Miten katkaista " henkinen" napanuora äitiini?
Olen muutaman vuoden alle kolmenkymmenen ja ihan varmaankin olisi jo aika katkaista napauora äitiini... ainakin jollain tasolla.
Itseäni häiritsee että olen niin " riippuvainen" äitini mielipiteistä. En siis tarkoita ettenkö mitään osaisi tehdä ilman hänen kommenttejaan mutta otan liian paljon itseeni kaiken mitä hän sanoo. Ja jos minulla on suunnitelmia joihin hän sitten sanoo jotain negatiivista, alan epäröimään heti. Esimerkkinä; suunnittelimme viime kesänä matkaa joka olisi tullut maksamaan paljon. Tiesin itsekin että rahaa matkaan olisi mennyt mutta se olisi ollut kuitenkin myös sukulointireissu mieheni suvun luo, ei pelkkä lomamatka. Mutta kun mainitsin asiasta äidilleni, hänenhän kommentit oli sitä luokkaa jotta liian kallista, ymym. Matka jäi tekemättä. Miehen sentään kuitenkin patistin lähtemään mutta itse jäin lasten kanssa kotiin.
Olemme myös suunnitelleet muuttoa toiselle puolelle Suomea jolloin välimatka äitiini kasvaisi lähes kolminkertaiseksi mitä nyt on. Äitini siihenkin totesi että sitten ei noita lapsenlapsiaan taida kovinkaan useasti nähdä. Sai minulle fiiliksen että olen riistämässä mummolta oikeuden tavata lapsenlapsiaan.
Myös nimistä on tullut kommenttia; nuorimmainen sai nimensä jossa vaikutteita isänsä kotimaassa mutta silti täällä Suomessakin hyvinkin käytetty nimi. Kirjoitusmuoto vaan hiukan erilainen kuin suomalaisessa kirjoitustyylissä. Kommenttia tuli tyyliin " mieti kuinka lapsi joutuu kärsimään kun joutuu aina sanomaan kuinka nimi kirjoitetaan" (kyse yhden kirjaimen erosta suomalaiseen kirjoitustapaan), ymym.
Hyvä äiti hän on, en nyt tarkoita tätä mitenkään pahalla häntä kohtaan, mutta ei jaksaisi tuntea aina syyllisyyttä omista päätöksistään. Kuitenkin äitini saa syyllisyyden tunteita minussa heräämään ihan liiankin monesta asiasta. Miten osaisin olla välittämättä liikaa hänen kommenteistaan ja alkaa tekemään omat päätökseni ilman ainaisia syyllisyydentunteita?
Kommentit (25)
Mietinkin että miten oppisin olemaan välittämättä ihan niin paljon hänen kommenteistaan. Hän on myös ilmeisen " herkkänahkainen" ihmisten kommenteille ulkomaalaisesta aviopuolisostani. Ja kommentit ei tosiaan aina ole mitään ihan mukavimpia. Hänelle kai on tärkeää mitä muut ihmiset ajattelevat, minulle taas ei niinkään...
Mutta kai tämäkin on vain tällaista äiti-lapsi-juttua vaikka molemmat jo aikuisia...
ap
Meillä tilanne toisin päin eli mies kuuntelee vanhempiaan ja vanhempien mielipide vaikuttaa mieheni päätöksiin. Minua tilanne ärsyttää. Tilanne kuitataan usein " nooh aina miniän ja anopin suhde on mitä on..." ja hetkittäin koen että tilanne onkin enemmän minun ongelmani. Miehestäni on normaalia jakaa perheemme asiat appiväen kanssa.
kuinka paljon äitini vaikuttaa päätöksiini. En hänelle ole viitsinyt sanoa esimerkiksi juuri tuosta matkasta että äitini kommentit vaikuttivat aika paljonkin siihen etten lähtenyt. Mieheni vaan ajattelee ettemme matkustaneet siksi kun matka olisi ollut niin kallis. Sitä hän ei tiedä että myös äitini valisti minua hyvinkin paljon matkan hinnasta.
Myöskään tuosta lapsemme nimestä (tai oikeastaan siihen liittyvästä kommentoinnista) ei mieheni tiedä. Jopa äitini sanoi että älä viitsi miehellesi sanoa mitä puhuimme tästä nimestä. Hän (siis äitini) taitaa tietää että syyllistän itseäni asioista ja niin ollen helposti " vaikuttaa asioihin" kertomalla minulle mielipiteensä ja sanomalla jotta " älä nyt kuitenkaan *** kerro että näin sanoin kun hän vielä ajattelee niin ja näin..." . Äidilläni ja miehelläni on hyvät välit keskenään joten en usko että mieheni osaa edes ajatella kuinka " kärkkäitä" kommentteja äitini välillä heittää. Esim. myös mieheni äiti oli ehdottanut lapsellemme nimeä josta äitini moneenkin otteeseen mainitsi tyyliin " kuinka se nyt sellaista nimeä, eihän sellaista nimeä olekaan" ... nimi kansainvälinen ja erittäin yleinen mutta kun ei suomalainen eikä äitini keksimä niin ihan siitä syystä ei hyvä. Kirjoitan nyt ehkä hieman " kärjistettynä" ja tiedän että itse voin vaikuttaa siihen miten suhtaudun äitini kommentteihin mutta ihan jännä olisi kuulla, onko muilla tällaisia fiiliksiä oman äitinsä kanssa...
ap
Meillä vanhempani auttavat paljon lapsiemme hoidossa. Teemme mieheni kanssa molemmat vuorotyötä joten isovanhempien antama apu on meille korvaamatonta. Viime aikoina olen huomannut kuinka äitini on alkanut huomauttelemaan perheemme asioista ja minulle on tullut tunne että hän elää liikaa meidän elämäämme. Olen miettinyt että jos anoppini käyttäytyisi samalla lailla kuin äitini niin olisin varmaan laittanut välit poikki anoppiin.
Mietin kuinka paljon enemmän sietää omalta äidiltään kuin esim anopilta. Minä välillä pidän tietoiseti taukoa äidistäni. En soittele hetkeen ja annan tunteideni tasaantua. En usko, että äitini tahallaan haluaa loukata minua tai arvostella minun tai mieheni tapaa kasvattaa lapsiamme mutta kyllä ne sanomiset välillä pahalta tuntuu.
loukata tahtoo mutta kyllä hän tietää että niin osaa tehdä. Minulle äitini soittaa lähes päivittäin joten en oikein voi pitää " taukoakaan" yhteydenpidossa. Kerran sanoin hänelle étten aina heti kerkeä vastata puhelimeen jos hän soittaa (hän soittaa heti mieheni puhelimeen jos en vastaa) ja selkeästi hä otti sen loukkauksena. Meni muutama päivä ettei hän soittanut vaan laittoi yhden viestin pelkästään. Suoraan ei sanonut mutta antoi ymmärtää että loukkantunut oli.
Äitini vertaa tapaani olla ja tehdä asioita siihen miten hän kaiken tekee. Olemme niin erilaisia luonteeltamme että löytyy paljonkin mistä hänellä on sanomista. Mieheni kuullen hän ei kuitenkaan näitä " kommenttejaan" ihan hirveästi sano vaan lähinnä sitten puhelimessa.
Tämä on vähän mitä täällä olen nyt kirjoittanut. On niin paljon kuitenkin joka äitini tyylissä puhua minulle saa " syyllisyyteni" heräämään... onkohan sitä aina " pikkutyttö" joka haluaa pitää äitinsäkin tyytyväisenä...
ap
Nyt äitini on kuollut, joten eipä ole enää tuota ongelmaa : ( Mielummin olisin silti pitänyt äitini vaikka kuinka paksun napanuoran kera.
en vain osaa tuohon perus kysymykseen paljoa sanoa.
sun täytyy nyt vain ajatella omilla aivoilla enemmän. mulla tuommosta ongelmaa ei ole. tämän vuoden aikana olen nähnyt äitini pikaisesti kerran. ja asuu n. 6 km päässä.
vasta kolmen vuoden psykoterapian jälkeen.
jolloin suhdetta omiin vanhempiin täytyy alkaa muokata enemmän samanarvoisten väliseksi ystävyyssuhteeksi. Sinä joudut nyt ilmeisesti pakottamaan äitiäsi siihen. Minä sijassasi luultavasti yrittäisin viedä suhdettamme siihen suuntaan sillä että alkaisin puhua hänelle kuin yustävälle ja suhtuetua hänen neuvoihinsa kuin hyvän ystävän neuvoihin: niitä kannattaa kuunnella mutta tehdä kuitenkin oma itsenäinen päätös.
Toisin tätä myös sanallisesti esiin tyyliin " no, olen tätä nyt harkinnut ja se sinun ehdotuksesi oli ihan hyvä sekin mutta päädyin nyt kuitenkin harkinnan jälkeen tähän toiseen vaihtoehtoon. Omapahan on urani/matkani/ olohuoneeni/ lapseni nimi..." (ystävällisesti, ei mitenkään rähjäten)
Itselläni pelkkä ulkopuolisen kommentti " suhtaudu äitiisi kuin kaveriin" ei olisi auttanut. Niin paljon taustalla oli esim. lapsuudesta johtuvia traumoja ja syyllistämistä, joka minut sitoi äitiini. Jotta olen häneen saanut " normaalin" suhteen, olen joutunut turvautumaan terapiaan. Enää en elä hänen ohjeidensa mukaan, vaan kykenen itsenäisiin päätöksiin, oman elämän elämiseen.
Vierailija:
Olen muutaman vuoden alle kolmenkymmenen ja ihan varmaankin olisi jo aika katkaista napauora äitiini... ainakin jollain tasolla.Itseäni häiritsee että olen niin " riippuvainen" äitini mielipiteistä.
Hyvä äiti hän on, en nyt tarkoita tätä mitenkään pahalla häntä kohtaan, mutta ei jaksaisi tuntea aina syyllisyyttä omista päätöksistään. Kuitenkin äitini saa syyllisyyden tunteita minussa heräämään ihan liiankin monesta asiasta. Miten osaisin olla välittämättä liikaa hänen kommenteistaan ja alkaa tekemään omat päätökseni ilman ainaisia syyllisyydentunteita?
Minulla on/oli äitiini aika lailla samanlainen suhde.
Ja jännä, miten kovasti äidin kommentti voi koskea, vaikkei oikeasti olisi ehkä edes loukkaavaksi tarkoitettu.
Joku sanoi, että suhtaudu äitiin kuin kaveriin. Ei se käy. Ainakaan minun ystävillä ei ole tapana moittia kampaustani, kertoa minun lihoneen tai sanoa minun käyttävän väärän värisiä vaatteita. Jostain syystä äidillä on oikeus ja velvollisuus tehdä näitä huomautuksia.
Itse en missään nimessä menisi sanomaan äidille:" Oletpa sinä lihonut." Tai muutenkaan arvostelemaan hänen valintojaan. Mutta meillä ainakin minun äidillä on " oikeus" siihen. Miten monta vaatetta hän onkaan tavallaan minulta pilannut sanomalla, ettei se ole minun mallinen/värinen tms. Joka kerta kun ko. vaatteen vetää päällensä, kuulee äidin äänen " ei ole sinun värinen" . Vaikkei olisikaan, niin mitä siitä. Miksi pitää tulla ja sanoa niin? Enhän minäkään moiti hänen vaatteitaan. Eri asia tietenkin, jos kysyn mielipidettä. Sitten saa sanoa puolesta ja vastaan.
Minä olen tästä pyrkinyt irti. Ja otan etäisyyttä äitiini. Hän on maailman paras isoäiti lapsillemme, mutta meidän kahden suhde hiertää välillä. Ihan hyvin meillä menee, mutta joskus mietin, miksi pitää olla niin suorasukainen ja välillä jopa ilkeäkin. Toivottavasti en ole omilleni samanlainen ;-) Jotain vikaahan aina löytyy. Ei mikään ole täydellistä.
Kyllä minä ainakin voin sanoa vanehmmilleni että olipas tuo rumasti sanottu, enhän minäkään hauku sinun hiuksiasi, tms. Tai että sovitaanko ettet sinä arvostele minun rahankäyttöäni enkä minä arvostele sinun.
...ja kannattaahan sekin sanoa, jos toinen käyttäytyy loukkaavasti. Sanotte vaan, että nyt minulle tuli paha mieli. Mikä ihme siinä on niin vaikeaa?
Appivanhemmille ja muille sukulaisille (paitsi omille sisaruksille) minusta niiden asioiden sanominen on vaikeaa, mutta kyllä minä omassa lapsuudenperheessäni pystyn ilmaisemaan jos minua tietentahtoen loukataan.
Aina kannattaa yrittää puhalta peli poikki.
Mun on pakko tietosesti pitää etäisyyttäkin äitiin, hän ei antaisi katketa vaan haluaa puuttua lasten jokaiseen asiaan, tekee omavaltaisia päätöksiä jne...En kerro läheskään kaikkia asioita hänelle koska en jaksa sitä puuttumista. Nykyään yksikään lapsista ei asu samalla paikkakunnalla äidin kanssa, kaikki ovat ottaneet välimatkaa. Käydään vain kylässä.
Jos on suht läheiset ja suorat välit niin kyllä tyttäretkin on huomauttelemassa äideilleen. Olemme aika paljon tekemisissä vanhempieni kanssa ja kesäisin myös heidän kesäasunnollaan. Itse huomaan että nykyään olen aika paljon neuvomassa miten heidän pitäisi syödä terveellisemmin, tai pitäisi ostaa uusi ruokapöytä ja antamassa kaikenlaisia hyvää tarkoittavia neuvoja vieä ihan tolkuissaan oleville ihmisille. Vielä enemmän tätä tekee siskoni, jolle taas äiti ei saisi sanoa mistään.
Mielestäni pitäisi kyllä pystyä olemaan itsenäinen itselleen riittävissä määrin ilman että rupeaa pitämään keinotekoista etäisyyttä hyvää tarkoittaviin läheisiin. Eri asia on tietysti jos on kyse vallanhalusta tai siitä että joku elää voimakkaasti toisten kautta.
Suomalaisessa kulttuurissa on aika voimakkaana ihanne ydinperheestä kovin itsenäisenä ja irrallisena yksikkönä. Siinä on hyviä ja huonoja puolia.
20: nimenomaan äiti eläisi lasten kautta. Haluaa että oltais kaikki sunnilleen naapureita ja elettäs niinkun ennenkin kun kotona vielä oltiin. Ihana mummi hän on mutta äitinä ja anoppina vaikea.
-19-
kerta toisensa jälkeen tulen lapsuudenkotoa mieleni pahoittaneena. Mitään en tunnu tekevän oikein. Esikoisen kanssa äiti neuvoi jatkuvasti mitä tehdään, kulki vieressä ja suu kävi jatkuvasti. oli silloin jatkuvasti vauvan hoidossa mukana, kun en imettänyt. Tätä kuopusta päätin imettää vaikka väkisin, ettei tarvitse antaa muiden syliin ja saan itse tutustua lapseeni.
Siitähän alkoi se uus marmatus: koko ajan se kans on tissis kiinni, taitaa tulla oikein äidinpoika jne. Koska poika on aivan eri kokoluokkaa kuin tyttömme oli syntyessään, äitini kommentoi myös että pitäisi joka toinen kerta antaa vaan pelkkää vettä. Sitten valittaa meidän nukuttamistavoista. Vauva ei tykkää nukkua sisällä kuin vieressäni ja rinta suussa paitsi öisin nukkuu ihan hyvin. Siksi aina saan kuulla ivallista naurua ja sellaisia tyrskähdyksiä kun heillä yritän vauvaa nukuttaa et eihän tosta mitään tule ku tissi suussa vaan pitää olla jne.
Siksi vierailumme on aivan minimiä, noin 2 kertaa kuussa ennen käytiin 2-3 kertaa viikossa. Mutta puhelimet ja mese on keksitty ja valitettavasti se ahdistelee niidenkin kautta. Mesessä voi sentään viilata linssiin kun ei kuule ääntä, mut puhelimessa on vaikea loruilla. Yritän kertoa aina et joo tosi hyvin menee vaik kaikki olis päin persettä.
Kerran olen suoraan sanonut et lopettaa holhoamisen nii otti niin nokkiinsa ettei pariin viikkoon soitellut ja sit alko sama ralli alusta...
et asun siskoni kans samas kaupungissa ja vanhempamme erissä. äitini yritti kerran soittaa siskolleni joka ei tunnin aikana vastannut joten öiti soitti minule ja sanoi että lähde nyt katsomaan mikä hätänä. en todellakaan mennyt. myöhemmin sisko sanoi olleensa suihkussa :) ja suhelin äänettömällä
Minusta on hieman oireellista, etta aitisi on pakko saada sinuun yhteys paivittain ja loukkaantuu, jos et vastaa puhelimeen. Etaisyyden ottaminen olisi mielestani todella tarpeen. Jos aitisi nakemykset hairitsevat sinua ja vaikuttavat liikaa paatoksiisi, lakkaa kertomasta hanelle suunnitelmistanne. Sitten vasta kerrot, kun olette ne MIEHESI kanssa yhdessa paattaneet ja tehneet jo jarjestelyja, joita ei voi perua.
Aitisi varmasti tarkoittaa hyvaa, mutta silti voi saada aikaan huonoa. Ja se, etta han kuolee joskus (niinkuin me kaikki) ei velvoita sinua sietamaan tilannetta, joka on rankka ja mielestani myos epareilu miestasi kohtaan. Kumman kanssa olitkaan parisuhteessa, miehesi vai aitisi?
joka kantaa huolta jälkikasvustaan sinusta lapsenlapsista jne ihan fiksusti vieläkin. Monesti vanhemmilla ihmisillä on elämänkokemusta jota nuoremmilla ei ole. Ja saahan hän sanoa mielipiteensä jos kerran kerrot hänelle jonkun asian. Tässä pari asiaa, jotka sinä voisit tehdä toisin:
- sanot äitisi kommentteihin, se on totta mitä sanot, mutta silti me muutamme.
- älä perustele tai väittele h´änen kanssaan. ne eivät ole hänen asioitaan tai ratkaisujuaan kuitenkaan. sinä ja miehesi päätätte, äitis voi antaa neuvoja, jotka otat tai jätät
- älä pöise kaikkiea keskener' isiä asioita äidillesi. kerro vasta kun olette jo päättäneet asian. irrota äitis päätöksenteosta uskaltautumalla tekemään päätös itsenäisesti ilman äidin apuja ja yks kantaan toteamalla >> lähdemme x-paikkaan matkalle koko perhe x-ajaksi. PISTE siis.
- kun äitisi rutisee vastalauseitaan kallista eikä lapsenlapsiakaan nää niin sanot vaan , niin se voi olla- eimuuta tarvitse sanoa)