Ei minusta olekaan opettajaksi :(

Pistä vaan tiukka kuri niille oppilaille, varmaan vanhemmat kollegat osaisi neuvoa.

Itse olen huomannut, että johdonmukainen pitää olla ja vanhempanakin takoa jälkikasvun otsalohkoon, että vaikka kaikki maailmassa antaisivat sinulle rakas lapsi periksi, niin minä kyllä pysyn kantona kaskessa.



Että tämän aikuisen kanssa pärjäät vain olemalla kunnolla. Niin mä olen päättänyt vanhempana toimia ja toiminutkin tähän saakka. Tosin suurin osa lapsista on vasta tulossa murkkuikään, joten silloin kai se veri punnitaan.



Jätä ne pölvästit jälki-istuntoon ja pane jäljentämään jotain fiksusta käytöksestä kertovaa tekstia. Ja tunti jatkuu koulun jälkeen vastaavasti, jos työrauhaa opettamiseen ei varsinaisella tunnilla ole. Eli jos pölistään kymmenen minuuttia, se kymmenen minuuttia opiskellaan sitten koulun jälkeen.



Ja pistä riiviöt etupenkkiin istumaan, hissukka jokaiselle vieruskaveriksi.



Ota tosi tiukka linja, ei noitten kakaroitten kanssa muuten pärjää.

Oma tyttöni muuttui aikoinaan juuri kuudennen luokan aikana aivan mahdottomaksi. Siihen varmaan vaikutti muuttokin ja koulun vaihto. Hyviä ohjeita oletkin jo saanut, mutta tuli vielä mieleen, että olisikohan mahdottomuus järjestää jotain kivaa yhteistä sinun, oppilaiden ja vanhempien kesken? Jotain joka lähentäisi teitä kaikkia, vanhemmatkin voisivat olla mukana. Jos teillä olisi mahdollisuus järjestää joku kiva tapahtuma vaikka pienemmille oppilaille, jokin esitys tai ulkoilutapahtuma. Onko luokassanne liikunnallisia oppilaita, hyviä käsitöissä tai kuvaamataidossa? Tai onko rinnakkaisluokkaa, jonka kanssa tehdä yhteistyötä? Ulkoilutapahtumassa voisivat olla vanhemmatkin mukana.

Tuli mieleen, että yhdellä rauhattomalla luokalla, jossa oli myös yksi erityislapsi, järjestettiin retki ratsastustallille. Matkat hoituivat vanhempien järjestämillä kimppakyydeillä. Oli ollut onnistunut retkipäivä ja tämän retken jälkeen opettajan oli kuulemma ollut helpompi saada otetta lapsiin.



Tietääkö kukaan "koulukoirista"? Luin kerran artikkelin, jossa kerrottiin kouluissa vierailevista koirista.

adhd- ja muitten erityislasten kanssa olen käyttänyt ihan surutta hyväkseni lasten vanhempien apua. Ne kun ovat kaikki erilaisia. Toisille on parasta istua vähän muista erillään (joskus jopa pulpetille pystytetyn pahvisermin takana), toiset taas on jo siinä vaiheessa, että voivat opetella olemaan muiden kanssa ja istumaan ryhmässä. Osa on sellaisia raivokohtauksia helposti saavia, että kirjat lentelee jne, mutta olen huomannut, että mitä viileämpänä pysyn itse, sitä vähemmän siitä on haittaa. Mä olen pyrkinyt sopimaan yläkoululaisten kanssa jonkun merkin, josta tietää, milloin lapsi pitää jättää rauhaan ja milloin hän kaipaa apua. Alakoululaiset ei oikein osaa sellaista merkkiä vielä antaa, yhden ollessa luokassa kokeiltiin korttimerkkiä (Olen vihainen- kortti, jolloin lapsi piti jättää rauhaan, unnes hän taas pystyi puhumaan asioista) ja sitten mulla oli luokassa "turvanojatuoli", johon kuka vaan sai mennä hetkeksi rauhoitumaan, jos keitti yli.



Pahasti oppimisvaikeuksisia oppilaita mulla jostain syystä ei myöskään ole ollut, ehkä siksi, että mulla on ollut ilo opettaa kouluissa, joissa on hyvät ainekohtaiset pienryhmät. Sen sijaan näillä adhd-tapauksilla on joskus niin pahoja keskittymisvaikeuksia, ettei tuntityöskentelystä tule juuri mitään. Mä olen sitten vaan antanut kotiläksyjä niille erikseen sen verran, että perusasiat tulee haltsattua. Monet näistä pystyy tekemään kotona, vaikka ei koulussa pystykään. Varsinkin vielä alakoulun puolella, yläkoulussa niillä on jo vähän muita mielenkiinnon kohteita.



Yksi neljäsluokkalainen tapaus taas ei pystynyt tekemään kokeita ollenkaan, vaikka mä näin, että se olisi osannut ainakin perustehtävät. Sitten sain vinkin teettää sillä koetehtävät joka tehtävän erillisillä papereilla, ja näin se saikin niitä tehtyä ihan kohtuullisesti. Sillä oli aika paha keskittymisongelma ja kai se jotenkin pelkäsikin kokeita. VÄhitellen se sitten oppi keskittymään vain yhteen tehtävään kerrallaan. SIlle haettiin paikkaa erityisluokalta, kun se tuli mun luokkaan, mutta sellaista ei löytynyt ja sitten homma alkoikin toimia paremmin - se kävi myös jossain terapiassa ja kai se lapsi vaan myös kasvoi isommaksi - ja siirrosta luovuttiin. Oli sillä tietysti silti kaikenlaisia ongelmia, mutta niiden kanssa sitten vaan elettiin ja mietittiin aina uudestaan, että mistäs tää nyt tuli ja mitä sille tekis. Ihan kaikille ongelmille mä en edes yrittänyt tehdä mitään, niitä oli paljon ja siinä oli pakko valita, mille ongelmille aikansa ja voimansa uhraa. Ja poika oli mun luokalla yläkouluun asti.



Onhan näistä aika lailla vaivaa ja työtä ja saa miettiä päänsä puhki, mistä kiikastaa, mutta just se, ettei mun tarvi onnistua ekalla kerralla helpottaa paljon. Mä en ole taikapussi, josta irtoaa ratkaisu mihin tahansa ongelmaan heti, mutta kyllä mä voin niitä silti pohtia ja yrittää - enkä mä ole NIIN paljon muita huonompi, ettenkö mä ennen pitkää jotain ratkaisua voisi löytääkin.



Eli ole itsellesi vähän armollisempi. Sun ei tarvi olla valmiitten vastausten automaatti. Mutta samalla sun pitää vaatia itseltäsi vähän enemmän. Sitä että myönnän sen, missä menee pieleen ja sitten etsit siihen erilaisen ratkaisuja, joista joku kyllä todennäköisesti toimiikin. Siihen menee aikaa, eikä se tapahdu huomenna, mutta vähitellen toimivia ratkaisuja jää hihaan, kokemus karttuu ja itsevarmuuskin nousee. Silti kaikesta ei onnistu vielä vanhakaan kettu ekalla kerralla. Mutta just se asenne, että saa yrittää ja yrittää uudestaan, se pelastaa avuttomuudentunteelta ja uupumiselta.

sulla ei vielä ole rutiinia, valmistelu kestää kauan, etkä oikein tiedä, mitä tehdä lapsen kanssa. edellä on joitain käytännön vippaskonsteja, mutta tässä on yksi perustavamman laatuinen opettajan opaskeino, jolla olen itse selvinnyt niin alakoulussa kuin yläkoulussa ja lukiossa ja yliopistossakin (joo, mulla on hieman vaihteleva ura takana) ja jota arvostan myös oman (häirikkö- ja erityislapseni) joissain opettajissa. SUN EI OPETTAJANAKAAN TARVITSE OLLA AINA OIKEASSA EIKÄ ONNISTUA KERRALLA! Sä voit ja sun pitää ajatella, että "koitetaan tätä ja yritetään sitten uudestaan toisella tavalla, jos tämä menee pieleen". SUlla on oikeus välillä epäonnistua, mutta sitten sen jälkeen sulla on velvollisuus yrittää uudestaan.



Myös lapset ja oppilaitten vanhemmat antavat sinulle oikeuden epäonnistua, kunhan et itse jää sitten siihen tuleen makaamaan, vaan vilpittömästi yrität uudestaan. Olen huomannut, että edes murrosikäiset oppilaat eivät niin hanakasti jää ilkkumaan opettajan epäonnistumista, jos hän MYÖNTÄÄ SEN ENSIMMÄSENÄ ITSE. Toteaa, että ei tästä näin taida kyllä tulla mitään, otetaan tauko ja mietitään uudestaan. Parhaassa tapauksessa oppilaat tulevat silloin avuksi. (Aika harvoin kyllä, mutta välillä. Ja pientäkin kädenojennusta oppilaitten puolelta varsinkin yläkoulussa kannattaa käyttää hyväksi, vaikka se sitten veisikin vain toiseen epäonnistumiseen. Oppilaat arvostaa sitä ja silä saa ostettua paljon luottamusta. Sen sijaan niiden ehdotusten torjuminen - vaikka ne olis selvästi huonojakin - voi viedä juuri tuohon ylimieliseen kohteluun. Kas, oppilaat ja vanhemmat kokevat, että SINÄ olet ylimielinen ja ovat siksi ylimielisiä sinulle...)



Jos sulla on luokassa välittömiä järjestysongelmia niin ottaisin itse käyttöön ihan ne peruskeinot, missä tunnin alussa tervehditään ja seistään pulpetin vieressä ja tarvittaessa metelin noustessa nostetaan kaikki uudestaan seisomaan. Pieni taukojumppakaan ei ole haitáksi, sehän lisää dopamiinitasoja ja parantaa keskittymistä joka tapauksessa. Se auttaa yleiseen meteliin aika hyvin, mutta tehoaa siihen myös kynän tai puheenjohtajan nuijan koputus pöytää vasten tai kaverin käyttämä pieni kello. Joskus meteli on kyllä ihan aiheellistakin, jos tiivis keskustelu liittyy asiaan. Näin voi joskus olla yläkoulussa ja lukion alimmilla luokilla. Alakoulussa ei oikein vielä, yliopistossa ei enää.



Jostain syystä, mulla ei ole koskaan ollut kuminpaloja heittelevää luokkaa joten en tiedä, mikä muu tietty keino siihen tepsisi, mutta mulla on ollut esim viivoittimella tai rumpupalikoilla jatkuvasti pulpetinkantta pärryytteleviä tyyppejä (mä menin silloin sen pulpetin viereen ja käskin sen antaa ne kapulat mulle. Eihän se antanut, mutta otin niistä kiinni enkä päästänyt irti ennen kuin hän päästi. Koko ajan tietty jatkoin opetusta vaan toisella kädellä kapuloista kiinni pitäen. Kun tämä oli toistunut muutaman kerran, tyyppi luovutti.) Oli myös yksi luokka, jossa pari tapausta aina teki toisen aineen läksyjä takarivissä (tää oli yläkoulussa, mä en opettanut sitä toista ainetta). Mä otin tavakseni seisoskella tavallista enemmän just niiden pulpettien kohdalla ja keskustella näiden kanssa hirveän eksplisiittisesti siitä opetettavasta jutusta.

jos et kerta osaa hommaasi niin ryhdy johonkin sellaiseen, missä siitä ei ole haittaa kenellekään. Ai niin, mutta eihän sellaista hommaa olekaan.



Opettajana selviää aika monella erilaisella asenteella, toiset on hyviä ja toiset huonompia ja jotkut ihan surkeita, mutta niin vaan kaikki taaplaa eteenpäin. Oppilaatkin on kaikki erilaisia ja tarvii eri asioita. Yläkoulun puolella on jo se hyvä puoli, että yhden opettajan merkitys lapsille on pienempi ja kukin voi saada tukea joltain muultakin opettajalta sen mukaan kuin itselle sopii.



Alakoulussa olisi tärkeämpi pystyä nyhtämään persoonastaan jotain kaikille. Aika harva siinä onnistuu. On vaan valittava ne, jotka tukea eniten tarvitsevat. Nyt joku sanoo, että se on ihan väärin niitä kilttejä ja hiljaisia menestyjiä kohtaan, mutta toisaalta juuri heille yleensä kyllä riittää tukea ja kannustusta muiltakin tahoilta, heille juuri minun kahden minuutin tuellani on vähemmän väliä.



Jotkut pystyvät kääntämään heikkoutensa vahvuudeksi, sinun tapauksessasi sen, että et ole työssäsi varma ja rutinoitunut ja oppilailla on tunneillasi valta. Jos kerran valta on joka tapauksessa oppilailla, pane heidät käyttämään sitä hyvin. Harjoitelkaa oppilasdemokratiaa. Perusta toimikuntia ja teetä projekteja. Se voi toimia, mutta se vaatii sinulta nykyistä paljon enemmän työtä ja kädestä pitäen vahtimista, sillä muuten tuommoinen käsistä karannut luokka panee ihan ranttaliksi. Eli älä tee tätä silloin kun olet väsyneimmilläsi, vaan kokoa voimasi tätä varten.

Palaathan vielä kertomaan kuulumisiasi. Olisi kiva kuulla minkälaisia ajatuksia vastaukset herättivät.

saat ensi vuonna kolmannen tai neljännen luokan, jonka kanssa voit jatkaa eteenpäin (jos olet vakipaikassa). Olen yläkoulun ope, mutta myötätunnolla katselen taaksepäin itseäni uran alussa. Voi oppilasparkojani, kun oli heillä ärjy ope. Auktoriteetti kasvaa kokemuksen myötä. Pysy tiukkana, älä neuvottele äläkä sorru kinaamaan. Osoita oppilaille, että heidän käytöksellään on seuraukset, niin hyvässä kuin pahassa. Lupaa jotain mukavaa hyvästä käytöksestä. Jätä huligaanit vaikka joka päivä ns. kasvatukselliseen keskusteluun kanssasi. Jos katsotte videota joskus, keskeytä se heti, jos rauha rikkoutuu, ja laita oppilaat kirjoittamaan tai tekemään tehtäviä. "Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan" -mentaliteetilla olen saanut työrauhan, eikä minun tarvitse koskaan korottaa ääntäni luokassa. Välitunnille ulos ajettavat lorvehtijat ovat viimeinen ongelmani. Siitä kun vielä pääsisi. Tsemppiä ja jaksamista sinulle - tästä se vain helpottuu, usko pois!

ja sekaan on mahdutettu kaikki eri tavoin erityistarpeiset oppilaat, ei opettajalla ole mitään mahdollisuutta ottaa huomioon eri oppilaiden oppimistyylejä.

(tai on, samaa asiaa ensin luetaan, sitten leikitään, sitten katsotaan video, sitten näytellään... mutta oleellista on, että kaikki tapahtuu enemmän tai vähemmän opettajajohtoisesti.)



ap:lle voimia. Toivottavasti saat apua kollegoilta, reksiltä, erityisopelta, oppilashuoltoryhmästä ja vanhemmilta.

Aika usein taitaa valitettavasti olla niin, että vanhemmat murentavat opettajan auktoriteettia arvostelemalla tätä lasten kuullen kotona.



Se on ehkä tyhmintä mitä voi tehdä. Opettajan toimissa voi olla kritisoitavaa, mutta se pitää tehdä lasten korvien ulottumattomissa.



Pidä vanhempainilta, jonne pyydät myös rehtorin paikalle. Mietitte yhdessä, miten luokka saadaan toimimaan. Kysy neuvoa kokeneemmilta, pyydä luokkaan kouluavustaja, lähetä oppimisvaikeuksista kärsiviä erityisopettajan luo, anna tukiopetusta...



Lapsille keppiä ja porkkanaa. Huonosta käytöksestä tulee rasteja tms. hyvästä kukkia ja palkinnoksi luet vaikka jotain kivaa kirjaa tai leikitte jotain.

palkinnoin tai leikein? Siis peruasioista joita on ennen pidetty kouluvalmiuksina?

Oonko ihan hölmö kun mun mielestä epäkohtiin pitää puuttua, ja tietenkin koulutyössä menestymiseen kuuluu arvostelu, mutta jos se anni-jessica tai veeti-aleksanteri suvaitsee olla tunnilla hiljaa, tehdä läksyt tai pukea itsensä vältunnille asiallisesti- niin mitä palkintoja siitä open kuuluu antaa? Mun mielestä jonkun perustason edellyttäminen on ihan normaalia, mitä' alemmas nämä odotukset lasketaan ja kaikesta saa palkintoja, sen tyhmempiä ikäluokkia kasvaa.

Mun mielestä ei ole opettajan tehtävä hyysätä ja lahjoa huonosti kasvatettuja ja hoidettuja lapsia. Opettajan tehtävä on opettaa ja ensisijaisesti vanhempien ja sitten yhteiskunnan tehtävä huolehtia että erityistarpeiset lapset saavat tukea. Monet erityistarpeiset taitavat vaan olla tänä päivänä huonosti kasvatettuja lapsia. Vai olenko ihan väärässä?? Joka tapauksessa opettaja ei ole mikään palkinto-automaatti joka palkitsee itsestäänselvistä asioista, jotka pitäis olla hallussa kun kouluun tullaan. Kuten hahmottaa että toisetkin pitäisi ottaa huomioon.

Tämä luokanope on loppu 32-oppilaisen luokkansa kanssa. Parhaillaan sairaslomalla uupumuksesta. Olen pätevä ja työkokemusta on viitisen vuotta. Ennen ei ole ollut noin isoa luokkaa ja olen ihan hyvin jaksanut.