On se kumma kun tämä sekundäärisen lapsettomuuden tuska ei hellitä!

Meille on toivottu toista lasta (ja yritetty hoidoilla) 7 vuotta. Joskus kun lapsemme oli 2- vuotias alettiin yrittämään aktiivisemmin ja siitä n. 3 vuotta oli yhtä helvettiä. Kaikki muut saivat jo toista tai kolmatta lasta. Sitä kipua on niin vaikea kuvata. Kaupassa ja muualla kyttäsin pitkään kenellä on kaksi lasta ja minkälainen ikäero niillä on. Mitään muuta ei mielessä pyörinyt vapaahetkinä kun se miten joku muu saa pitää vauvaansa ja katsella sisarusten kasvua.



Sitten tuli aika jolloin tuntui, että nyt asia on käsitelty. Löysin uuden harrastuksen eikä se ole kovin vauvamyönteinen sinänsä. Lapsemme on jo koulussa ja lapsen kaverit puoliksi asuvat meillä. Silti mua aina vaan jaksaa järkyttää kun joku pitkään yksilapsinen ilmoittaa olevansa raskaana. Itsellä on ikävä perussairaus jonka vuoksi toisen lapsen yrittäminenkään ei ole meille enää kovin järkevää. Tavallaan on hyvä näin enkä edes haluaisi toista mutta toisaalta taas ajatus siitä, että en enää koskaan saa omaa vauvaa syliini on ahdistava ja kurja. Haluaisin niin tuntea ne vauvapotkut vielä mahassani ja pidellä omaa pientä vauvaa sekä katsoa hänen kasvua. Vaan ei.



Millä tästä kauheasta olosta pääsee eroon koskaan? Sittenkö kun kaikkien kavereiden lapset on isoja eikä kukaan enää saa vauvoja? Pitääkö mun siihen asti kärvistellä tuntien kateutta ja kipeää kaipuuta? Meneekö osa elämästä hukkaan ja olenko vanhana katkera kun en koskaan saanut toista lasta? Miksi pitää olla tällainen vankila?



Ja ennenkuin joku suuttuu niin minä olen onnellinen ainoasta lapsestamme! Tiedän, että se, ettei saa ollenkaan lapsia on aivan eri asia eivätkä nämä ole verrattavissa. Tiedän, että on tuhansia ihmisiä jotka antaisivat mitä vaan edes yhdestä lapsesta mutta jokaisella on omat henkilökohtaiset kriisinsä, minulla se on tämä. Perussairauden vuoksi adoptio tai mikään sijaislapsijuttu ei sovi meille.