Raskauden keskeytys rv20
Minullekkin kävi noin, rv 20 kävi ilmi että pojallamme ei ole munuaisia, eikä mitään ole tehtävissä. Silloin vuonna 2004 ei lääkäri tosin puhunut mistään oireyhtymästä, näin vain oli, suhteessa 12:100000. Päädyimme miehemme kanssa keskeytykseen.. vaikka juuri 2vk aikaisemmin olimme saaneet lapsivesinäytteen tuloksen, joka kertoi kromosomien puolesta kaikkien olevan kunnossa (minulta tarkistetaan joka raskaudessa sikiön kromosomit periytyvän sairauden takia). Lääkäri kyllä odotutti viel viikon että jospa vaikka ihme tapahtuis.. mutta ei, ei ihmeitä meidän pojallemme. Kova oli paikka, mutta siitä selvittiin. Siinä ei todellakaan ole kyse siitä oletko tarpeeksi hyvä! Se vain on paska mäihä! Eikä naiseudessakaan ole vikaa! Joku kiero Kohtalo siel laskee päällemme kaiken paskan ja kattoo kuinka me siihen suhtaudutaan. Ei auta muuta ku pistää vastaan ja sanua että mua ei lannisteta! Sitä ei koskaan unohda, mutta siitä selviää. Minäkin raskauduin n.puol vuotta keskeytyksen jälkeen ja olin haltioissani..mutta tällä pojalla oli tämä periytyvä sairaus ja päädyimme taas keskeytykseen, alle vuosi edellisestä. Arvaa, saiko kaikki korkeammat voimat ja minä ite tupenrapinat??!! Kuinka huono ihminen on oltava että näin käy kahdesti vuoden sisään!? Aika helvetin kehno. kuites, 4. raskauteni onnistui, mitä ny synnytys ennenaikojaan, kuten myös seuraava. Mutta ajattelen nåin: poikamme, jolla ei ollut munuaisia, syntyi 7.10.04 klo:17.30. Ja viimeisin tyttäremme syntyi 7.10.07 klo 10.36. Aika ihmeellistä, eikö? Ja he molemmat syntyivät samassa synnytyssalissa.. Jokin aina tässä maailmassa mättää, mutta jokin sen saa aina raiteilleen. Voimia!
Kommentit (7)
Tiedän tarkalleen mistä puhut, itselleni on myös tehty keskeytys myöhemmillä viikolla, sikiöiden vian takia.
Muista, että mikään ei johtunut sinusta, olet varmasti hyvä äiti, ja keskeytys oli lapsen parhaaksi!
Etkä tosiaan ole hirviö, kun ajattelet uutta raskautta, itse menin jälkitarkastukseen keskeytyksen jälkeen, ja siellä todettiin ,että olin uudelleen raskaana, terve ihana tyttö syntyi tästä raskaudesta =)
keskeytys ei toki unohdu, eikä menetetty lapsi, mutta sitä muistoa kantaa ja vaalii sydämessään, eikä uudesta raskaudesta kannata, eikä saakkaan kantaa huonoa omaatuntoa.
Paljon jaksamista, voimia, ja toivon, että saatte pian kokea sitä vauva-aikaa hyvin mielin =)
Hyvän ystäväni luvalla ähetän sinulle linkin pienen Luca-pjan sivulle. Luca sairasti samaa oireyhtymää kuin teidän vauvanne. Toivottavsti sivuista on perheellenne apua.
http://personal.inet.fi/koti/luca
(huom. ei www!)
minullekin tehtiin keskeytys. Siitä on nyt 3 viikkoa kulunut... En oikein toisaalta ymmärrä tapahtunutta vieläkään, hirmu vaikeaa hyväksyä se. Uusi raskaus on kyllä mielessä mutta mistäpä sitä tietää mitenkä natsaa... Ja toisaalta kokemus on kyllä ollut niin rankka, etten tiedä miten selviäisi jos uudestaan kävisi näin. Meillä siis keskeytys jouduttiin tekemään sikiön pahan sydänvian vuoksi. Kamalinta on kun en vieläkään ihan tarkalleen tiedä mikä meni vikaan, kun sikiön ruumiinavaustuloksia ei olla saatu vielä. Sekin mietityttää ihan kamalasti.
Mutta suru on ihan hirmuisen kova, ja ahdistus...
tehtiin raskaudenkeskeytys rv. 20. Siitä on jo pari vuotta aikaa, mutta ei se koskaan unohdu.
Pääsin siitä yli puhumalla. Ja kun luin ruumiinavausraportin, se helpotti kovasti. Päätökseni oli ollut oikea, sillä sikiöllä ei olisi ollut mahdollisuutta selvitä kohdun ulkopuolella, jos olisi edes selvinnyt raskauden loppuun asti.
Tulin raskaaksi noin puoli vuotta keskeytyksen jälkeen. Päätin mieheni kanssa, että uutta raskautta aletaan yrittää, kun siltä tuntuu, mutta luonto päätti toisin, emmekä ehtineet edes aloittaa yrittämistä, kun lapsemme ilmoitti tulostaan. Ajattelin uutta raskautta keskeytyksestä lähtien, mutta meille ainakin puoli vuotta oli sopiva aika toipua ja elää tavallista elämää.
Vaikka uusi raskaus alkoi iloisena yllätyksenä, itse raskausaika oli todella vaikea. Pelkäsin koko ajan, että meille käy uudestaan samalla tavalla. Siitä huolimatta, että kävin monissa ultrissa ja minulta otettiin lapsivesinäyte, en uskonut, että saisin terveen ja elävän lapsen. Vasta vauvan ollessa noin 3 kuukauden ikäinen, uskalsin ekan kerran ajatella, että ei tämä tästä nyt mihinkään katoa. Edelleen herään yöllä kuuntelemaan hengittääkö lapsi ja jos hän nukkuu päikkäreitään ulkona, käyn välillä katsomassa onko kaikki ok.
Pian vauvan syntymän jälkeen aloin ajatella paljon kuollutta lastamme: miltä hän nyt näyttäisi, mitä taitoja hän osaisi yms. Eli vauvan myötä kuollut vauva jotenkin konkretisoitui. Tämä ei kuitenkaan ole ollut masentavaa tai ahdistavaa, vaan surutyön loppuun viemistä. Heti keskeytyksen jälkeen en olisi pystynyt tai halunnut ajattelemaan tällaisia asioita.
Toivon oikein paljon voimia ja jaksamista kaikille vastaavan kokeneille. Siitä pääse yli ja elämänilon saa takaisin.
Mukavaa kevään odotusta!
Itselläni on nyt reilut pari viikkoa siitä kun jouduin tekemään raskauden keskeytyksen sikiön pahan sydänvian vuoksi.. Arkeen on pitänyt yrittää tarttua normaalisti kiinni ja työtkin aloitin tällä viikolla.. kun fyysinenkin kunto sen salli. Kuitenkin ehken edes ole tapahtumaa halunnut oikein ajatella vielä loppuun. Tuleeko ns.romahdus vielä jossain vaiheessa. En oikein kunnolla ole edes itkenyt ja se ehkä pelottaakin.. miksi? se ei vaan ole tullut.. yleinsä kuitenkin olen sellainen ihminen joka itkee tilanteissa jotka sellaisia.. Raskaus oli n.puolessa välissä ja miten kamalalta tuntuikaan kun oli juuri alkanut tuntea liikkeet, itselläkin niissä kesti kun istukka oli edessä niin pari päivää ennen keskeytystä tunsin oikein kunnolla.. Kuin myös vatsan kasvu oikein vasta alkoi näkyä niin että toisetkin huomasi.. sitten se onkin poissa. Mutta kai näin kuului tapahtua.. tyttöni on nyt enkelinä jossain missä hänen on parempi olla. Se kyllä pelottaa että uskaltaako uutta yrittää, tahtoa olisi ja tämän ei pitäisi olla periytyvää vain huono sattuma mutta entä jos sattuu uudelleen.. :( tai entä jos ei enää toista tilaisuutta tulekaan.. olo on tällä hetkellä todella epäonnistunut ja ei nainen.. musta ei tullutkaan äitiä.. :(
Jouduimme tekemään raskauden keskeytyksen puolessa välissä raskautta. Siitä ei ole vielä viikkoakaan ja sydän on palasina! Sikiöllä todettiin harvinainen potterin oireyhtymä, jossa munuaiset eivät kehity ja sikiö ei tuota lapsivettä. Se tarkoittaa ettei sikiön keuhkot eivätkä raajat voi kehittyä... lapsella ei ollut mitään mahdollisuuksia kohdun ulkopuoliseen elämään.
Joiduin tekemään maailman vaikeimman päätöksen ja keskeyttää raskauden. Tuntuu että en ollut tarpeeksi hyvä, tarpeeksi nainen. Mikä mussa on vikana ettei mun kohtu ollutkaan lapselle maailman turvallisin paikka?
Onko saman kokeneita? Miten tästä pääsee yli?!
Ja olenko ihan hirviö kun ajattelen jo uutta raskautta...