Mieheni sanoi jättävänsä minut jos painaisin sata kiloa.

Ei miehesi varmaan tunnistaisi sinua samaksi ihmiseksi. Tuskin se silti oikeasti jättäisi, ainakaan pelkän painon vuoksi.

Ei ainakaan henkisten ominaisuuksiesi takia ;)

Mulla on muutamassa vuodessa noussut paino 64:stä sataan kiloon. :( Enkä olis uskonut silloin, jos joku olisi tämän ennustanut.

Esimerkiksi itse en ottaisi miestä, joka ei välitä terveydestään ja söisi vaan liikaa ja röhnöttäisi sohvalla eikä lenkkeilisi ja/tai kävisi punttisalilla. Minä kun haluan miehen, joka tahtoo pitkän elämän minun kanssani. En voisi katsella ihmistä, joka tuhoaa oman terveytensä. Eli periaatteessa mieheni pitää olla sellainen, kuin rakkaani onkin. Kuntoilee, ei käytä alkoholia, ei polta, syö terveellistä kasvisruokaa eikä muutenkaan ole välinpitämätön terveysasioissa.

KUITENKIN: vaikka ajattelen nyt näin, tiedän, että on mahdollista, että mieheni vaikkapa masentuu ja siksi lihoisi. En toki silloin häntä jättäisi, vaan auttaisin häntä parantumaan ja laihtumaan taas. Hyväksyisin siis toki sairaudesta johtuvan lihomisen, mutta en millään kestäisi elää ihmisen kanssa, joka ihan vaan laiskuuttaan ja välinpitämättömyyttään tuhoaa terveytensä.

Sinähän olisit kaksinkertainen lähes nykyiseen verrattuna. Aika paljon moni asia muuttuisi jos satakiloiseksi itsesi saisit. Älä viitsi tehdä kärpäsestä härkästä. Sitäpaitsi tuskin kuitenkaan jättäisi.

Arvosteli myös vaatteitani, sanoi kamalan näköiseksi jos olin kotona esim. Marimekon pallopaita päällä. Enkä ollut siis mikään räjähtänyt kotiäiti joka ei piittaisi ulkonäöstään.

Tuon pallopaidan lisäksi inhosi myös jos alusvaatteet oli puuvillaa. Onneksi on ex.

16:

...Tuon pallopaidan lisäksi inhosi myös jos alusvaatteet oli puuvillaa. Onneksi on ex.

Jos todella lihoisit 40 kg, et olisi enää sama kuin nyt.

sillä on suorastaan kammo lihavia ihmisiä kohtaan, eikä se todellakaan haluais olla minkään satakilosen kanssa.

elopainoa itselläni 70kg

Vaikken olekaan ollenkaan ulkonäkökeskeinen ihminen.

Mieheni olisi onnellinen jos näyttäisin yhtä upealta kuin esim. Pierce Brosnanin upea vaimo!

Ja sehän on loistava juttu, ettei kaikki tykkää yhdestä ja samasta.

Vierailija:

Mieheni olisi onnellinen jos näyttäisin yhtä upealta kuin esim. Pierce Brosnanin upea vaimo!

Siis puolin ja toisin. Oikeesti mä en uskois että me toisiamme jätettäisiin. Mutta tosiasiassa kyllä kärsisimme. Mä en vaan voi sietää ajatusta että mieheni olis lihava, mun mielestä se olis vastenmielistä. Eikä mieheni tykkäisi jos mä lihoisin kohtuuttomasti. Raskaana olen ollut 2 kertaa, niihin liittyvät kilot on ihan eriasia, kuin se että syö itsensä muodottomaksi.

seksiä, elämää tai mitään.

Enkä minä miestä. Vaikea kuvitella, että niin kävisi, mutta varmasti kannustettaisiin toisiamme terveisiin elämäntapoihin ja haettaisiin ulkopuolista apua (jos joku sairaus, masennus tms. taustalla).

t. 53-kiloinen

100-kiloinen nainen on todella lihava (ellei ole hyvin pitkä ja lihaksikas), mutta miehen korvaan 100kg voi kuulostaa vielä paljon pahemmalta kuin se oikeasti onkaan.



Minä sanoin joskus miehelleni että jättäisin hänet jos hän hurahtaisi johonkin uskontoon. Ihan vaikka kristinuskoonkin, jos uskoon tulo vaikuttaisi jokapäiväiseen elämäämme.

Eikä kyse ole siis vain painosta, vaan kokonaan siitä persoonasta. Me molemmat olemme sitä mieltä, että normaali ihminen ei voi yhtä äkkiä lihoa 40 kiloa. Kyse on itsekurin puutteesta tai siitä, että lääkitään joitain ongelmia mässäilyllä, kun niitä ei muuten osata selvittää. En voisi kunnioittaa ja arvostaa puolisoani, jos hän ei arvostaisi ja kunnioittaisi omaa kroppaansa ja terveyttään. Ja samat sanat mieheltäni mulle... Rakkaus ei ole kiloista kiinni, vaan persoonasta. Ja sen persoonaan kyllä täytyisi muuttua hurjasti, jos 40kg tulisi jommalle kummalle lisä!!! Ällöttäisi ajatellakaan, että pitäisi sellaisen ihmisen kanssa olla intiimisti, joka ei itsestään välitä =/

Ja siis ei tarkoittanut sillä heitolla, ettei mun nykyiset pienehköt B-kupit kelpaisi hänelle vaan otti kysymyksen ihan herjana. Kuulemma se on vaan niin absurdi kysymys, kun eihän ulkonäöllä oikeasti ole mitään väliä enää silloin, kun on jo toisessa kiinni ja rakastaa täysillä. Ja kun me molemmat esim. vanhetaankin väkisinkin, sehän koko homman idea onkin: lopulta pidetään toisiamme kädestä kiinni kiikkustuolissa ryppyinemme kaikkinemme :D



Kuulemma muutenkin minun kannattaa varautua nopeammin miehen kaljuuntumiseen ja möhömahaan kuin hänen satakiloiseen vaimoon. Ja seksuaalisuuteenhan painolla ei juuri ole merkitystä, mutta miehen iällä kyllä on... Tuskin sunkaan mies oli tosissaan, tai sitten se on tosi lapsellinen tai pinnallinen tai hetki kysymykselle oli väärä.

että jos itse lihoisin 100 kg:n painoiseksi (painan nyt n.53 kg), en todellakaan ihmettelisi jos mieheni ei haluaisi olla kanssani. Näyttäisin aivan kamalalta, ja en todellakaan tuntisi oloani hyväksi. Uskon että persoonallisuuteni muuttuisi täysin, ja itsetuntoa minulla ei enää olisi lainkaan. Olemme keskustelleet kyllä lihoamisesta, eikä miestäni muutama lisäkilo haittaa; hän pitää muodoista. Mutta 100 kg on tässä varressa tosi järkyttävä lukema, enkä varmaan voisi kävellä edes lähikauppaan. Emme siis voisi tehdä juuri mitään yhdessä, sillä mieheni joutuisi kantamaan jopa ruoat eteeni....;)



En haluaisi myöskään tosi läskiä miestä. Ei haittaa jos painoa on jonkun verran ekstraa, mutta jos aletaan puhua sellaisesta " raskausmahasta" miehellä, niin kyllä siinä katoaa halut totaalisesta. En voisi mitenkään viehättyä sellaisesta. Päin vastoin, kun julkisella paikalla näkee napa törröllä olevia miehiä, meinaa oksennus tulla. Miksi kukaan päästää itseään tuollaiseen kuntoon? Ja KOROSTAN, ETTÄ SAIRAUDEN VUOKSI LIHOMINEN ON AIVAN ERI ASIA!

En mäkään mitään röhnöttäjämiestä ottanut. OTin erittäin komean ja lihaksikkaan ja ihanan miehen, joka rullaluisteli, kävi punttiksella, lähti mun kanssa joogaan... Vaan kuinkas on käynyt lasten myötä ja töiden muututtua vaativammiksi? Entinen adonis on lihonut, varsinkin vyötärön seudultä kunnon ihrapalloksi, ei liiku YHTÄÄN. Sen verran, että lasten kanssa voi käydä uimahallissa (= lilluu itsekin lastenaltaassa) autolla (hallille on meiltä kävellen n. 300 metriä), tavaksi on tullut myöskin lähes jokapäiviänen iltaolut tai kaksi.

Terveydessä on jo häikkää, sokeriarvot oli koholla yli vuosi sitten, mutta eipä mies mennyt hänelle määrättyyn sokerirasitustestiin.

Olen yrittänyt puhua miehelle hyvällä ja pahalla. Sanoa kuinka paljon helpompaa hänen olisi puuttua painonnousuunsa nyt, kun sitä ylipainoa on vasta (!?) parisenkymmentä kiloa, tekisi edes sen verran, että ei enää lisää lihoisi. Ja että jos hän vaan suinkin haluaisi jotain liikuntaa alkaa harrastaa, niin ihan varmasti se aika jostain saadaan otettua.

Vaan eipä tuolla ole motivaatiota. Periaatteessa on, käytännössä ei.

Mutta en mä nyt pieniltä lapsiltani perhettä sen takia riko, että mies on lihonut. En sentään idiootti ole.

Vierailija:

Esimerkiksi itse en ottaisi miestä, joka ei välitä terveydestään ja söisi vaan liikaa ja röhnöttäisi sohvalla eikä lenkkeilisi ja/tai kävisi punttisalilla. Minä kun haluan miehen, joka tahtoo pitkän elämän minun kanssani. En voisi katsella ihmistä, joka tuhoaa oman terveytensä. Eli periaatteessa mieheni pitää olla sellainen, kuin rakkaani onkin. Kuntoilee, ei käytä alkoholia, ei polta, syö terveellistä kasvisruokaa eikä muutenkaan ole välinpitämätön terveysasioissa.

KUITENKIN: vaikka ajattelen nyt näin, tiedän, että on mahdollista, että mieheni vaikkapa masentuu ja siksi lihoisi. En toki silloin häntä jättäisi, vaan auttaisin häntä parantumaan ja laihtumaan taas. Hyväksyisin siis toki sairaudesta johtuvan lihomisen, mutta en millään kestäisi elää ihmisen kanssa, joka ihan vaan laiskuuttaan ja välinpitämättömyyttään tuhoaa terveytensä.