Mieheni sanoi jättävänsä minut jos painaisin sata kiloa.

Kyllä siinä nimittäin silloinkin ihmisen persoona muuttuu, jos vaikka oma lapsi kuolee ja se suunnaton suru purkautuu liikaa syömisenä ja yleisenä elämänhalun menettämisenä.

Tai saa vaikkapa sydän- munuais- tai kilpirauhassairauden, joista jokainen voi lihottaa ihmistä hyvin lyhyessä ajassa sen 40 kiloa. Kyllä silloin puoliso sietääkin tulla jätetyksi, mitäs meni sairastumaan...

Hienoa että teidän suhde kestää vain silloin kun kaikki on kivaa ja hyvännäköistä...

Vierailija:

Eikä kyse ole siis vain painosta, vaan kokonaan siitä persoonasta. Me molemmat olemme sitä mieltä, että normaali ihminen ei voi yhtä äkkiä lihoa 40 kiloa. Kyse on itsekurin puutteesta tai siitä, että lääkitään joitain ongelmia mässäilyllä, kun niitä ei muuten osata selvittää. En voisi kunnioittaa ja arvostaa puolisoani, jos hän ei arvostaisi ja kunnioittaisi omaa kroppaansa ja terveyttään. Ja samat sanat mieheltäni mulle... Rakkaus ei ole kiloista kiinni, vaan persoonasta. Ja sen persoonaan kyllä täytyisi muuttua hurjasti, jos 40kg tulisi jommalle kummalle lisä!!! Ällöttäisi ajatellakaan, että pitäisi sellaisen ihmisen kanssa olla intiimisti, joka ei itsestään välitä =/

Mun miehellä on jo nyt korkea verenpaine (lääkitykselläkin hurjat lukemat) ja perinnöllisenä rasituksena sydänvika. Tähän sitten lisää ylärajoilla liikkuvat sokeri- ja kolesteroliarvot. Onneksi mies on todellakin tietoinen tästä, ja lääkäritkin ovat ukaasia antaneet että jos ei laihdu (eli saa verenpainetta tällä lailla alemmas) ei tulevaisuudennäkymät ole hyvät. Mies on nyt ruvennut syömään terveellisemmin ja kuntoilemaan ja hienosti ovat arvot ruveneet asettumaan.



En ole itsekään painon suhteen mikään keijukainen, mutta onneksi mulle ei ole vielä ruvennut tulemaan komplikaatioita sen vuoksi. Kunhan raskaus on saatettu kunnialla loppuun alkaa mullakin laihdutus ja kunnon hilaaminen paremmaksi. Ihan itseni vuoksi, ja toki tiedän että kyllä minua on laihempana kivempi katsellakin.



Terveenä ja laihempana jaksaa paremmin.

Vierailija:

Kyllä siinä nimittäin silloinkin ihmisen persoona muuttuu, jos vaikka oma lapsi kuolee ja se suunnaton suru purkautuu liikaa syömisenä ja yleisenä elämänhalun menettämisenä.

Tai saa vaikkapa sydän- munuais- tai kilpirauhassairauden, joista jokainen voi lihottaa ihmistä hyvin lyhyessä ajassa sen 40 kiloa. Kyllä silloin puoliso sietääkin tulla jätetyksi, mitäs meni sairastumaan...

Hienoa että teidän suhde kestää vain silloin kun kaikki on kivaa ja hyvännäköistä...

Vierailija:

Eikä kyse ole siis vain painosta, vaan kokonaan siitä persoonasta. Me molemmat olemme sitä mieltä, että normaali ihminen ei voi yhtä äkkiä lihoa 40 kiloa. Kyse on itsekurin puutteesta tai siitä, että lääkitään joitain ongelmia mässäilyllä, kun niitä ei muuten osata selvittää. En voisi kunnioittaa ja arvostaa puolisoani, jos hän ei arvostaisi ja kunnioittaisi omaa kroppaansa ja terveyttään. Ja samat sanat mieheltäni mulle... Rakkaus ei ole kiloista kiinni, vaan persoonasta. Ja sen persoonaan kyllä täytyisi muuttua hurjasti, jos 40kg tulisi jommalle kummalle lisä!!! Ällöttäisi ajatellakaan, että pitäisi sellaisen ihmisen kanssa olla intiimisti, joka ei itsestään välitä =/

Mä painan nyt raskaana melkein sen 100 kiloa ja olen painanut kyllä sen ilman raskauttakin. Olen myös tosi lyhyt tappi, n. 160cm. Kilot on tulleet ihan vaan liikaa syömällä, mutta todella huvittavaa, että joku kuvittelee tosiaan, että 100 kiloinen ei pystyisi kävelemään, tai tekisi muuta kuin söisi kotona. Kyllä mä ainakin vetelin kävelylenkkejä ja harrastin seksiä kuten ennenkin, enkä todellakaan viettänyt päiviääni vain syömällä.

Itsestäni olen kyllä huomannut sen, että mitä enemmän on painoa, sen helpommin myös lihoo lisää. Eli kun ylipainoa on n. 20 kiloa, niin paino ei nouse niin helposti lisää kuin jos sitä ylipainoa on sen 40 kiloa. ELi se ei mene niin, että mitä lihavampi, sen enemmän koko ajan vaan syö, vaan kyllä sitä painoa kertyy koko ajan, jos vain syö edes jonkin verran väärin.

Mulla ei ole itsetunnon kanssa ongelmia, mä menen rannalle bikineissä jos siltä tuntuu eikä mua haittaa tippaakaan, jos se jotakuta huvittaa tai häiritsee. Olen hyvässä työpaikassa, kolmas ihana vauveli mahassa, ja elämä on ihanaa, ei tämän painon takia, vaan siitä huolimatta.

Vierailija:

että jos itse lihoisin 100 kg:n painoiseksi (painan nyt n.53 kg), en todellakaan ihmettelisi jos mieheni ei haluaisi olla kanssani. Näyttäisin aivan kamalalta, ja en todellakaan tuntisi oloani hyväksi. Uskon että persoonallisuuteni muuttuisi täysin, ja itsetuntoa minulla ei enää olisi lainkaan. Olemme keskustelleet kyllä lihoamisesta, eikä miestäni muutama lisäkilo haittaa; hän pitää muodoista. Mutta 100 kg on tässä varressa tosi järkyttävä lukema, enkä varmaan voisi kävellä edes lähikauppaan. Emme siis voisi tehdä juuri mitään yhdessä, sillä mieheni joutuisi kantamaan jopa ruoat eteeni....;)

En haluaisi myöskään tosi läskiä miestä. Ei haittaa jos painoa on jonkun verran ekstraa, mutta jos aletaan puhua sellaisesta " raskausmahasta" miehellä, niin kyllä siinä katoaa halut totaalisesta. En voisi mitenkään viehättyä sellaisesta. Päin vastoin, kun julkisella paikalla näkee napa törröllä olevia miehiä, meinaa oksennus tulla. Miksi kukaan päästää itseään tuollaiseen kuntoon? Ja KOROSTAN, ETTÄ SAIRAUDEN VUOKSI LIHOMINEN ON AIVAN ERI ASIA!

Minusta ion suorastaan toisen pettämistä/huijaamista, jos tutustuttaessa ollaan painettu esim. 58 kg, ja sitten 10 acvioliittovuoden jälkeen vaimo painaa jotain 100 kiloa... Eihän se mies semmosen lössykän kanssa ole mennyt naimisiin! (Ja tuollainenylipaino kertoo kyllä jo niin paljon elämäntavoistakin, etten mäkään semmosen ihmisen kanssa voisi elää!) Eri asia tietty on semmoinen normaali iän mukana tuoma pyöreys ja sitten erilaiset sairaudet, jotka lihavuuteen ovat saattaneet johtaa, mutta muuten sairas ylipaino on jo mustakin epäreilua sitä kumppania kohtaan! Miettikääpä omalle kohdalle: menette naimisiin komean, timmin miehen kanssa, 10 vuoden päästä sängystänne könyää ylös aina aamuisin 130-kiloinen, turvonnut ja oksettava sohvaperuna. Ei ole musta reilua, ei.

Jos oma lapsemme kuolisi, niin uskon että yrittäisimme toinen toistamme tukea ja hakea apua ko. asiaan ulkopuoleltakin, ammattiauttajilta. Ja jos tuollaisen takia lihoisi, niin kyllä puolisoa tsempattais laihduttamaan sitten kun kriisi ei olisi akuutti enää. Mutta en siis katsoisi (eikä katsoisi miehenikään) vierestä, kun toinen tuhoaisi terveytensä syömällä. Kyllä siihen puututtaisiin rankastikin! Ei itseään saa tuhota.

Ja noista sairauksista, enpä kuule omassa tekstissäni puhunut mitään sellaista, että jättäisin mieheni jos hän lihoisi sairauden takia... Vaikka en kyllä vetävänä voisi enää pitääkään.

Vierailija:

Kyllä siinä nimittäin silloinkin ihmisen persoona muuttuu, jos vaikka oma lapsi kuolee ja se suunnaton suru purkautuu liikaa syömisenä ja yleisenä elämänhalun menettämisenä.

Tai saa vaikkapa sydän- munuais- tai kilpirauhassairauden, joista jokainen voi lihottaa ihmistä hyvin lyhyessä ajassa sen 40 kiloa. Kyllä silloin puoliso sietääkin tulla jätetyksi, mitäs meni sairastumaan...

Hienoa että teidän suhde kestää vain silloin kun kaikki on kivaa ja hyvännäköistä...

Vierailija:

Eikä kyse ole siis vain painosta, vaan kokonaan siitä persoonasta. Me molemmat olemme sitä mieltä, että normaali ihminen ei voi yhtä äkkiä lihoa 40 kiloa. Kyse on itsekurin puutteesta tai siitä, että lääkitään joitain ongelmia mässäilyllä, kun niitä ei muuten osata selvittää. En voisi kunnioittaa ja arvostaa puolisoani, jos hän ei arvostaisi ja kunnioittaisi omaa kroppaansa ja terveyttään. Ja samat sanat mieheltäni mulle... Rakkaus ei ole kiloista kiinni, vaan persoonasta. Ja sen persoonaan kyllä täytyisi muuttua hurjasti, jos 40kg tulisi jommalle kummalle lisä!!! Ällöttäisi ajatellakaan, että pitäisi sellaisen ihmisen kanssa olla intiimisti, joka ei itsestään välitä =/

Olen juuri tällainen 100kg (ylikin) kotiäiti. Lihoamaan aloin ex mieheni kanssa, hän oli narsisti eli pahoinpiteli henkisesti ja sen lisäksi fyysisesti. Turpaani otin neljä vuotta. Ainoa lohtu oli syömisessä, rakastan muutenkin kaikkia herkkuja ja niihin oli helppo paeta. Ei ollut muutakaan.



Suhteen alussa painoin n.70kg, suhteen lopussa 99kg. Kun jätin vihdoin miehen painoni laski nopeasti 80kg. Tapasin nykyisen mieheni ja muutaman vuoden päästä tulin raskaaksi. Raskaana syömiseni taas villiintyi ja imettäessä paino nousi huimasti.



Vaikka kaikki on nyt hyvin on minulle jäänyt tapa syödä herkkuja, olen sitten iloinen tai surullinen. En itse viihdy kehossani, en tunnista itseäni valokuvista.



Olen omasta mielestäni ällöttävä... mies rakastaa minua. Olen ollut Painonvartijoissa ja kokeillut Atkinsia. Aina kilot lähtee ja tulee tuplana takaisin.



Pahoitin mieleni siitä miten te ajattelette lihavista. Olen yrittänyt niin monesti laihtua ja nyt kun ikää tulee lisää koko ajan ei se ainakaan helpommaksi muutu.



Rakastan itseäni silloin kun en näe itseäni. Ja suurin syy siihen on juuri toisten asenne. Inhottaa mennä minnekkään kun ajattelen että mitähän muut ajattelee minusta. Ja kiva kuulla, että ajattelette juuri niin kuin olen pelännytkin!



Olkaa te normaalipainoiset onnellisia ettei tarvitse kamppailla painon kanssa ja TOIVOKAA ettei elämässänne ikinä tapahdu mitään joka saisi teidät lihoamaan!!!! Silloin saisitte tuntea miltä tuntuu nähdä toiselle puolen... ehkä se olisi teille hyväksikin

Ei ole lihavien yksinoikeus marista, että kukaan ei ymmärrä miten vaikeaa on kamppailla painon kanssa. Kyllä minulla, 168cm ja 56kg mitoilla on vaikeaa pysyä tässä painossa. Joka päivä pitää miettiä syömiset, repsahtaa ei saa sillä mulle myös kertyy helposti kilot. Huomaamatta tulee 5kg ja niitä on vaikea pudottaa. Siksi joka aamu alkaa puntarilta ja päivän syömiset päätän siinä... Jos vaaka näyttää liikaa, niin päivä menee salaatti-vesi-linjalla. Ilmeisesti sulla ja mulla on yksi ero ja se on ITSEKURI. Sitä vaan pitää olla.

vastannut tuohon... Kun aloimme seurustelemaan vuonna 2000 painoin 47kg ja jos silloin olisin kysynyt, että jättäisitkö jos painaisin 100kg... vastaus olisi varmasti ollut KYLLÄ, enkä olisi edes suuttunut.



Vuonna 2004 synnytin lapseni, ennen synnytystä punnittuna painoin 96kg joista saliin jäi 6kg. Kyllä, olemme edelleen yhdessä miehen kanssa, tuskin 4kg olisi muuttanut asiaa.



Olen tokikin saanut kaikki raskauskilot pois ja muutaman joita tuli ennen sitä, olen edelleen kuitenkin 20kg painavampi kun seurustelun alkaessa. Meillä menee paremmin kuin hyvin eikä eroa ole ollut tulossa missään vaiheessa. :)

Itse en ole koskaan ollut ylipainoinen (bmi 19-21), mutta en silti ole koskaan myöskään kiinnittänyt muiden painoon mitään huomiota, etenkään tuomitsevassa mielessä. No, yhdestä anorektikosta olin taannoin huolissani, koska itsekin olen kärsinyt syömishäiriöstä nuorempana, mutta en häntäkään katsellut tyyliin " hyi yäk kuinka sairaan näköinen" :-/ Ei kukaan tervejärkinen ja empaattinen ihminen ajattele niin, olipa kyse ali- tai ylipainosta.



Pahinta, mitä paino-ongelmista kärsivä voi tehdä, on syyllistyminen. Parasta, mitä voi tehdä, on hyväksyä ensin itsensä juuri sellaisena kuin on ja sen jälkeen aloittaa elämäntaparemontin hyvinvointinsa lisäämikseksi, ei laihduttamiseksi/lihomiseksi.



Joku kirjoitti osuvasti miehensä sanoneen, että kaikkihan me iän myötä kuitenkin muututaan. Harva meistä on missi ammatiltaan, miksi pitäisi näyttää siltä? Superseksikkyyskin vaatii pohjimmiltaan eniten itsevarmuutta eikä niinkään ulkonäköä!

Meillä mies ainakin jättäisi minut jos nyt ihan muuten vaan alkaisin tässä ilman sairauksia tai masennuksia lihoa. Jos muuttuisin sellaiseksi laiskaksi syöpöksi joka vain istuisi kotona ja kasvattaisi takapuoltaan ja sairaus luetteloaan siinä sen mukana.

EI varmasti heti mutta jos huomaisi että minua ei enää kiinnosta lainkaan itsestäni huolehtiminen tai liikunta yms. ja jos hän huomaisi ettei minua kiinnosta hänen tunteensa.



Minä lihoin raskauksistani esikoisesta 26kg ja kuopuksesta 20kg. Mies ei valittanut eikä millään muotoa osoittanut mielipidettään. Hoikistuttuani huokaisi kerran kuinka olen kaunis ja päättelin miehen pitäneen minua vähemmän viehättävänä tukevana. Hänelle iso kunnioitus siitä että hän ei missään vaiheessa saanut minua tuntemaan itseäni huonoksi.



Olen mieheltäni kysynyt mitä hän tykkäisi jos lihoisin sellaiseksi isoksi järkäleeksi (nyt olen normaalipainoinen jolla on hiukan vatsalla ylimääräistä) ja mies on sanonut että ei tykkäisi. Sanoi ymmärtävänsä sairaudet, masennukset ja elämän aikana vastaan tulevat yllätykset mutta ei hyväksyisi sitä että minä muuttoisin itse persoonana niin etten piittaisisi enää omasta terveydestäni tai ulkonäöstäni...



Itse koen asian niin että en voisi olettaa että mieheni automaattisesti kiihottuisi tai viehättyisi minun vartalostani jos se olisi totaalisen erilainen ja n. puolet isompi kuin mieheni ja minä. En usko että minua itseänikään moinen ilahduttaisi.



Ei minun miestäni ilahduttaisi varmasti sekään jos muuttuisin yhtäkkiä vittumaiseksi jota en ole, tai jos muuttuisin välinpitämättömäki, tai jos en enää hymyilisi koskaan... Pointtini siis että ei ulkonäössä piittaamattomuus ole välttämättä sen erilaisempi asia kuin se että ei piittaa miten suhteessa käyttääntyy.



Minusta suhde vaatii töitä ja liika itsekkyys on siinä tuhoaa sen.

Minä tunnen montakin, eikä kukaan heista vastaa tuota mielikuvaa, mitä täällä viljellään! Itse olen 55-kiloinen, enkä ole koskaan ollut kiloakaan ylipainoinen. Tykkään harrastaa liikuntaa ja katson aika paljonkin, mitä suuhuni laitan. Olen aktiivinen ja energinen sekä sinut itseni ja elämäni kanssa. Samoin ovat ne satakiloiset ystäväni! No, he kyllä liikkuvat joo vähemmän ja syövät epäterveellisemmin, mutta eivät hekään mitään sohvaperunoita todellakaan ole! Törkeä heitto minusta :-/ Joillekin vain kertyy niitä kiloja huomaamatta. Ja jos niitä kertyy kilo kuussa, tekee se vuodessa 12kg ja viidessä vuodessa jo helpostikin tuon 50kg.



Normaalipainoisen on helpompi pysyä normaalipainoisena tai laihtua hoikaksikin kuin selvästi ylipainoisen pudottaa painoaan. Pikkuisen suhteellisuudentajua kaipaisin keskusteluun...