Vapaaehtoisesti yksilapsiset, haloo!

miten heidän ainokaisensa asian kokee, varsinkin jos lapsi on vielä pieni.



TÄhän olisi paljon järkevämpää hakea vastauksia jo aikuisilta ainoina lapsina kasvaneilta, heillä on se lapsen perspektiivi asiaan.

lapsiaan (tasapuolisesti/ epätasapuolisesti) vaikuttaa todella paljon siihen, millaisiksi sisarusten väliset suhteet muodostuvat.



Parhaiten vahinkoa saa aikaan näillä " olisit kuin siskosi" - kommenteilla.



Mutta itse olen sitä mieltä oman kokemukseni ja lähipiirini perusteella, että kyllä läheinen ja suuri ydinperhe on suunnaton voimavara läpi elämän. Jos mietin jo ihan sitä, miten tylsää olisi käydä vaikkapa appivanhemmilla syömässä niin, että siellä olisi vain me ja meidän lapset... kun nyt siellä on miehen sisko ja veli perheineen, serkuksia 6 ja meininki mahtava.



Ja kyllähän mullakin on ystäviä, joiden kanssa jaan enemmän asioita ja olen enemmän yhteydessä kuin veljeni kanssa. Mutta silti vain veljeni tietää ja tuntee meidän perheen. Vian hänen kanssaan voin todella jutella äitimme höyrypäisyydestä tai isämme hölmöilyistä. Vain hänen kanssaan jaamme vastuun vanhenevista vanhemmistamme. Ei noita asioita tule ystävät jakamaan, heillä on omat perheensä ja omat vanhempansa.

vaikka kolmatta lasta tässä jo odottelen.

Vauvakuume on vain typerää hörhöilyä ja pikkunuttujen hypistelyä. Mä en muutenkaan edes erityisemmin pidä vauvoista, ja haluankin LAPSIA, en tuhisevia kääröjä, joista sitten kasvaa jotain epämiellyttävää, mikä ei enää aiheutakaan minkäänlaista kuumeilua.

Vierailija:

miten suhtauduit raskauteen yms.

Vierailija:

jokainen lapsi ja elämä on erilainen ja vasta elettyään aikuiseksi tietää kaipaako sisarusta vai ei, asiaa ei voi etukäteen tietää. On varmaan totta, että suurin osa lapsista ja aikuisistakin nauttivat sisaruksistaan. Lapsena heistä on seuraa toisilleen, aikuisena tukea ja turvaa erilaisissa elämän tapahtumissa ja jos hyvin käy vanhana sitä vasta on hauskaa, kun voi muistella jonkun kanssa koko elämäänsä. Hyvässä sisarussuhteessa on jotain, mitä mies tai kaverit eivät koskaan voi korvata. Sisarukset myös todennäköisesti ovat jakamassa aikuisena vanhempiensa hoivavastuuta ja kannattelevat toisiaan vanhempien kuolessa. Mutta varmasti yksilapsinenkin voi elää aivan täyden ja tyytyväisen elämän. Ainokaisista kasvaa helpommin itsekkäitä, tähänkin voi vanhemmat lapsuudessa vaikuttaa. Itselläni on ihanan hirveät sisarukset ja itsekin tein kaksi lasta, jotta heillä on seuraa toisistaan eli minulla ei ollut vauvakuumetta, vaan toinen tehtiin koska katsoimme sen parhaaksi.

Epäilemättä mm se Kotkassa kaksi siskoaan surmannut mies oli PARASTA, mitä vanhemmat voivat lapsilleen antaa.



Tosi STRAAGISTA - sinua lainatakseni.

niin sellainen lapsi on todella TODELLA yksin. Osa syy siihen ettei pärjää sosiaalisesti voi olla sekin, ettei ole niitä sisaruksia.

Omalla luokallani oli tällainen tapaus, joka lopulta tappoi itsensä.

Tämä vain vastineeksi sille, että sisarusten kanssa voi olla huonot välit. AInokainenkin voi olla vailla kavereita.

Ja aivan kaikki tutkimukset kertovat, että pahiten ihmisen syrjäyttää läheisten sosiaalisten kontaktien puute, se kun perhettä ja lähipiiriä ei ole.

Vierailija:

En ole koskaan kaivannut sisaruksia, kaverit ja ystävät ovat aina riittäneet minulle. Minua ei huoleta esim. omien vanhempieni ikääntyminen ja siihen liittyvät päätöksenteot ja vastuu, saan varmasti tukea esim. mieheltäni ja ystäviltäni, ja jos oma lapseni on siinä vaiheess aikuinen niin varmana häneltäkin. Persoonakysymys, joku kaipaa sisaruksia, toinen ei. Minusta ei kannata hankkia useampaa lasta vain että kukaan ei jäisi ainokaiseksi, vaan ainoastaan jos vanhemmat haluavat lisää lapsia ja sisaruus on vain bonusta.

Ja tosiaan, kaikilla sisarussuhde ei ole edes lämmin, sisarusten luonteet ja mielenkiinnonkohteet voivat olla niin erilaiset ettei yhteistä säveltä löydy. Sen varaan ei siis kannata laskea että sisaruksista olisi välttämättä tukea toisilleen. Joissain (harvemmissa tapauksissa tosin) sisarus voi olla myös taakka tai rasite.

levoton pilkunnussija olet.

Mä tiedän ainokaisen, joka tappoi äitinsä. Vedetäänkö tästä johtopäätös, että ainokaiset ovat järjestäen hirviöitä, jotka surmaavat vanhempansa?

Vierailija:

Epäilemättä mm se Kotkassa kaksi siskoaan surmannut mies oli PARASTA, mitä vanhemmat voivat lapsilleen antaa.

Tosi STRAAGISTA - sinua lainatakseni.

Vierailija:

Joo ja joskus se ainoa lapsi on koulukiusattu eikä sillä ole yhtään ystävää, ja kun ei ole sisaruksiakaan,

niin sellainen lapsi on todella TODELLA yksin. Osa syy siihen ettei pärjää sosiaalisesti voi olla sekin, ettei ole niitä sisaruksia.

Omalla luokallani oli tällainen tapaus, joka lopulta tappoi itsensä.

Tämä vain vastineeksi sille, että sisarusten kanssa voi olla huonot välit. AInokainenkin voi olla vailla kavereita.

Ja aivan kaikki tutkimukset kertovat, että pahiten ihmisen syrjäyttää läheisten sosiaalisten kontaktien puute, se kun perhettä ja lähipiiriä ei ole.

Toisaalta ainokaisuus voi myös ruokkia sosiaalisuutta, kun seuraa halutessa ei voi turvautua siihen sisarukseen. Kuten sanoin, persoonakysymys, eikä sitä voi kukaan etukäteen tietää. Kontakti perheeseen ja lähipiiriin voi olla huono myös sisaruksellisella, eivätkä siihen vanhemmatkaan aina voi vaikuttaa. Itse tunnen muutamankin sisarusparin jotka eivät välitä toisistaan, ja pari useamman sisaruksen porukkaa joissa yksi on " erilainen" (persoona, mielenkiinnon kohteet jne) eikä häntä kutsuta esim. illanistujaisiin joihin muut sisarukset tulevat vaikka mitään riitaa tai lapsuuskaunoja ei olekaan. Ovat vaan eri luonteisia.

kanssa, että yksi lapsi riittää. Aika pian mieli kuitenkin muuttui ja parin vuoden ikäerolla syntyi toinen lapsi. Nyt heidän ollessaan jo 5 ja 3 vuotiaita, heidän läheisyyttään ja leikkejään on aivan ihana seurata. Eilen viimeksi isosisko " komensi" pikkuveljensä syliin ja sanoi, " äiti, mää tykkään tästä pojasta"

Enemmän kertoisin kuitenkin oman kokemukseni kannalta. Mulla on isoveli, joka oli melkein jo aikuinen, kun synnyin. Silti hän oli minulle varsinkin lapsena tärkeä ihminen. Nykyisin pidämme harvakseltaan yhteyttä, mutta yhteys on huolimatta erilaisista elämäntilanteista, elämäntavoista ja luonteista. Tämä siis niille, jotka miettivät lasten isoa ikäeroa: en usko, että se häiritsee sisaruutta - voi olla hyväkin; ei tarvitse tapella sylitilasta. Vanhempani ovat sanoneet, että heillä on kaksi ainokaista. Näkyy molempien luonteessa - itsenäisiä itsekseentekijöitä olemme molemmat, vaikka eri aloilla toimitaan.



Miehelläni on kolme sisarusta, joista isoveljellä lapsia. Veljekset eivät ole pienestä ikäerosta huolimatta kovin läheisiä, enemmän velvollisuudesta tapaavat juhlissa ja joskus lasten takia; mieheni on usein puhunut siitä, että isoveli sorti häntä pienenä eikä esim. antanut lähteä ulos jonkun muun kaverin kanssa, jos sattui avaamaan oven ja joku kysyi pikkuveljeä pihalle. Että semmoiset läheiset sisarukset siellä...



Minulla on myös " sisaruksen" tasoisia lapsuudenystäviä, jotka ovat hyvin tärkeitä, ja kun yksi heistä vihdoin sai lapsen viime kesänä, minusta tuntui kuin olisin tullut tädiksi. Sattumaako vai mitä, mutta lähimmät lapsuudenystävänikin ovat ainokaisia. Siinä mielessä todistan sen puolesta, että " sukua" voi itsekin kerätä itselleen elämän varrelle osuneista rakkaiksi tulleista ihmisistä.

uudestaan. tulee jos on tullakseen mutta sen voin sanoa että ei niitä lapsia niin vaan tehdä....

Se on yksi syy, miksi olen vapaaehtoisesti yksilapsinen. Pystyn antamaan hänelle sen, mitä en itse saanut: vanhemman jakamattoman huomion edes jonkin aikaa joka päivä. Koin lapsena, että jos olisin vaikka eksynyt metsään, minua olisi alettu kaivata ehkä joskus seuraavalla viikolla, jos ollenkaan. Niin merkityksetön olin, koska minulla oli neljä sisarusta.



Ainoa lapsemme on jo 15. Hänen useimmilla kavereillaan on sisaruksia, mutta häntä ei ainakaan haittaa, että hänellä ei ole. Kaverit ovat kertoneet, kuinka rasittavia sisarukset ovat, ja jotkut näistä tarinoista (joita mekin olemme kuulleet) ovat tosiaan aika kauheita. Vanhemmat ovat lasten näkökulmasta usein aika idioottimaisia; yhden lapsen suosiminen muiden kustannuksella tuntuu olevan yleistä. Vaikeaa on myös niillä lapsilla, joiden perheessä on kaiken huomion vievä erityislapsi.

mitä lapselle voi antaa on rakkaus, vanhemmuus ja hyvä koti.

Vaikka pidin heitä rasittavina kun olimme lapsia (olen esikoinen), niin nyt kun kaikki olemme aikuisia, välimme ovat mahtavat!:) On hienoa kun TIETÄÄ että sisaruksiin voi AINA turvata -aivan kaikessa.



Vaika minulla on todella läheisiä ystäviäkin, niin sukulaisuus on kuitenkin tavallaan vahvempi side. Jotenkin olisi " noloa" asua parhaan ystävän perheen nurkissa vaikka putkiremontin vuoksi muutama viikko, mutta sisarusten luona oleminen olisi vain luonnollista -samoin jos he asuisivat minun luonani.



Mutta ehkä suku merkitsee meille muutenkin enemmän. Sukumme sekä äidin että isän puolelta on toisilleen läheistä ja yhteyksissä ollaan tiivisti, ei vain joulukorttien tasolla. Toki esim. osa serkuista on läheisempiä mitä toiset, mutta minusta suku on voimavara.



Ja jos tätäkin palstaa lukee, niin monilta puuttuu se tukiverkko...! Meillä päinvastoin ongelma on se, että on liikaakin hoitajia niin minun kun mieheni suvun puolelta;)

Moni tuskailee kun ei kehtaa pyytää tuttavaansa vahtimaan lasta/lapsia viikonlopun yli tmv. että saisi hiukan levätä tmv. Meillä taas esim. minun tätini/serkkuni/sisarukseni/lasten isovanhemmat/miehen sukulaiset suorastaan kinuavat lapsia hoitoon.



Joten olen onnellinen, että minulla on vahva perhe ja suku taustalla, jotka evät koskaan jätä minua pienimpäänkään pulaan -enkä minä heitä!

MUTTA ymmärrän sen, ettei ihminen joka pitää perhettään/sukuaan rasitteena voi ymmärtää miten hienoa on jos on perheeseen&sukuun läheiset välit. On varmasti totta, ettei osaa kaivata sellaista mitä ei ole.

Aina ei ole sisaruksista iloa. Ette saa yleistää.

Joskus olen katsellut kateellisena kaveria, jolla tosi läheinen suhde siskoonsa, mutta eihän se ole minulta pois.

itselläni on yksi lapsi, ja ainokaiseksi jää. Jokainen taaplaa tyylillään, eikös niin?

Minua ei kenenkään sisaruksia omaavan tarvitse sääliä. En ole koskaan kaivannut sisaruksia, ei sillä etteivätkö sisarukset olisi ihan kivojakin mutta kivaa on myös ainoana lapsena. Perheet ovat erilaisia eikä sama patenttiratkaisu (2 lasta ja koira...) kertakaikkiaan sovi kaikille. Miksi se " erilaisuuden" hyväksyminen voi olla niin helkkarin vaikeaa? Sisaruus ei todellakaan ole aina siunaus, voi olla myös kirous.



Minä puolestani säälin niitä monilapsisia perheitä joissa sitten riidellään verisesti vanhempien säälittävistä perinnöistä ja siitä kuka joutuu hoitamaan vanhoja ja sairaita vanhempia. Siitä idyllisestä sisarusrakkaudesta on monesti hohto aika kaukana. ENKÄ KADEHDI!



Ainoana lapsena minulla on erityinen ja läheinen suhde vanhempiini. Siinä on hyvät ja huonot puolensa, mutta aivan kuten minä en osaa kaivata sisaruksia eivät monilapsisten perheiden lapset ehkä osaa kaivata sellaista perheyhteyttä mitä minulla taas on omiin vanhempiini.

Vierailija:

Minä puolestani säälin niitä monilapsisia perheitä joissa sitten riidellään verisesti vanhempien säälittävistä perinnöistä ja siitä kuka joutuu hoitamaan vanhoja ja sairaita vanhempia. Siitä idyllisestä sisarusrakkaudesta on monesti hohto aika kaukana. ENKÄ KADEHDI!

Sekä oman sukuni puolelta että miehen suvun puolelta olen saanut seurata katkeria perintöriitoja, joissa sisarukset eivät lopulta puhu toisilleen, käy toistensa juhlissa jne.

Vierailija:

sisarukset on parasta, mitä lapsellesi voit antaa!

Olen ainoa lapsi eikä se ole minua haitannut. Vanhempien velvollisuus ei ole tehdä sisaruksia, hyvä jos hoitavat yhden lapsen hyvin kuin pari huonommin, sillä kun lapsia on enemmän, jäävät vanhempiensa huomiosta paitsi, kumpi sitten on parempi, vanhempien vai sisarusten huomio?

Toinen lapsi hankitaan siksi, että toinen lapsi halutaan ihan hänen itsensä takia.



Sisarussuhteessa voi käydä ihan kuinka vain. Sisaruksesta voi tulla kuin paras ystävä. Sisaruksesta voi tulla riippakivi. Sisaruksesta voi tulla vain " ihan kiva" . Sisarussuhde voi olla vuoroin kaikkia noita. Melkoista arpapeliä.



Kenenkään lapsen elämä ei pelastu vain sisaruksen takia. Hyvät elämänlähtökohdat lähtee vanhemmista ja kodista - ja vaikka nekin olisivat kuinka hyvät hyvänsä, eivät nekään ole 100% takuu hyvälle elämälle (mitä se sitten onkaan).

Itselläni on 4 v nuorempi veli ja kyllähän meistä lapsena jonkin aikaa oli toisellemme seuraa, kunnes sitten meni siihen että vain tappelimme keskenämme. Nyt aikuisena meillä on aika neutraalit välit, ei juurikaan soitella mutta joskus kyläillään. Tosin kyläilen lähinnä tavatakseni veljen vaimoa ja lasta, eipä mulla veljen kanssa niin kauheasti puhumista ole. Kuulumisistaan olen toki kiinnostunut mutta ei se veli mulle mikään elämää isompi asia ole. Sen puoleen toki hyvä asia, kun äitini on ollut aika vaativa vanhempi, ettei kaikki paineet ole pelkästään minuun kohdistuneet.



Sekä isälläni että äidilläni on useampia sisaruksia ja heilläkin jotain riitoja on vielä vanhoina ihmisinä. Äitini ei ole yhden veljensä kanssa tekemisissä lainkaan ja isäni veljeksistä ainakin pari on keskenään riidoissa.

että päätetään hänen jäävän ainokaiseksi, koska se on lapselle parasta. Että ihan miltä kantilta asiaa haluaa katsoa. Toiset ainokaiset toivoisivat, että olisi sisaruksia, toiset eivät. Toiset sisarukset eivät ole väleissä keskenään, toiset ovat. Että koko lasten saaminen on yhtä arpapeliä, kuten elämä yleensä.