Taapero ja hoidonaloittamisen vaikeus.
Meillä nuorimmainen (1v7kk) aloitti tarhan reilu viikko sitten ja vaikeammaksi vain tuntuu menevän. Harjoittelu meni hyvin ja oli kovasti innoissaan, mutta nyt on todella vaikeaa. Tuntuvat hoitajatkin olevan neuvottomia ja tuntuu, että meillä vain on näin hankalaa, ei muilla. Lapsi on luonteeltaan tempperamenttinen ja esikoiseen verrattuna melko vaativa. On iloinen ja kuitenkin hyvin innostunut uusista asioista ja muista lapsista. Tarha on ihana ja pieni ja vauvasta asti on tottunut käymään siellä, kun esikoista sinne veimme ja haimme. (Hän oli siellä äitiysloman ja hoitovapaan aikana muutamia päiviä viikossa.)
Itku kurkussa olen töihin lähtenyt, kun pieni jää perääni huutamaan. Tämä on tietysti normaalia ja aika nopeasti on rauhoittunutkin. Muina päivinä on ollut joko syömisen/päiväunien kanssa ongelmia, mutta tänään ei sujunut kumpikaan. Kotona ei syönyt juurikaan aamiaista (ja tarhassa ei suostu syömään) eikä tarhassa suostunut edes maistamaan päiväruokaa eikä välipalaa. Ei myöskään ollut suostunut nukkumaan, vaikka oli ollut todella väsynyt.
Iltaisin ei nukahda ajoissa unille, vaan saattaa valvoa sängyssä parikin tuntia ja sitten aamut ovat yhtä huutoa, kun väsyttää. Nukahtamisvaikeuksia on ollut välillä ennen tarhaakin, mutta näin suuri elämänmuutos ei varmasti helpota asiaa.
Vähän aikaa lapsihan on vasta tarhaelämään totutellut, mutta ajattelen jo, että kieltäytyvät kohta lasta hoitamasta, jos hän on noin hankala. Onko muilla kokemusta hankalasta hoidonalusta ja kuinka nopeasti on helpottanut? Meillä esikoinen aloitti hoidon samanikäisenä, mutta kaikki sujui alusta asti hyvin.
Ja tiedän, että lapsi on kovin pieni hoitoon ja paras paikka olisi kotona...
Kommentit (4)
Meillä oli syksyllä vaikeuksia vähän isommalla (alle3v), kun meillä oli hoitopaikan vaihdos. Tuli itsekin valvottua öitä ja mietittyä kaikenlaista... Vähän olin hämilläni, kun meidänkin lapsi oli aloittanut 1,7 vuotiaana ja kaikki meni tosi hyvin. Tämän kokemuksen perusteella on vaikea kuvitella, että 1,7vuotias olisi jotenkin liian pieni...
Tuo 1,7 vuotias on siinä mielessä haastava ikä, että uhmaa alkaa olla jo kuvioissa ja varmaan hän ajattelee, että jos oikein kovasti pistää hanttiin, niin saa tahtonsa läpi? Ja vaikka kuinka järkeilisi asiat omassa päässään, niin ei se kuitenkaan helpota huolta ja pahaa oloa, kun asiat menee näin...
Sellainen tuli mieleen, että olisiko päiväkodissa joku samanhenkinen kaveri, jota hoitajat voisi tarjota leikkikaveriksi. Meillä heti alusta asti hoitajat laittoivat suunnitelmallisesti yhteen samanikäisen kaverin kanssa ja tästä kaverista tuli tosi tärkeä. Tai jos lapsi innostuisi jostain tietystä päiväkodin lelusta tai muusta jutusta, jota voisi sitten vähän " hypettää" ja saada päiväkotiin menosta iloisen ja positiivisen asian. En tiedä, mistä teidän lapsi on innostunut, mutta joku spesiaali päiväkotireppu, päiväkotiunikaveri, hienot sisätossut...mitä vaan, josta lapsi olisi tosi innostunut.
Näitä vaikeita aloituksia on ihan varmasti joka päiväkodissa. Lapsella nyt vaan ottaa se oma aikansa sopeutua tilanteeseen ja ei ehkä kannata tehdä kovin suurta numeroa esim siitä syömättömyydestä. Kyllä se nälkä jossain vaiheessa voittaa ja lapsi alkaa katsella ympärilleen ja matkia, mitä muut tekee. Eli syömään ja leikkimään ja ennen kuin huomaatkaan on oppinut siinä sivussa kuivaksi =)
Lapsi nukkui melkein 12 tunnin yöunet ja aamulla oli onneksi aika pirteä. Isä vei tarhaan eikä jäänyt perään itkemään (Miehen perään ei koskaan itkekään.), mutta nyt jännitän miten päivä on muuten mennyt. Hoitopäivät eivät onneksi veny kovin pitkiksi, sillä olen töissä 6h/päivä. Toivon kovasti, että tämä tästä alkaisi sujua. Tarhassa on pari ihan samanikäistä lasta ja muutama nuorempi ja kovasti kotona heidän nimiä toistelee. Toivottavasti pian löytyisi yhteiset leikitkin. Tai sen verran, mitä alle 2-vuotiaat nyt yhdessä osaavat leikkiä.
Tarhaa varten hommattiin ihanat uudet tossut, joista oli alkuun tosi innoissaan, mutta nyt ei haluaisi laittaa niitä edes jalkaan. Sitä minäkin toivon, että se nälkä lopulta voittaisi, mutta silloin kun on yliväsynyt ja liian nälkäinen, kaikki on yhtä huutoa eikä tunnu tajuavan, että syöminen auttaisi. Uhmaa todella löytyy ja kokeilee selvästi kovasti, jos kiukuttelulla saisi tahtonsa läpi.
Meidän tyttö aloitti hoidon ihanassa pienessä ryhmässä (päiväkoti) hoidon kun oli 1v 6kk. Itestäkin tuntui että kyllä on pieni, mutta ei ollut enään mahollista olla rahan takia kotona.
Meillä meni 2kk kun huuti äitin perään vähintään tunnin, sitten rauhoittui siihen asti kun piti mennä päikkäreille, taas huutoa vähintään 30min. Ei suostunut syömään, eikä ole antanut syöttää ikinä hoidossa, joten nälkäinen oli kun tuli kotiin.. mutta ton 2kk jälkeen alkoi helpottamaan.. huudettiin vain sen ajan kun äiti oli näkyvissä. 4kk jälkeen heilutti heipat ja lähti leikkimään..
nykyään vaan ottaa vaatteet pois, kysyy kumpi tulee hakemaan ja menee leikkimään. =) (ja syö tooosi isoja annoksia, mitä tahansa, mitä ei pakosta edes kotona syö)
ikää siis 2v 9kk.
Joten kärsivällisyyttä.. jos lapsi huutaa niin ajattele että hän tuntee että rakas hylkää, joten kait siinä aikuisellakin tulisi itku.
Kuulostaa niin tutulta, meillä oli ihan samanlaista kun päiväkotiarki alkoi, lapsi oli syksyllä tasan 2v. Ensimmäisen viikon itki, ja oli hiljaa vain sillon kun nukkui (oli varmaan niin sippi huutamisesta, että sentään nukkui). Toka viikon alku oli kans yhtä itkua, mutta loppu viikolla oli jo " hyviä hetkiä" kuten päiväkodin hoitajat ilmaisivat itkuttomat hetket. Eka kuukausi meni todella kurjasti, mutta koko ajan helpottaen. Vieläkin, 4kk tarhaelämän jälkeen, lapsi jää välillä itkemään aamulla, mutta päivät menee hyvin ja on tasapainoisen oloinen. Alussa kyllä tuntui, että jään takaisin kotiin enkä raski jättää lasta hoitoon itkemään.
Illat kannattaa rauhoittaa, pitää paljon sylissä jos lapsi sitä haluaa. Ei kauppareissuja, ei vieraita, ei mitään ylimääräistä. Rauhallista juttelua asiasta jos lapsi haluaa, että itkettikö, oliko ikävä jne. Myös vanhempien (ja sisarusten) valokuvan voi antaa mukaan (joissakin päiväkodeissa myös voivat laminoida), ja sitä voi katsoa ikävän tullessa. Joskus annoin myös oman rannekoruni (kuminauhassa helmiä) mukaan lapselle muistuttamaan äidistä.
Välillä hän edelleen tarkistaa, että tuleehan isi tai äiti hakemaan ja vastaa heti perään että " aina, aina tulee hakemaan" . Ilmeisesti siis turvallisuuden tunteen hakemista. Teen myös lyhyttä päivää, ja olen ajoissa hakemassa päiväkodista. Silti hän varmaan ehtii odottaa sitä hetkä, että äiti tulee.
Onhan se iso muutos pienelle mennä kotoa päiväkotiin, ja selviytyä pitkä aika ilman äitä ja isää. Onneksi päiväkotielämässä on niin paljon hyvää kun alkuun pääsee - kaverit, virikkeet askarteluineen ja lauluhetkineen jne. Arjen rytmistä kiinni saaminen (vaikka se olisikin ihan sama aikataulu kuin kotona) vie vain aikansa.
Tsemppiä! Muista vaikeana hetkenä, että kyllä se helpottaa.