Oletteko huomanneet, että villeillä lapsilla on yleensä vanhemmat, jotka eivät pidä kuria!

Mun poika ei oo äärettömän villi, mutta todella kovapäinen. Ihanaa, kun joku tajuaa, että ei oo helppoa pomppia vuosia lapsen perässä, kun se ei komentamista usko. En olis osannut sitä itse noin hyvin kirjoittaakaan.



Minä en oo kolmeen vuoteen saanut istahtaa rauhassa sohvalle, sillä heti jos istahdan, niin poika kiipeää johonkin, eikä tuu komentamalla alas, vaan on noustava hakemaan se pois. Nyt se vaiva alkaa vähitellen VIHDOIN tuottaa jotain tulosta, ja joskus poika jo nykyään uskoo vain sanomallakin! Ja voin sanoa, että ei oo ollut helppoa, vaan voimia on vaatinut aivan uskomattoman paljon. Ei kyse ole aina ollut tahdostakaan, vaan ihan fyysisten voimien loppumisesta.



Ja kun toinen lapsi on sellainen, joka kääntyy ympäri heti, kun sille vain sanoo, ettei sinne saa mennä, niin meinaa joskus itku tulla. Nimittäin tuon helpomman kanssa tajuan, että joillakin äideillä on vain tuollaisia lapsia, eivätkä he voi ymmärtää, miten vaativaa toisenlaisten lasten äitinä voi olla.



Mutta kyllähän nyt sitten saan ollakin ylpeä, kun sinnikäs kasvattaminen alkaa tuottaa tulosta. Tiedän todellakin, että äitiyteni kyvyt on testattu ja olen läpäissyt testin. Eipähän tarvi jännittää lasten uhmaikää tai murrosikää, kun omat voimat on testattu jo ennen näitä.

Vierailija:

Sitten isovanhemmat (ketkäpä muutkaan) alkoivat sättiä minua, miten olen ankara äiti. Pikku hiljaa itseäni soimattuani annoin lapselleni enemmän vapauksia tehdä yhtä jos toista, ts. höllensin kurin pitoa tai lopetin sen joissain tapauksissa kokonaan.

Mitäpä siitä seurasi muuta kuin todella villi raivokohtauksia saava lapsi. Sitten isovanhemmat " kehuivat" , miten en osaa lastenkasvatusta ollenkaan. Silloin päätin, että tähän loppui neuvojen kuuntelu ja teen juuri niin kuin itse koen hyväksi.

Meille palasi taas normaali arki. Lapsi on edelleen villi, mutta uskoo, kun komennetaan ja on toisaalta iän myötä rauhoittunut huomattavasti.

Toinen lapsemme on rauhallinen kuin viilipytty.

Ehkä se sinun komentamisesi on todellakin ollut kauheaa kuunneltavaa. Isovanhemmatkin ovat vanhempia, jotka ovat kasvattaneet lapsensa ja tietävät, että kukaan lapsi ei tarvitse silmitöntä huutamista. Minä tiedän yhden sukulaisen, joka kohtelee lapsiaan kuin kulkukoiria. Olen yrittänyt puhua hänen miehelleen, mutta mies sanoo, että hän ei uskalla sanoa asiasta vaimolleen, vaikka ei itsekään pidä normaalina vaimonsa käytöstä. Isovanhemmat rakastavat lapsenlapsiaan ja eivät varmasti kestä sitä, jos lapsia kohdellaan huonosti.

kiitos kauniista sanoista!



23

Kuria voi pitää esim. ottamalla lapsen syliin. Jos lapsi heittää vaikka hiekkaa muiden lasten päälle ja hän ei kielloista huolimatta lopeta tekoaan, voisi hänet ottaa vaikka syliin rauhottumaan. Pääasia, että lapsen saa toimimaan vanhemman haluamalla tavalla. Itse vilkkaan lapsen äitinä tiedän, että olisin uupunut jo ajat sitten, jos lapselle ei olisi asetettu rajoja ja osoitettu, että vanhempia täytyy totella.

Niinpä hänen luonaan sitten en uskalla olla niin tiukkana. Lapset sekoittavat hänen luonaan aina kaiken ja paikka on todella kamalan näköinen, vaikka yritänkin siivoilla. Olen ymmärtänyt, että selkäni takana tämä samainen isoäiti eli minun äitini valittaa, että lapset ovat villejä:(



Onneksi käymme äitini luona vain kaksi kertaa vuodessa, joten hänen ei tarvitse voivotella meidän lasten villeyttä sen enempää. Kotona samaiset lapset pidetään kurissa, joten ovat paljon rauhallisempia kuin mummin luona.

Vierailija:

Niin uupunut ei vaan saa olla, vaan siinä vaiheessa pitää oikeasti hakea sitä apua. Muiden ei pidä joutua kärsimään yksien vanhempien väsymyksestä, vaan

jokaisella on vastuu omasta jälkikasvustaan.

Ja just se, että ei enää jakseta puuttua lapsen käytökseen entisestään pahentaa sitä oravanpyörää, sen jälkeen se lapsi käyttäytyy aina vain huonommin.

Nimim. nähty on.

Ensinnäkin se uupumus ei ala tuosta noin vain yksi päivä, jolloin sitten saman tien huomaa, että tarvin apua. Ja sitten soittaa aputoimistoon, ja sieltä tulee samana päivänä aputyöntekijä.

Ei toimi noin.

Uupumus hiipii hiljalleen, ja on aivan mahdotonta edes määrittää, että missä vaiheessa raja normaalin väsymyksen ja elämää haittaavan uupumuksen välillä ylittyy.

Kun se raja on jossain vaiheessa ylitetty, niin voi kulua vuosiakin, ennen kuin kukaan tajuaa, että kyse onkin jostain vakavammasta kuin pienestä väsymyksestä. Meillä siihen meni pari vuotta. Eikä siis kukaan sukulainen, aviomies, neuvola, työtoverit tai minä itse tajunnut tilannetta. Itse sitten ensimmäisenä aloin tajuamaan. Mutta sen jälkeen sain vielä miehellekin puhua asiaa moneen kertaan usean kuukauden ajalla, ennen kuin hän pystyi hyväksymään sen, että tarvitsemme apua.

Sitten päästiin jo avun hakemiseen. Neuvolassahan meidät sitten vain naurettiin pihalle. Siellä väheksyttiin, että sellaista se on. Hakeuduimme sitten itse perheneuvolaan, josta ohjattiin mielenterveystoimistoon, mistä siirryttiin lastensuojelun asiakkaiksi, mitä kautta sitten vähitellen aloimme saamaan apua. Kaikkien näiden vaiheiden läpikäymiseen meni about vuoden päivät.

Lopputulos on nyt se, että meillä käy itse palkkaamamme siivooja ja kodinhoitaja ajoittain auttamassa. Päädyimme omasta valinnasta itse palkattuun tekijään. Lastensuojelun kautta olisimme saaneet lastenhoitoapua, mutta hän olisi vain hoitanut lapsia. Itse kaipasin enemmän.

Toki olisimme voineet palkata apua heti, kun aloimme tilannetta ymmärtämään. Mutta emme me oikeasti ymmärtäneet. Emme tajunneet, että tilanne on todellakin niin paha, etten minä toivu uupumuksesta ilman apua. Siksi meillä koko tuo aikaavievä prosessi oli tarpeellinen.

Ja jos jonkun ulkopuolisen mielestä minun kasvatukseni on noiden vuosien aikana ollut liian lepsua, niin sille vaan ei voi minkään. Kaikki vaatii aikansa. Eikä mielestäni kenelläkään ole meitä varaa arvostella, jos ei ollut itse valmis meitä auttamaan ja tukemaan vaikeana aikana.

toki kaupassa tms. ei pysty laittaa kuria koska hoidettava kauppa-asiat

Vierailija:

. Itse vilkkaan lapsen äitinä tiedän, että olisin uupunut jo ajat sitten, jos lapselle ei olisi asetettu rajoja ja osoitettu, että vanhempia täytyy totella.

Kun lapseni oli kaksivuotias, opetin hänelle, ettei autotielle saa mennä. Asumme vilkkaan tien varrella, joten lapsi ei todellakaan päässyt tielle yhden yhtä kertaa. Siitä pidin visusti huolen, sillä jos lapsi olisi sinne karannut, niin kuollut olisi.

Joka ikinen kerta, kun olimme ulkona, lapsi yritti sinne tielle. Eikä kääntynyt ympäri, vaikka seisoin edessä, vaan hänet oli aina kannettava pois. Saman ulkoilukerran aikana sama saattoi toistua kymmeniä kertoja. Ja joka päivä sama juttu kuukausien ajan. Lapsi yritti tielle koko kesän 4 - 5 kk:n ajan joka päivä kymmeniä kertoja. Näin, vaikka rajat pitivät sataprosenttisesti.

Koin kyllä itseni tuolloin useinkin uupuneeksi. Ja tuo oli vain yksi asia, missä lapsi koetteli.

Ei varmaan ylivilkas, mutta todellakin ulospäinsuuntaunut pieni elohopea, joka onneksi on jo eskarissa.



En tietenkään huuda sille koko ajan ei, ei, ei - niinkuin joku epäili!



Meillä on rangaistukset. Kolmesta varoituksesta tai sitten niin, että nyt tulet hammaspesulle kun lasken kolmeen tai sitten lähtee iltasatu. Jäähylle lasketaan myös kolmeen. Veitsi alas tai lähdet jäähylle, yksi kaksi kolme. TOIMII!



Alussa yritin koko ajan huutaa ei ei ei. Mutta se on rasittavaa.



Vilkkaat ja villit lapset usein myös oppivat tottelemaan, koska ne eivät ole tyhmiä. Luovuus pahanteossa on kyllä omaa luokkaansa!

ON ihan turha sanoa, että villi lapsi ei tottele, jos ei ole yhtä helposti ohjautuva kuin sisaruksensa/perhekerhon lapset. Tärkeintä on viedä asiat tuollaisen lapsen kanssa aina loppuun asti. Tiedän sen tasan ja tarkkaan, koska 1 kolmesta pojastani on todellinen jukuripää. Kaksi muuta tottelee puhetta oikein kivasti, heidän kanssaan voi lepsuilla, koska se ei haittaa, lapset kuitenkin tottelevat.



Tämän kolmosen kanssa pitää olla ihan ehdoton. Yhdestä lepsuilusta maksetaan hintaa monta kuukautta, kun jos raja on kerran pettänyt, sitä rajaa taas kokeillaan, kokeillaan, kokeillaan, kokeillaan,kokeillaan, kokeillaan, kokeillaan, kokeillaan,kokeillaan, kokeillaan, kokeillaan, kokeillaan,kokeillaan, kokeillaan, kokeillaan, kokeillaan,kokeillaan, kokeillaan, kokeillaan, kokeillaan,kokeillaan, kokeillaan, kokeillaan, kokeillaan,kokeillaan, kokeillaan, kokeillaan, kokeillaan,kokeillaan, kokeillaan, kokeillaan, kokeillaan,kokeillaan, kokeillaan, kokeillaan, kokeillaan,kokeillaan, kokeillaan, kokeillaan, kokeillaan,kokeillaan, kokeillaan, kokeillaan, kokeillaan,kokeillaan, kokeillaan, kokeillaan, kokeillaan,kokeillaan, kokeillaan, kokeillaan, kokeillaan,kokeillaan, kokeillaan, kokeillaan, kokeillaan,kokeillaan, kokeillaan, kokeillaan, kokeillaan,kokeillaan, kokeillaan, kokeillaan, kokeillaan,kokeillaan, kokeillaan, kokeillaan, kokeillaan,kokeillaan, kokeillaan, kokeillaan, kokeillaan,kokeillaan, kokeillaan, kokeillaan, kokeillaan... jos tosta nyt saisi vähän kuvaa siitä millaista se on...

Meillä ylivilkkaan ja tottelemattoman pojan avun saanti kesti monta vuotta. Ja vaikka " apua on saatu " perheneuvolasta, sairaalasta ja erilaisista terapioista, apua ei ole tullut siihen, että lapsi tottelisi paremmin tai tekisi niin kuin me vanhemmat haluaisimme. Joka ainoa päivä joka joudumme tekemään erilaisia temppuja, että saamme halutun tuloksen aikaan esim. kotitehtävät tehtyä.



Puistoissa ym. paikoissa emme viitsi komennella lasta ellei jotain todella vakavaa ole tapahtumassa, koska muuten emme puistoissa voisi edes käydä. Ja lapsemme ei saisi ollenkaan muuta kuin negatiivista palautetta. Ulkopuolisista saattaa näyttää siltä ettei meillä ole minkäänlaista kuria.



Oli mahtavaa huomata vuosien negatiivisen kierteen ja komentelun ja kieltojen jälkeen, että lapseemme tehoaa oikeasti paremmin positiivisten asioiden huomioiminen kuin kieltäminen. Meillä elämä oli ennen " avun" hakemista pelkkää kieltoa ja se oli mielettömän raskasta, joka paikasta sai kommentteja ja sanattomia ilmaisuja (varsinkin neuvolasta)ettemme osaa lastamme kasvattaa...



syyksi lapsen käytökseen paljastui lopulta asperger.



Vieläkään elämä ei ole helppoa, mutta kun syy lapsen käytökseen on löytynyt kärsivällisyyttä riittää ihan eritavalla kuin silloin kun lapsi oli pelkästään PAHA.



Joten ap:ta kehottoisin vain elämään omaa elämää ja olematta kommentoimatta toisten ihmisten lapsenkasvatustaitoja jos neuvoja ei kysytä ei toisten kasvatukseen kannata puuttua.

Villimpi on hällä väliä tyyppi, kiukku menee nopeasti ohi.



Kumpikin lapsistani on rauhallinen, kun olemme kahdetaan liikenteessä. Kun olemme porukalla, niin villitsevät toisiaan. Välillä huvittaa yhden lapsen vanhemmat, eivät tajua yhtään, miten lapseni ovat niin villejä :)

En pistäkään, en nyt kun kuuntelen vain itseäni.

Ja kurin pito meillä on vanhemman auktoriteettia, eikä suinkaan huutamista ja riehumista, eikä lapsen nöyryyttämistä.

Vierailija:

Vierailija:

Sitten isovanhemmat (ketkäpä muutkaan) alkoivat sättiä minua, miten olen ankara äiti. Pikku hiljaa itseäni soimattuani annoin lapselleni enemmän vapauksia tehdä yhtä jos toista, ts. höllensin kurin pitoa tai lopetin sen joissain tapauksissa kokonaan.

Mitäpä siitä seurasi muuta kuin todella villi raivokohtauksia saava lapsi. Sitten isovanhemmat " kehuivat" , miten en osaa lastenkasvatusta ollenkaan. Silloin päätin, että tähän loppui neuvojen kuuntelu ja teen juuri niin kuin itse koen hyväksi.

Meille palasi taas normaali arki. Lapsi on edelleen villi, mutta uskoo, kun komennetaan ja on toisaalta iän myötä rauhoittunut huomattavasti.

Toinen lapsemme on rauhallinen kuin viilipytty.

Ehkä se sinun komentamisesi on todellakin ollut kauheaa kuunneltavaa. Isovanhemmatkin ovat vanhempia, jotka ovat kasvattaneet lapsensa ja tietävät, että kukaan lapsi ei tarvitse silmitöntä huutamista. Minä tiedän yhden sukulaisen, joka kohtelee lapsiaan kuin kulkukoiria. Olen yrittänyt puhua hänen miehelleen, mutta mies sanoo, että hän ei uskalla sanoa asiasta vaimolleen, vaikka ei itsekään pidä normaalina vaimonsa käytöstä. Isovanhemmat rakastavat lapsenlapsiaan ja eivät varmasti kestä sitä, jos lapsia kohdellaan huonosti.

Jokainen lapsi on oma persoonansa, jokaisella on omanlainen synnynäinen temperamentti. Lasta on kasvatettava yksilölliseti hänen omista lähtökohdistaan, kaikkia lapsia EI vaan voi kasvattaa samalla tavalla.



Nuorempana ihmettelin kahta serkkuani, kun vanhempi kasvoi " vapaasti" ja nuoremmalla oli todella kova kuri. Näin kun olemme kaikki aikuisia ymmärrän tätini ja setäni kovaa kuria nuoremman kohdalla. Ja uskon, että hän on saanut juuri itselleen sopivan kasvatuksen.