Mahdoton 1v3kk...
Meidän 1v3kk on ollut aina aika kipakkaluonteinen: menettää hermonsa herkästi ja itkee myös herkästi. Pikkuisena vauvana oli varsin vaativa. Kun hän täytti vuoden, elämä tuntui helpottavan kovasti, mutta nyt viimeisen viikon ajan hän on ollut kotona ihan mahdoton raivopää. Lapsi on perhepäivähoidossa, jossa kaksi muuta lasta, ja koko hoitoaika on mennyt hyvin. Kotona oleminen vain on ihan järkyttävää kiukkuamista nykyisin - näin ei ole ollut koko aikaa.
Oli aamu tai ilta, lapsi käyttäytyy samoin: jos kiellän häntä, alkaa hirveä huuto. Jos en ymmärrä, mitä hän haluaa, alkaa hirveä huuto. Vaippaa ei saisi enää vaihtaa ollenkaan - muuta kuin hirveän huudon säestyksellä. Minä en saisi tehdä mitään tai mennä mihinkään - alkaa hirveä huuto. Isä ei myöskään kelpaa. Lattialle heittäydytään pienestäkin, ja kaikkea halutaan tehdä ja kokeilla. Pukeminen on yhtä ulvontaa ja sätkimistä. ..jnejne. Tämä kuulostaa kovin uhmaiältä, mutta lapsi on vielä sen verran pieni, etten nyt oikein uskoisi vielä senkään ajan olevan. Vai voiko olla? Jos tämä ei ole uhmista niin auta armias mitä se sitten tuleekaan olemaan :-)
Kipeältä lapsi ei vaikuta. Toki tietty ne korvat voi aina tutkia, mutta mielestäni hän ei oireile siihen suuntaan (esim. nukkuu hyvin, ei rapsuta korviaan, ym)
Vähän on neuvoton olo. Onko muilla ollut vastaavaa?
Kommentit (5)
klo 21 - 09 ja pidempäänkin, jos on ollut yöllä hereillä. Ja iltapäivällä vielä 1,5h päiväunet. Unen määrän luulen liittyvän juuri siihen aktiivisuuteen hereillä ollessa, kun poika juoksee, hyppii, tanssii, opettelee sanoja ja juuri tuo oma tahto on alkanut tulla pintaan. Meillä sitten vaan lopetetaan toiminta hetkeksi ja mietitään yhdessä, että nytkö rupesi harmittamaan. Periksi en ole antanut, etenkän kun en usko että se auttaisi, kun se harmittava juttu voi olla oikeastaan mikä pikkuasia vain. Yleensä se riittää, että hän kokee tulleensa ymmärretyksi (niin sinä olisit halunnut sen j anyt harmittaa kun äiti ei anna sitä, no se on kyllä harmillista, joo) ja sitten voimme jatkaa sitä mikä jäi kesken.
Hän on kotihoidossa, mutta juuri tässä mietin, että miten noin pitkät yöunet onnistuisivat, jos olisi päiväkodissa -että aloitettaisiinko iltatoimet sitten jo kuuden jälkeen nukkumaan, että saisi riittävän pitkät yöunet...
mahdoton on meilläkin, ihan saman ikäinen ja ihan samanlainen. Eilen olin ihan helisemässä, kun tyttö teki KAIKEN, siis IHAN KAIKEN, minkä tiesi kielletyksi. Ja nauro päälle. Ja huusi, jos kielsin. Raapi, potki, läpsi ja puri. Että oikein ihana tapaus. Tosin tuli myös halaamaan, kun äitiä itketti, joten kyllä näissä pikku-uhmakkaissa on empatiaakin. :) Meillä kiukutaan myös isille, tosin välillä sit ei äiti kelpaa vaan pitää saada isi.
Neuvolassa oltiin eilen, ja siellä puhuin asiasta, ja th:n mukaan on ihan selkeä yksivuotiaan uhma. Että semmoinenkin on sitten olemassa. Virallinen uhmaikä tulee sit myöhemmin, mutta kuulema on todennäköisesti vielä kovempi.
Minä en ole keksinyt keinoa, jolla kaikista kiukuista selvittäisiin kunnialla, mutta kyllä huumori ja tytön energian suuntaaminen " tärkeisiin" auttamistehtäviin helpottaa. Ja piiiiitkä pinna... :)
meidän tyttö ei siis todellakaan ole aiemmin ollut herkkä itkemään tai muutenkaan kiukkuava, mutta nyt on ihan selkeästi vuoden täytettyään muuttunut.
Kiva kuulla, että muillakin samanlaista. Onhan tässä toki päivissäkin eroa - tänään on mm. ollut " parempi" päivä.
Ihaniahan nuo kiukkupussit ovat ja oikeasti on hyvä, että tahtoa on. Mutta kieltämättä pahimpina päivinä oma pinna kyllä kiristyy. Olen kyllä itsestäni sikäli ylpeä, että vaikka itsekin olen aika helposti pillastuvaa sorttia (keneenköhän lapsi tullut...;-)), en ole kertaakaan hermostunut näkyvästi lapseen.
Tsemppiä vain kaikille ja onnea tuleviin uhmaikiin sun muihin vaiheisiin!
Evisa
Meidän tyttö on 1v2kk ja kaksi viikkoa sitten vaihtui ääni kellossa. Juuri sitä samaa, mitä kuvailit: kaikesta huudetaan, raivotaan ja kaikessa pistetään vastaan.
Kyllä tämä vaan taitaa sitä uhmaikää olla, tai tahtoikää, miten sitä nyt sitten nimitetään. Ainakin esikoiseni oma tahto nosti päätään jo pian ekojen synttäreiden jälkeen. Minä kun olin kuvitellut, että se alkaisi vasta parivuotiaana ja kestäisi korkeintaan kuukauden, mutta nyt ole ymmärtänyt, että näitä vaikeampia ja helpompia kausia tulee ja menee. Varmaan sinne saakka, kun lapsi sitten joskus muuttaa kotoa... huoh.
Jotain positiivista: Tahtomisen harjoittelu kuuluu tärkeänä osana normaalin lapsen kehitykseen. Jos lapsi ei uskaltaisi laittaa vastaan ja kiukutella vanhemmilleen, olisi perusturvallisuus jäänyt kehittymättä. Mutta raskastahan tämä välillä on.
Voimia, johdonmukaisuutta ja hyviä hermoja! Ei kannata yrittää aina vain miellyttää lasta, koska se ei onnistu ja lapsi kuitenkin hakee tuolla käytöksellään niitä rajoja, ja kun ne tietää, on hänen turvallista olla lapsi.
- tiukkis, joka on äiti kahdelle: 4v6kk ja 1v2kk