Lue keskustelun säännöt.
Ovatko lapsenne teille pettymyksiä,
12.02.2008 |
koetteko katkeruutta kun he eivät kaikilta osin olekaan sellaisia mistä aikanaan haavelitte? Toivotteko että saisitte kelattua aikaa takaisin niin että voisitte välttyä saamasta tuota lasta, vaihtaisitte hänet mielummin virheettömään versioon? Vaivaako tämä teitä päivittäin ja koette elämänne menneen pilalle lapsenne takia?
Kun noita down-keskusteluja lukee niin mioni tyuntuu olevan sitä mieltä että down-perheiden arki on aina niin raskasta ja lapsi on vanhemmille pettymys. Vaikka vanhemmat kuinka selittäisivät että rakastavat lasta yli kaiken eivätkä haluaisi vaihtaa tätä pois, kysymys on vain itsensä pettämisestä. Todellisuudessa jokainen downin vanhempi on katkera tilanteessaan ja tekisi mielummin abortin jos olisi saanut siihen mahdollisuuden.
Eikö voi ajatella että on paljon vanhempia jotka ovat vain halunneet lapsen ja rakastavat tätä sellaisena kuin ovat hänet saaneet? Toki vammasta kuuleminen on varmasti alkuun shokki jokaiselle, mutta sen hyväksyttyään ei tarvitse katkeroitua ta jäädä miettimään kuinka paljon paremmin kaikki olisi ilman tuota lasta. Itselläni ei ole downia, mutta muuten kolme lasta joista kukaan ei varmasti ole täydellinen. Yhdellä ongelmia huomattavastsi keskivertoa enemmän ja joskus väsyttääkin. En kuitenkaan koe itseäni katkeraksi tämän takia tai halöuaisi vaihtaa lastani pois, helpompaan yksilöön. Rakastan lasta juuri tuollaisena ja jostain syystä hänet meille annettiin, en näe miksi minun pitäisi tuntea negatiivisia tuntemuksia vuokseen.
Onko niin mahdoton ajatus että jollekin lapsen down ei ole mailman loppu, vaan oma rakas lapsi?
Kommentit (20)
eivät ne joilla jo on se sairas/vammainen lapsi. Eli ne joilla ei ole omaa kokemusta abortoivat siksi, koska eivät tiedä mitä on odotettavissa.
Kuinkahan pärjäävät muutenkaan elämässä, kun elämä ei ole ennalta arvattavissa eikä määrättävissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
väittämällä ettei lapsen vammalla ole heille mitään merkitystä ja elämä on yhtä ruusuilla tanssimista jne. No, siperia opettaa, hassua kyllä nämä ihanista aurinkolapsistaan lässyttävät tuppaavat olemaan alle 4v lasten vanhempia joilla ei siis käytännössä ole mitään tietoa siitä millaista on elää erilaisen lapsen kanssa. Kerran meinasin tukehtua kahviini kun huomasin 6kk(!!!) ikäisen down-lapsen äidin jossain ketjussa kirjoittavan ettei elämä tämän lapsen kanssa ole sen kummallisempaa kuin terveenkään ja ihmiset pelkäävät suotta vammaisia. Sanotaan että kun kuuntelee kouluikäisten ja siitä ylöspäin olevien downien vanhempien kommentteja ne ovat jo paljon realistisempia ja aina niihin liittyy myös se pettymys lapseen ja tilanteeseen. Myös silloin kun lapsi on rakas.
Käsittämättömimpiä kuulemiani lauseita on tämä ettei haluaisi vaihtaa lapsen vammaa pois, se kun on opettanut vanhemmille niin paljon uutta. Voiko joku vanhempi tosissaan olla niin julma että ehdointahdoin haluaisi lapselleen kehitysvamman? Vain siksi että itse oppii siitä jotain uutta. Ylllättävä kyllä, ihmiset voivat oppia myös ilman näitä kokemuksia ja lapsen kärsimystä.
Minun lapseni on vammainen tavalla, joka paljastui vasta lähempänä murrosikää. Kun hän syntyi terveenä - kuten kuvittelimme - meni aikansa ennen kuin opin tuntemaan hänet ja rakastamaan häntä ihmisenä. Kun hän sitten paljastui vammaiseksi, minä jo rakastin häntä, eikä sitä rakkautta mikään vie pois.
Hänen vammaisuutensa näkyy joka päivä ja minä suren sitä - mutta en ole pettynyt, enkä katkera. En antaisi häntä pois mistään hinnasta ja taistelen hänen puolestaan tarpeeen vaatiessa koko maailmaa vastaan kaikilla keinoilla - mutta suren kyllä. Silti tämä eipäs-juupas-keskustelu, jossa kummallakaan puolella ei selvästi ole mitään kuvaa siitä, mistä he puhuvat, on minun mielestäni sekä naurettava että loukkaava.
Eniten siinä loukkaa juuri se, että molemmin puolin ihmiset joilla ei ole mitään kuvaa tai tietoa, luulevat voivansa arvostella tai edes kuvata meitä joilla on, tai meidän - äärimmäisen monimutkaisia - tunteitamme. Kun kaikki kuvaukset jokaisen lauseensa yksioikoisuudella kertovat siitä, että mitään tajua todellisuudesta ei ole...
En ole pettynyt omiin terveisiin lapsiina, mutta joskus tilanteisiin mihin kanssaan päädytään. Voin olla pettynyt ja katkera kun lapsi kärsii koliikista tai sairastelee paljon. Voin tuntea kateellisuutta jos lapsi oppii asioita myöhemmin kuin toisten lapset jaa muuta tuon suuntaista. Nuo ovat ihan normaaleita tunteita ja vaikea uskoa down-lasten vanhempien olevan niiden yläpuolella.
ja kaikenpuolin täydellisen lapsen...
siis minun silmissäni hän on täydellinen..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mutta en käytä turhaa aikaa tuon miettimiseen enkä koe olevani katkera. olen onnellinen lapsestani ja rakastan häntä yli kaiken. Onneksi hän 95%:sti pystyy nauttimaan elämästään siinä kuin kukatahansa lapsi, vielä ei ole tarkkaa tietoa mitä tulevaisuus eteen tuo mutta sekin selvinne aikanaan.
Ei lapsen vamma ole kaikille pettymys mihin jäädään kieriskelemään. Toki on ihmisestä kiinni ja löytyy niitä jotka eivät pääsee tuosta ikinä yli ja jäävät vain miettimään mitä kaikkea ovat menettäneet sen sijaan että ajattelisivat mitä ovat saaneet. Uskoisin kuitenkin että nämä ihmiset keksisivät sen katkeruuden syyn jostain muusta jos heille ei olisi sitä vammaista lasta sattunut.
Tietysti joskus tuntuu haikealta kun katselee terveiden lasten kehitystä, mutta silti olen uskomattoman ylpeä oman pieneni jokaisesta edistysaskeleesta. Uskon että hän saa hyvän elämän, samoin kuin me vanhempinaan.
koska mietin näitä vammaisuus asioita
Jossain vaiheessa mietiskelyä huomasin että minulla on kaksi lasta:
tyttö ja poika
tumma ja vaalea
rauhallisempi ja villimpi
he olivat aivan erilaisia syntyessään
ovat erilaisia vieläkin
tajusin että tämä kolmas odottamani lapsi on
tyttö tai poika
tumma, vaalea tai jotain siltä väliltä
villi tai rauhallinen tai muuta siitä väliltä
painava tai kevyt
ym. ym.
terve tai vammainen
se on ominaisuus muiden ominaisuuksien joukossa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvin olivat muutamat erityislapsen äidit tässä kirjoittaneet, elämä ei ole mustavalkoista. Ei onnellisuus tarkoita sitä että kaikki olisi virheetöntä tai ettei negatiivisia tunteita olisi lainkaan. Kuitenkin elämä vammaisen lapsenkin kanssa voi olla onnellista ja hyvää. Paha mieli tulee kun lukee näitä kirjoituksia joissa arvostellaan vanhempia jotka ovat onnellisia down-lapsestaan. " Odottakaa vaan kunhan lapsi kasvaa, sitten vasta tiedätte" , " Voihan sitä uskotella mitä vaan, ikävää ettet voi myöntää katkeruuttasi" .
Ei kaikki todellakaan katkeroidu vastoinkäymisistä, ihmisiä on selvinnyt paljon pahemmistakin paikoista kuin lapsen kehitysvammasta. Tuskin kukaan taroittaa että tarkoituksella haluaisi lapselleen vamman oppiakseen uutta, vaan lähinnä sen hyväksymistä että tilanne on nyt tämä ja positiivisen irti ottamista.
pettymyksenä. Jotkut toki kokee. Mutta ei se ole mitenkään itsestään selvä reaktio.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tä he olisivat täydellisiä.
Itseeni olen vanhempana pettynyt monesti, lapseeni en lapsina ikinä.
ttelee, että lapselleen soisi kaiken hyvän. En tiedä, omat lapseni ovat (toistaiseksi, tämä on hyvä pitää mielessä, että elämä voi tuoda eteen mitä vain) terveitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
maailman ihanin ja rakas on vaikka erityislapsi onkin. Mutta olen kyllä katkera että tämän piti sattua juuri meille ja kateellinen olen kieltämättä terveistä lapsista ajoittain.
parhaimmat tai pahimmat down-provot ovat kyllä täällä olleet ihan muiden kuin vanhempien kirjoittamia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
suunnattuja viestejä juuri tuolla tyylillä " odota kunhan lapsi kasvaa, sitten vasta alkaa tuntua raskaalta" , " kyllä se pettymys teillekin tulee" jne.
Kommentoisiko joku samalla tyylillä esimerkiksi leukemiaan sairastuneen lapsen vanhemmalle joka totetaa huojentuneena että ensimmäiset hoidot menivät suhteellisen hyvin. " Odota vaan seuraavia, sitten lapsi vasta huonossa kunnossa on" . Tai kun sairaus on kukistettu niin " vielähän se voi uusia" .
Miten jotain voi noin pahasti häiritä se että toinen on onnellinen ja ylpeä lapsestaan eikä tunne katkeruutta? Eikö se ole vain hyvä asia.
Miten ihmeessä se on sinulta pois? Tai sitten sinä olet vain omasta elämästäsi katkera ja pahansuopana et voi hyväksyä sitä että joku on omaan osaansa tyytyväinen.
Minulla on synnytyksessä vammautunut lapsi. Olen hänestä iloinen ja ylpeä, mutta en silti vaadi, että muidenkin pitäisi haluta synnytyksessä vammautuneita lapsia. Suoraan sanottuna, jos aikaa saisi kääntää takaisin, vaatisin todella kovaan ääneen aikaisempaa hätäsektiopäätöstä, jotta vammautuminen olisi voitu välttää. Ja meillä vamma sentään on aika vähäinen verrattuna vaikkapa down syndroomaan. En myöskään toivo muille synnytyksessä vaurioituvia lapsia. Onnellisuus ja ylpeys omasta lapsesta ei tarkoita, että kyse olisi ihanteellisimmasta tilanteesta.
Vierailija:
Miten jotain voi noin pahasti häiritä se että toinen on onnellinen ja ylpeä lapsestaan eikä tunne katkeruutta? Eikö se ole vain hyvä asia.Miten ihmeessä se on sinulta pois? Tai sitten sinä olet vain omasta elämästäsi katkera ja pahansuopana et voi hyväksyä sitä että joku on omaan osaansa tyytyväinen.
Harvemmin down-lasten vanhemmat on edes muiden ratkaisuja arvostelemassa. Yleensä homma vaan menee niin että täällä asiasta kokemattomat vaan mainostavat kuinka elämä downin kanssa on yhtä kärsimystä ja siksi abortti on ainoa oikea vaihtoehto. Jos sitten joku downin vanhempi toteaa että kyllä elämästä voi nauttia näinkin ja löytyy paljon perusterveitä, onnellisia downeja niin silloin ollaan kimpussa. Nämä kun eivät pienten lasten vanhempina vielä tiedä mistään mitään.
En toivo kenellekään vammaista lasta, mutta minusta asiaa voisi katsoa useammalta kantilta. Downeita löytyy vakavasti sairaita, mutta myös paljon terveitä (ei tarvi saivarrella) lapsia, pelkkä diagnoosi ei veilä kerro vamman laadusta. Hyvä vaan jos vanhemmat nautivat näistä lapsista.
esikoiseni aspergerpiirteisiin. Jos voisin kelata aikaa taaksepäin, haluaisin saada hänet ilman aspergerpiirteitä. Ne ovat rasittaneet ja siis todella rasittaneet perhettämme 7 vuotta ja välillä on oltu melkein hajalla koko perhe. Minusta välillä tuntuu, että rakkauskin lasta kohtaan voisi olla vieläkin suurempaa, jos hän käyttäytyisi normaalisti
Olisin halunnut kahden pojan jälkeen terveen tyttölapsen, mutta syntyikin keskosena vammainen poika :-(
Mutta vammainen lapsi varmasti olisi ja siksi seulojen avulla haluan pienentää tuon riskiä. Jos kuitenkin saisin vammaisen lapsen niin tottakai häntä hoitaisin ja varmaan aikanani oppisin rakastamaankin, mutta pettynyt olisin jokainen päivä. En niinkään lapseen vaan siihen että meidät laitettiin tuollaiseen tilanteeseen, elämäämme rajoitetaan ja lapsi joutuu kärsimään. Vamasti tuo muistuisi mieleen kun näkisi muiden terveitä lapsia leikkimässä ulkona ja saisi todeta mistä kaikesta oma lapsi jää paitsi.
Minusta tuon myöntäminen on vain rehellistä ja auttaa jaksamaan, teeskentelemällä että kaikki hyvin ja rakkaus lapseen ylittää kaikki huolet polttaa vain itseään loppuun.