverit puhuu sisaruksistaan,mietin millaista se olisi.
Toisaalta,en olisi ehkä saanut niin paljon jos olisi muita lapsia ollut.. Enkä tarkoita nyt rahaa tai tavaraa,mutta vanhemmilla oli aina aikaa mulle.
Paljon on ystäviä ollut lapsesta asti,enkä koe koskaan olleeni yksinäinen. Ehkä minusta tuli henkisesti kypsempi aikaisemmin kuin muista kun olin kotona aina aikuisten seurassa mutta ei siitä haittaa ole ollut..
Joten en koe ainokaisena olemista pahana omalla kohdallani. Enkä ole hemmoteltu kakara silti.. Asun omillani,opiskelen ja vanhemmat auttaa jos TODELLA tarvitsen apua. Siitä en osaa sanoa vielä mitään,kuinka monta lasta haluan joskus sitten kun se omalle kohdalle tulee.. ehkä 4,ehkä yhden tai ehkä en halua yhtään...?
jos niitä lapsia olisi 2, niin ei sen niin väliä olisi vaikka toinen niistä kuolisi? Kun onhan sit se toinen, vai?
Mielestäni tästä kinaaminen on absurdia. Okei, voihan olla että olisi kivaa jos olisi sisaruksia mutta kun ei ole niin en minä niitä kaipaa. Ei minulla ole loistokasta uraa eikä paljon rahaakaan, mutta ihan hyvin voi silti elää onnellista elämää. Kukaan ei saa kaikkea, ja silti voi olla ihan onnellinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joulu- ja synttärilahjat vaihdetaan sisarusten lapsille ja muutoin he soittelevat toisilleen lähinnä silloin kun joku on reseptiä vailla lääkäriveljeltä.
Läheskään kaikille sisarukset eivät ole parasta elämässä. Minulla on kaksi veljeä, emmekä ole erityisen läheisiä. Lapsena leikin omien ystävieni kanssa. Veljien kanssa tapeltiin. Minulle tärkeintä tässä elämässä on oma perheeni ja lapseni, ei lapsuuden perheeni.
Ja jos lapseni kuolisi onnettomuudessa, maailmani murtuisi. Sitä ei vähentäisi yhtään se, kuinka monta lasta minulla olisi. Luulenpa, että muut lapset saisivat kärsiä vuosia masentuneesta äidistä, joka ei osaisi keskittyä kuin suremiseen. Tältä MINUSTA tuntuu.
Alue: Aihe vapaa
En kaivannut, koska en osannut kaivata sellaista mitä ei ollut. Näin kai " isättömätkin" tuntevat.