Kertoisitteko koemuksianne uusperheenne alkuvaiheista?

Minulla tulee lähitulevaisuudessa vastaan poikakaverini ja lapseni tutustuttaminen keskenään. En oikeen tiedä miten olisi kaikkien kannalta paras toimia.



Ollaan ystäviä vuosien takaa, nyt reilu puoli vuotta seurusteltu. Varsinaisesti ei ole kiire mihinkään, mutta jo käytännön vuoksi.. Ei tule kovin paljon nähtyä näin " salassa" lapseltani. Hän on vielä niin pieni ettei asiaa ymmärräkään selittämällä, vain kokemuksen kautta arjessa.



Kertokaa miten teillä kaikki sai alkunsa, tuliko ongelmia lasten/uuden kumppanin kanssa, jne.. Enemmän meidän tilanteessa olen huolissaan siitä, miten mies kokee lapsiperheen arjen..:)

Hei vaan sulle.

Olen samassa tilanteessa kanssasi ja olisi kiva kuulla miten muut ovat tehneet. Mulla silleen " kinkkisempi" tilanne, että mulla lapsia 3, joista vanhin aika pahassa iässä (13v ja tyttö). Olen tapaillut miesystävääni " salassa" jo puolisen vuotta. Mutta mä kärsin siitä, että nähdään niin kovin harvoin. Mietin tuota lapsiin tutustuttamista...mutta hieman pelkään vanhimman reaktioita. Kiire ei tavallaan ole, mutta mun mielestä olen jo odottanut kylliksi. Ja suhde sinänsä aika vakaalla pohjalla.

Hieman jännittää tuo miehenkin suhtautuminen lapsiin..

Ois kiva saada keskustelua aikaan..

Minulla poika 3v. ja tapasin nykyisen avomieheni pojan ollessa vähän reilu 2v. Minun onneni oli, että poika on ennakkoluulottomassa iässä. Hieman jännitti ensimmäiset kyläilyt, mutta menivät loistavasti. Poika otti avomieheni heti mukaan leikkeihinsä. Luottamus syntyi nopeasti. Antoi tehdä pieniä asioita mm. välipalan itselleen, pukea, kelpasi pissaseuraksi vessaan jne. Meillä ei siis minkäänlaisia ongelmia. Minulle merkkasi tottakai ihan älyttömästi se, mitenkä tulevat toimeen. Äijä olisi saanut lähtöpassit heti, jos jotain ongelmia olisi ilmennyt. Pojan biologinen isä on kuvioissa normaalisti ja poika on kyllä hyvin tietoinen, kuka hänen isänsä on. Meillä tämä kuvio toimii loistavasti.

Ennen kun tapasin nykyisen mieheni,niin sanoin et lapsia ei esitellä ihan heti yms..ja tapailinkin miehiä salassa kun lapsei sällään.Nykyisen mieheni tapasin 2,5-vuotta sitten lasten ollessa 2,5-vuotta ja 6-vuotta..ei oltu tunnettu kuukauttakaan kun olimme jo meillä kaikki yhdessä.Alusta asti oli sellainen olo että tuo on se oikea ja elämä tässä ja nyt.Kun lapset olivat isällään olimme kaksin ja tutustuimme toisiimme ja kun lapset kotona teimme yhdessä asioita.Alussa olin ihan hysteerinen lasten kanssa ja koko ajan että elkää riehuko olkaa kiltisti=)Naurattaa jo nytten.Hyvin mies hyppäsi kelkkaan mukaan vaikka on minua nuorempi ja oli villeimmän poikamiesajan keskellä=)Nyt meillä on jo yksi yhteinen lapsi ja kaikki kolme muksua pyörivät arjessa mukana,ei erotella kuka on kenenkin lapsi tai kuka maksaa mitäkin.Isommat tietävät isämsä ja tapaavat säännöllisesti häntä.

Ei kai mitään saa ellei uskalla,minäkin otin lapset mukaani ja 10kk seurustelun jälkeen muutin miehen luo vieraalle paikkakunnalle.Katunut en ole,ja häätkin on tuossa=)Tsemppiä ja rohkeutta muillekkin uskaltaa uuteen suhteeseen!

Minä tapasin mieheni lapset ekan kerran yhteisellä työpaikalla. Mies siis toi lapset käymään töissä ja minä olin " sattumalta" siellä. Seraavan kerran taisimme käydä Korkeasaaressa, sitten pulkkamäessä, syömässä jne. Alkuun emme näyttäneet lapsille toisista tykkäämistämme. Mies asui silloin vielä nyt ex vaimonsa kanssa. Ekasta näkemisestä meni puolisen vuotta, kun olin kerran hoitamassa lapsia heidän kotonaan. Vaimo tiesi, mutta ei voinut mitään, kun tuli lapsenhoito-ongelmia. Ero oli tuolloin käytännön järjestelyjä vailla. Vuosi seurustelun alusta muutin lasten kotiin ja yhteiseloa nyt jo kymmenen vuotta. Kolme yhteistä lasta.

Hetken mielijohteesta pyysin miestä mukaan kahville, paikkaan jossa oli lasten pallomeri ym...

Lapsen kannalta ainakin kaikki meni hyvin, mutta se ajattelikin et mies oli vain äidin kaveri. Ei muusta annettu mitään merkkiä, enkä halua sitä heti näyttääkään.

Mies ei ole puhuvaa sorttia,eikä asiaa jälkeenpäin ole juuri kommentoinu. Oli kait tyytyväinen. Saa nyt sulatella uutta asiaa hetken :)

Silti mulla vielä jännittää miehen suhtautuminen. Hänellähän se elämä olisi muuttumassa radikaalimmin kuin mulla ja lapsella. Tuskin kuitenkaan nyt heti aletaan säännöllisesti viettään aikaa kaikki yhdessä. No aika näyttää. Sitä on vain niin malttamaton :)



Kertokaa vielä lisää kokemuksia!!!

kun totuus paljastuu, että äidin/isin kaveri onkin jotain muutakin?



Tosiaan mulla lapsi reilu 3 vuotta, eikä niin käsitä tuota seurustelujuttua. Hänen isänsä kanssakaan meillä ei ollut pusutteluja ym joihin olisi tottunut. Voisikohan odottaa mustasukkaisuutta tai käytöksen muuttumista..

Meillä ei ole mun lapset oleet pahemmin mustasukkaisia miehelle.Pussaillaan ja halaillaan ja tuo 5-vuotias ainakin vaan nauraa et yök..tuon on romanttista=)Ollaan kyllä yritetty tehdä kaikemme ettei tarvitsisi olla mustasukkaisia eli mies touhuaa paljon isompienkin kanssa.Esim kun mulla oli vaikea raskaus ja olin lähinnä petin pohjalla ja nyt kun vauva olut pieni,niin lapset touhunnu paljon miehen kanssa,käyvät uimassa,leffassa yms.Tottakai huonojakin päiviä on ja jokapäiväinen haaste elämäsä että kaikilla ois omaa aikaa,jokainen lapsi sais tarpeeksi huomiota ja parisuhdettakin pitäisi hoitaa=)ja exä sotkee kuvioita parhaansa mukaan =)Mutta hyvin on ilman isompia kriisejä vielä mennyt=)

Meillä ollaan vietetty uusperhe-eloa n. 6kk ja miehen lapset ovat 5,5v ja 7,5v. Ekan kerran tapasin lapset 1,5v sitten. Mies oli silloin asunut itsekseen reilun puolen vuoden ajan ja muksut olivat silloin 3v ja 5v.



Alussa tapaamiset olivat paljon mutkattomampia ja lapset olivat ennakkoluulottomampia. Sitten kun vanhempi lapsista huomasi, että tyttöystävä taitaakin olla enemmän isää kuin lasten leikittämistä varten, ns. into vähentyi. Mitään hirvittävän avointa sotaa meillä ei ole ollut, mutta lapset tietysti keksivät kaikenlaisia tapoja prostestointiin (eivät halua syödä, haluavat tulla väliin, etsivät etsimällä tehtyjä " virheitä" ja vääryyksiä). Kuitenkin samalla he ovat olleet huolissaan siitä, että heidän käytöksensä oikeasti vaikuttaisi meidän elämäämme - esimerkiksi jos olen ollut poissa, he ovat olleet vähän hermostuneita ja kyselleet perään. Tietty protestointi siis kai on myös merkkinä sopeutumisprosessista vallitsevaan tilanteeseen. Ja turvallisuudesta = on lupa olla vähän hankala.



Toki me ollaan puututtukin joskus temppuihin, koska kaikkea ei ihan aina saa hyväksyä (tähän nyt otetaan lukuun vaikka mun henk koht tavaroiden piilottaminen/rikkominen ja sitten ihan todella ruokoton ja jatkuva riehuminen + kamala kielenkäyttö, päälle käyminen, ilkeily).



Mä luulen, että moni lapsi (varsinkin isompi) on aika ristiriidassa uusperheessä. Ihan pienet nopsaan unohtavat sen koko ajan, kun ydinperheessä ollaan asuttu. Isommat taas muistavat sen, ja haluavat ehkä pitää siitä kiinni. Kaikki lapset eivät ehkä koskaan hyväksykään avioeroa, mikä taas näkyy siinä, ettei niitä uusia kumppaneitakaan niin rakasteta, vaikka ei tiedettäisikään miksi.

Mieheni poika oli 9 v eli jo isompi kun tapasimme mutta ehkä tästä meidän kokemuksesta on hyötyä jollekin. Jo hyvin aikaisessa vaiheessa pojalle kerrottiin minusta ja tulevasta erosta (eli sekin vielä muta eri juttu unohdetaan tässä). Minua jännitti hänen tapaamisensa vaikka en kummemmin miettinyt tulevaisuutta tai miten menee tai mitäköhän tästä tulee sillä tiesin, että minun ja nykyisen mieheni suhde oli sellainen, että se kestää mitä vain ja kyllä siihen yksi lapsikin sopii kuvioihin. aika varhaisessa vaiheessa mieheni vain ilmoitti, että nyt tullaan pojan kanssa eikä me kukaan valmisteltu pahemmin oltiin vian. Tulin töistä kotiin ja kaksioni pöydän ääressä istuu poika ja syö leipää moi sanoin ja hän vastasi moi. siinä siis suuri ja dramaattinen ensitapaamisemme. Sen illan oli hiljaninen ja lukivat läksyjä kun lähtivät kotiin istuin pojan kanssa hetken ja näytin omaa kännykkääni katso tällianen mulla on ja tällaisia pelejä. Kiva ja niitä sitten tutkittiin. Annon hänen olla omassa rauhassa sen kummemmin selittelemättä. Sen hänen isänsä hoiti kahden kesken lähinnä vain kertoi, että nyt näin ja sinulla on aina paikka meidän kanssamme. Muistan kyllä miten eka kesäloma oli mulle ihan uutta yhtäkkiä minä olin äiti ja olisi pitänyt tajuta ottaa pillimehuja automatkalle ja sitä ja tätä. Sellaisia juttuja joita mieheni ei " tiennyt" vaimonsa tehneen ja oli siinä vähän opettelemista. yhtäkkkiä olisi pitänyt olla varaäiti silloin kun äitiä ei ollut. Nyt poika jo isompi joten roolini on erilainen ja minulla omat pojat jotka pieniä. Mutta kunhan antaa kaikelle aikaa erityisesti lapsille aikaa sopeutua tutustua ja olla. Ja kyllä lapsi aistii jos ilmapiiri on hyvä ja rakastavat pienikin lapsi tajuaa, että tämä ihminen on meille hyvä ja kiva. Eikä koskaan pidä ottaa äidin tai isän paikkaa kuten jo kirjoitin joskus alussa me mieheni kanssa käytimme minusta nimitystä varaäiti mutta ei koskaan pojan kanssa hänelle kuljen vain etunimeltä. Yksi ihminen lisää hänen kasvuympäristössään joka haluaa hänelle vain hyvää.

Lapsethan ovat hirvittävän erilaisia ja tottuneet erilaisiin kotikulttuureihin. Mä olen itse enemmän halunnut olla sellaisen rauhallisen ja varovaisen tutustumisen kannalla.



Kuitenkin lapset - varsinkin poika - ovat kokeneet sen vihamielisyytenä. Esikoinen on ihan hyökkäämällä hyökännyt tähän teemaan, että olen epäreilu ja " vihaan lapsia" , koska en ole nimenomaan häntä aktiivisesti viihdyttänyt ja " tehnyt temppuja" . Eli jotkut lapset todella odottavat, että kun heitä tapaa, sitä on vähän sellainen Mc Donald -synttäreiden pitäjä ja vastaanotto sen mukainen: Karkkia, limua, yllätyksiä, lahjoja! Ja taas nurkan takaa uusi yllätys!



Kuitenkin ajan myötä pettymys tästä äitipuolen epäkelpoisuudesta (en vastannut odotuksiin...) on tainnut lieventyä... ainakin vähäsen. Ystävällinen olen aina pyrkinyt olemaan, mutta samalla pitämään sellaisen linjan, jota voin jatkaa.



Tämä nyt on tietysti tältä puolelta katsottuna. Mutta siis kaikenlaisia konflikteja voi tulla, vaikka aikomukset olisivat hyviäkin...

Me tapailimme n. 6 kk salassa ja sitten pikkuhiljaa tavattiin lastenkin kanssa. Nyt olemme seurustelleet n. 2,5 vuotta ja voisi sanoa, että mieheni lapset ovat jo aika hyvin tottuneet isän pään kuvioihin. Oma tyttäreni oireilee vasta nyt (eron hetkellä oli juuri täyttänyt 2) ja onhan muutos ollut rajua, kun ajoittain on ainoa lapsi ja vuoroviikoin 1 lapsi 4:stä.



Ensimäistä kertaa tavatessamme muistaakseni teimme hauskan ulkoiluretken yhdessä ja minä olin isän " vanha opiskelukaveri" . Jossain vaiheessa totuus kerrottiin ja ainoastaan vanhin tytär otti asian aika raskaasti. Aluksi ihan hyvin, mutta myöhemmin ryhtyi temppuilemaan ja kieltäytyi näkemästä isäänsä. Tyttö tarvitsi n. 6 kk omaan kriisiinsä ja palasi kuvioihin sitten takaisin vähin äänin. Emme siitä suuremmin puhuneet vaan olen odottanut että jos haluaa puhua kanssani aiheesta niin olen enemmän kuin valmis käsittelemään kipeätä asiaa - minä olen se, joka asuu isän kanssa. Ei hänen äitinsä. Ja että ymmärrän sen, että se voi aluksi tuntua pahalta.



Olen koittanut olla tärkeä aikuinen / ystävä lasten elämässä . En äitipuoli enkä muukaan vara-äiti. Olen oma itseni ja jos meno lähtee käsistä en pelkää komentaa ja komennankin. Lasten on hyvä ymmärtää että isän koti on myös minun kotini ja olen siellä toinen aikuinen, joka " johtaa" mukana. Mielestäni välimme ovat kohtuu mutkattomat ja olen iloinen silloin kun " etälapsi" uskaltaa noustaa kapinaan ja tapella kanssani. Mielestäni se on luottamusta - vaikkakin mukavampaa oli kun oltiin vielä vieraskoreita ja kohteliaita ;)



Aikaa se ottaa eikä ole aina helppoa, mutta kun pysyy puolisonsa kanssa samalla puolella niin kaiken kestää ja jaksaa.

Me tapailimme n. 6 kk salassa ja sitten pikkuhiljaa tavattiin lastenkin kanssa. Nyt olemme seurustelleet n. 2,5 vuotta ja voisi sanoa, että mieheni lapset ovat jo aika hyvin tottuneet isän pään kuvioihin. Oma tyttäreni oireilee vasta nyt (eron hetkellä oli juuri täyttänyt 2) ja onhan muutos ollut rajua, kun ajoittain on ainoa lapsi ja vuoroviikoin 1 lapsi 4:stä.



Ensimäistä kertaa tavatessamme muistaakseni teimme hauskan ulkoiluretken yhdessä ja minä olin isän " vanha opiskelukaveri" . Jossain vaiheessa totuus kerrottiin ja ainoastaan vanhin tytär otti asian aika raskaasti. Aluksi ihan hyvin, mutta myöhemmin ryhtyi temppuilemaan ja kieltäytyi näkemästä isäänsä. Tyttö tarvitsi n. 6 kk omaan kriisiinsä ja palasi kuvioihin sitten takaisin vähin äänin. Emme siitä suuremmin puhuneet vaan olen odottanut että jos haluaa puhua kanssani aiheesta niin olen enemmän kuin valmis käsittelemään kipeätä asiaa - minä olen se, joka asuu isän kanssa. Ei hänen äitinsä. Ja että ymmärrän sen, että se voi aluksi tuntua pahalta.



Olen koittanut olla tärkeä aikuinen / ystävä lasten elämässä . En äitipuoli enkä muukaan vara-äiti. Olen oma itseni ja jos meno lähtee käsistä en pelkää komentaa ja komennankin. Lasten on hyvä ymmärtää että isän koti on myös minun kotini ja olen siellä toinen aikuinen, joka " johtaa" mukana. Mielestäni välimme ovat kohtuu mutkattomat ja olen iloinen silloin kun " etälapsi" uskaltaa noustaa kapinaan ja tapella kanssani. Mielestäni se on luottamusta - vaikkakin mukavampaa oli kun oltiin vielä vieraskoreita ja kohteliaita ;)



Aikaa se ottaa eikä ole aina helppoa, mutta kun pysyy puolisonsa kanssa samalla puolella niin kaiken kestää ja jaksaa.

Me tapailimme n. 6 kk salassa ja sitten pikkuhiljaa tavattiin lastenkin kanssa. Nyt olemme seurustelleet n. 2,5 vuotta ja voisi sanoa, että mieheni lapset ovat jo aika hyvin tottuneet isän pään kuvioihin. Oma tyttäreni oireilee vasta nyt (eron hetkellä oli juuri täyttänyt 2) ja onhan muutos ollut rajua, kun ajoittain on ainoa lapsi ja vuoroviikoin 1 lapsi 4:stä.



Ensimäistä kertaa tavatessamme muistaakseni teimme hauskan ulkoiluretken yhdessä ja minä olin isän " vanha opiskelukaveri" . Jossain vaiheessa totuus kerrottiin ja ainoastaan vanhin tytär otti asian aika raskaasti. Aluksi ihan hyvin, mutta myöhemmin ryhtyi temppuilemaan ja kieltäytyi näkemästä isäänsä. Tyttö tarvitsi n. 6 kk omaan kriisiinsä ja palasi kuvioihin sitten takaisin vähin äänin. Emme siitä suuremmin puhuneet vaan olen odottanut että jos haluaa puhua kanssani aiheesta niin olen enemmän kuin valmis käsittelemään kipeätä asiaa - minä olen se, joka asuu isän kanssa. Ei hänen äitinsä. Ja että ymmärrän sen, että se voi aluksi tuntua pahalta.



Olen koittanut olla tärkeä aikuinen / ystävä lasten elämässä . En äitipuoli enkä muukaan vara-äiti. Olen oma itseni ja jos meno lähtee käsistä en pelkää komentaa ja komennankin. Lasten on hyvä ymmärtää että isän koti on myös minun kotini ja olen siellä toinen aikuinen, joka " johtaa" mukana. Mielestäni välimme ovat kohtuu mutkattomat ja olen iloinen silloin kun " etälapsi" uskaltaa noustaa kapinaan ja tapella kanssani. Mielestäni se on luottamusta - vaikkakin mukavampaa oli kun oltiin vielä vieraskoreita ja kohteliaita ;)



Aikaa se ottaa eikä ole aina helppoa, mutta kun pysyy puolisonsa kanssa samalla puolella niin kaiken kestää ja jaksaa.

Me tapailimme n. 6 kk salassa ja sitten pikkuhiljaa tavattiin lastenkin kanssa. Nyt olemme seurustelleet n. 2,5 vuotta ja voisi sanoa, että mieheni lapset ovat jo aika hyvin tottuneet isän pään kuvioihin. Oma tyttäreni oireilee vasta nyt (eron hetkellä oli juuri täyttänyt 2) ja onhan muutos ollut rajua, kun ajoittain on ainoa lapsi ja vuoroviikoin 1 lapsi 4:stä.



Ensimäistä kertaa tavatessamme muistaakseni teimme hauskan ulkoiluretken yhdessä ja minä olin isän " vanha opiskelukaveri" . Jossain vaiheessa totuus kerrottiin ja ainoastaan vanhin tytär otti asian aika raskaasti. Aluksi ihan hyvin, mutta myöhemmin ryhtyi temppuilemaan ja kieltäytyi näkemästä isäänsä. Tyttö tarvitsi n. 6 kk omaan kriisiinsä ja palasi kuvioihin sitten takaisin vähin äänin. Emme siitä suuremmin puhuneet vaan olen odottanut että jos haluaa puhua kanssani aiheesta niin olen enemmän kuin valmis käsittelemään kipeätä asiaa - minä olen se, joka asuu isän kanssa. Ei hänen äitinsä. Ja että ymmärrän sen, että se voi aluksi tuntua pahalta.



Olen koittanut olla tärkeä aikuinen / ystävä lasten elämässä . En äitipuoli enkä muukaan vara-äiti. Olen oma itseni ja jos meno lähtee käsistä en pelkää komentaa ja komennankin. Lasten on hyvä ymmärtää että isän koti on myös minun kotini ja olen siellä toinen aikuinen, joka " johtaa" mukana. Mielestäni välimme ovat kohtuu mutkattomat ja olen iloinen silloin kun " etälapsi" uskaltaa noustaa kapinaan ja tapella kanssani. Mielestäni se on luottamusta - vaikkakin mukavampaa oli kun oltiin vielä vieraskoreita ja kohteliaita ;)



Aikaa se ottaa eikä ole aina helppoa, mutta kun pysyy puolisonsa kanssa samalla puolella niin kaiken kestää ja jaksaa.

Mieheni tapasi lapseni, kun olimme tunteneet toisemme puolen vuoden ajan. Hän tuli päivällä käymään luonani ja syötiin yhdessä lasten kanssa lämmin ateria. Hänen ei kyllä sillä kertaa pitänyt vielä tavata lapsiani, mutta lasten biologinen isä perui tapaamisen alle 30 minuuttia ennen tapaamisen alkua...

Miehelläni oli jo silloin onneksi kokemusta pienistä lapsista, joten hän " keskusteli" pari vuotiaan poikani kanssa traktoreista ja rakensi kolmi vuotiaan tyttöni kanssa legoista talon. Reilut pari tuntia hän silloin oli luonani vierailulla.

Tämän jälkeen hän tuli käymään luonani iltaisin jo ennen kuin laitoin lapset nukkumaan ja jäi luokseni vielä lasten nukkumaan menon jälkeenkin. Reilun kuukauden verran lapset ja mies tutustuivat tällä tavoin toisiinsa ja yhtenä viikonloppuna mieheni jäikin sitten yöksi. Lapset eivät aamusta reagoineet mitenkään siihen, että löisivät meidän molemmat sängystäni. Pyysivät vain aamupalaa.

Seuraavaksi sitten vierailinkin miehen asunnolla yksin. Ja siitä viikon päästä olin siellä lasten kanssa koko viikonlopun. Käytiin yhdessä leikkipuistossa ja saunassa. Kun mieheni äiti oli kuullut tästä, hän järjesti poikansa asuntoon pari lasten sänkyä petitarpeineen ja kohta tapasinkin yhdessä lasteni kanssa mieheni perheen.

Vuoden verran sitten oltiin yhdessä siten, että vietin viikonloput lasten kanssa miehen asunnolla, jonne alkoi kummasti ilmestyä myös lasten leluja ja lasten vaatteita. Lopulta sitten muutin kokonaan lasteni kanssa mieheni asuntoon.

Muuton jälkeen lasteni biologinen isä katkaisi yhteyden pidon. Hänestä ei ole kuulunut yhtikäs mitään. Koska lapset kävivät hoidossa ja havaitsivat/tajusivat, että muilla lapsilla on isä alkoivat he kutsua perheemme uutta jäsentä isäkseen. Mieheni ei asiaa korjannut, pikemminkin oli tyytyväinen.

Nyt ollaan sitten oltu yhdessä jo kolmisen vuotta ja perheeseemme on tulossa kolmas lapsi. Koulussa ja hoitopaikassa ei ihmetellä sitä, että lapseni kutsuvat miestäni isäkseen. Ja isä hän lapsilleni onkin sanan varsinaisessa merkityksessä.

Niin ja jos joku kysyy mieheltäni onko hänellä lapsia, hän sanoo aina, että kaksi löytyy. Hän ei ole koskaan eritellyt, että lapseni olisivat pelkästään minun vaan ne ovat meidän lapset.



En tiedä kuinka lapset olisivat suhtauneet häneen, jos olisivat olleet jo vanhempia, kun ekan kerran tapasivat. Osittain he muistavat ajan ennen isää, mutta usein puhuvat, että silloin kun asuttiin siellä niin.... Toistaiseksi heille ei ole kerrottu totuutta siitä, että mieheni ei ole heidän biologinen isänsä, koska he eivät näytä muistavan ollenkaan biologista isäänsä. Joskus se heille on kerrottava, mutta tällä hetkellä he saavat elää vielä tietämättömyydessä.



Entäpä appivanhempieni suhtautuminen? Viimeksi tyttären joulujuhlassa joku kysyi anopiltani, onko tämä sinun (ja osoitti poikaani)? Siihen anoppini vastasi, että kyllä on ja toinen on eskarisssa. Anopilleni oli ainakin alusta asti selvää, että hänen poikansa on isä lapsilleni ja lapset kutsuvat häntä isäkseen. Taisi hän sen kerran suoraan pojalleen sanoakin ja lasteni on aina käskenyt mennä isän luo, jos en ole itse ollut vieressä sillä hetkellä.

Tulin vaan sanomaan et on niin turhauttavaa kun ei vielä olla uusperheenä liikenteessä missään. Eli nähdään miehen kanssa paljon vähemmän kuin tahdottaisiin. Ja näkeminen painottuu iltaan, kun lapsi nukkuu, ja olen jo itsekkin ihan valmis untenmaille:(

Joku mulla vaan vielä pistää vastaan. Pelottaa miten koko elämä tulee muuttumaan sen jälkeen, vaikka se muutos olisikin hyvää. Pelottaa laittaa itsensä täysillä peliin, kun samalla tiedän että se on ainoa tapa saada ylipäätään mitään elämältä ja parisuhteelta.



Onkohan nää normaaleja ajatuksia? Varmaankin:)

Siis tyttöni oikea isä ei ollut kuvioissa juuri ollenkaan noin vuoteen, kun tapasin nykyisen mieheni. Meillä on aina käynyt paljon aikuisia kylässä, ystäviäni (myös miespuolisia), joten kun mieheni tuli meille ensimmäistä kertaa, tyttäreni ei ollut siitä moksiskaan. Esittelin heidät ja pieni showhan kolmivuotiaalla oli päällä, mutta ei muuta. Sitten kun muutimme yhteen, hän alkoi välillä protestoida, että vain minä kelpasin iltapalan laittoon tai pyllyn pyyhkimiseen, ja välillä hän sanoi, ettei pidä miehestäni ja rakastaa vain minua. Tämä on kuitenkin varmasti aivan normaalia, kun tyttöni oli tottunut olemaan vain minun kanssa kaksin. Nyt tyttö yli 4-vuotias, olemme naimisissa ja toinen tulossa. Kaikki on mennyt todella hyvin, vaikka tyttöni onkin tulinen ja temperamenttinen uhmaikäinen :)



Tsemppiä kaikille!

Se on tunne tällähetkellä päällimmäisenä minun uusperhekuvioissani.

Ollaan miehen kanssa tunnettu viime kesästä, ja välissä kaikenlaista.

Lapset otettiin mukaan viime syksynä ja kovin hyvin ei ole lähtenyt heidän kanssaan liikkeelle. Asumme eri paikkakunnilla, ei totaalisen kaukana toisistamme, mutta sen verran, että arkena emme näe kaikin.

Viikonloppuihin keskittyy siis näkeminen ja minun lapsistani (2kpl) poika ei ole yhtään innostunut viettämään viikonloppuja uuden miesystäväni luona. Selitykseksi hän sanoo: haluaa olla kotona, kaverit ovat täällä, täällä omat jutut jne. En tiedä teenkö väärin, kun en halua häntä ' patistaa' sinne. Ja toisaalta en halua aina suunnitella mitään huimaa ohjelmaakaan, että saan hänet lähtemään. Tästä noussut jonkinlainen mörkö, koska tavallaan mies antaa ymmärtää, että lapsi saa määrätä meillä. Ei sitä noin jyrkästi ole sanonut, mutta siihen suuntaan. Ja tavallaan itsekin painiskelen saman mietinnän kanssa, voisinko vain sanoa, että menemme sinne ja sillä selvä.

Muutaman vkl:n olemme siellä toki viettäneetkin ja mielestäni silloin kaikki mennyt ihan ok.



Ei ole helppoja nämä jutut ja varsinkin äitinä sitä tuntee asiat niin vahvasti ja välillä on kuin puun ja kuoren välissä!