Onko elämä muka asennekysymys? Mitä mieltä? ev

Jotkut saavat elämässään paljon hyvää ja jotkut paljon pahaa ihan ilman omaa ansiotaankin. Suurin osa toki pyristelee jossain siinä välillä ja omilla valinnoillaankin vaikuttaa paljoon. Mutta oli elämä kuinka epäreilua tahansa, se on ainoa, mikä meillä on. Eikä se elämästä ainakaan parempaa tee, että kaikkea vain surkuttelee ja mistään ei edes halua löytää hyviä puolia.



Paljon asioita voi ihmiselämässä tapahtua, joihin ei voi vaikuttaa, mutta eivät ne asiat myöskään suremalla paremmiksi muutu. Jos pystyy asennoitumaan niin, että tekee kaikkensa niiden asioiden eteen, joihin voi vaikuttaa ja yrittää löytää parhaat puolet niistä, joihin ei voi, niin takuulla on tyytyväisempi ja onnellisempi ja saa paremman elämän, jos vain luovuttaisi, valittaisi ja keskittyisi niihin ikävämpiin puoliin.



Ja jos ollaan rehellisiä, niin kaikki täällä palstailevat kuitenkin kuuluvat erittäin suurella todennäköisyydellä siihen ihmisten onnekkaampaan puoliskoon kaikista vastoinkäymisistään huolimatta. Meillä kaikilla on paljon sellaisia mahdollisuuksia vaikuttaa elämäämme, mitä monilla ei ole ja mitä moni tässä maailmassa varmasti mieluusti itselleen ottaisi, että epäkiitollisuus elämää kohtaan on meiltä hiukan naurettavaa. olemme kaikki suhteellisesti katsottuna, rikkaita, koulutettuja, turvassa ja etuoikeutettuja. Se ei tietysti tarkoita, että meillä ei olisi vaikeuksia ja ettei meille sattuisi ikäviäkin asioita, mutta meillä on silti poikkeuksellisen hyvät mahdollisuudet säädellä itse elämäämme.

miksi ihmiset sitten sairastuvat ja tekevät itsemurhia?

Omalla asenteella voi tehdä paljon ja oikeasti ottaa joskus niin päähän ihmiset jotka eivät anna elämän jatkua vaikeuksien jälkeen vaan jäävät niihin rypemään.



Esimerkkinä eräs ystävä jolle tapahtui lyhyen ajan sisään paljon ikävää. Mies petti ja jätti, ainoa lapsi sairastui ja kuoli, omia terveydellisiä ongelmia tuli ja lapsen kuoleman jälkeen iski masennus. Päälle mies ja tämän sukulaiset syyttävät naista lapsen kuolemasta täysin perusteettoomasti (neisen olisi pitänyt huomata oireita aiemmin ym). Omia sukulaisia ei ole kuin alkoholisoitunut äiti.



En sano että hänellä on helppoa ollut, paljon kamalia asioita on tapahtunut joista minulla ei ole mitään käsitystä. Mutta kuitenkin kun ajattelee että nuo omat terveydelliset ongelmat on sellaisia että ne voi korjata tai niiden kanssa oppia elämään. Hän on kuitenkin vasta 30v, mukavan näköinen ja hauska nainen joka varmasti löytäisi halutessaan uuden miehen ja voisi saada lisää lapsia. Yksi ammatti hänellä on ja toisen opiskelut jäivät näiden asioiden myötä kesken, hyvänä opiskelijana hän saisi nekin nopeasti hoidettua loppuun ja pääsisi aiemmin unelmoimaansa ammattiin.



Mutta nyt aikaa lapsen kuolemasta on kulunut vuosi ja hän vain makaa kotona syöden masennuslääkeitä eikä halua edes katsoa elämää eteenpäin. Ei hoitaa fyysisiä sairauksia kuntoon eikä mitään. Itkee ja murehtii menneitä sekä miehen suvun jatkuvia syytöksiä. Kun hänen luonaan käy, tuo vaikka ruokaa ja yrittää piristää mitään ei saa kiitokseksi, kotia lähtiessä on vain itsellä pahempi mieli :(. Ei ole kiva situa kuuntelemassa kuukaudesta toiseen kuinka toinen vaan haluaisi kuolla ja ainoa mikä pitää hengissä on se ettei uskalla tehdä itsemurhaa. Aiemin mietin että vuoden jaksan ja sitten sanon ystävyytemme irti, en minäkään jaksa mitä tahansa. Nyt mietin että jos vielä puolisen vuotta kävisin luonaan ennen luovuttamista.

kun sen oikein oivaltaa

Sinä et jaksa kuunnella ystäväsi ahdistavia puheita, mutta sinusta hänen pitäisi jaksaa positiivisena jatkaa elämää kokemustensa jälkeen :O

Asenne ratkaisee viime kädessä miten elämä sujuu. Kaikilla on vaikeuksia.

Sanotaan että avioerosta toipuu kolmessa vuodessa. Kauankohan minulla kestäisi " toipua" lapsen kuolemasta? Yksi elinikä ainakin.

Oma äitini on ikuinen valittaja: mikään ei ole ikinä hyvin. Ei hän ikinä puhu mistään positiiviseen sävyyn, valittaa vaan kun on muka niin kipeä ja sairas vaikkei mitään " oikeaa sairautta" olekaan!



Köyhäkin on, muttei ole ikinä halunnut mennä töihin. Sanoisin että on siis oma vika kun on köyhä! Kyllä Suomesta olisi hänelle töitä löytynyt. Parempi siis hänen mielestään olla marttyyri ja kärsiä.



Tällainen asenne rasittaa!!



Itse yritän aina suhtautua kaikkeen positiivisesti vaikka mikä olisi. Ajattelen aina että jostain tosi huonostakin PITÄÄ tulla jotain hyvää. Yleensä tuleekin.



Esimerkkinä myös siskoni, joka menetti poikansa tapaturmaisesti. Hän on ihailtavasti jaksanut jatkaa elämäänsä. On surrut, mutta on myös palannut töihinsä, matkustelee, nauttii elämästään ja hoitaa nyt ainutta poikaansa miehensä kanssa. Ihailtavaa!!

Ajattelen niin, että ehkä moni tarvitsisi kuitenkin selviytyäkseen edes yhden hyvän ihmissuhteen sinne varhaislapsuuteen, josta kerätä voimia ja perusturvallisuutta, luottamuksen tuntoa siihen, että omat siivet kantaa ja jaksaa elää.

Siitä eteenpäin oma asenne ratkaisee. Voi ajatella vaikka lopun elämäänsä, että koska mulle on näin huonot kortit jaettu (lähtökohdat huonot) tai mulle kävi elämässä näin (menetin rakkaan, työni tms) niin olen olosuhteiden uhri. Tai voi surra surunsa ja mennä eteenpäin, ajatella, että silti selviydyn, etsiä uusia teitä edetä jne.

eikä aina voi jaksaa ja vetää jotain yltiöpositiivista ajattelua asioissa joissa ei ole mitään positiivista



Miettikääpä vaikka hypoteettinen tilanne, jossa 30-v äiti sairastaa rintasyöpää, menettää työkykynsä, perhe kuolee tsunamissa, joutuu maksuvaikeuksiin, masentuu



asiat tuppaa menemään kumulatiivisesti, yhdestä epäonnisesta asiasta voikin seurata katastrofien kehä. Asenne voi ratkaista, mutta sitä ei voi odottaa tai olettaa kellään olevan, silloin, kun kaikki on mennyt päin persettä. Silloin ratkaisee läheisten asenteet, joita tässäkin ketjussa voi kritisoida.

Siihen on helppo vastata. Ei ole muuta vaihtoehtoa, on vain jaksettava eteenpäin ja uskottava parempaan huomiseen. Jos ei uskoisi niin elämähän olisi ihan turhaa....

mun mielestä suurinta sankaruutta on sanoa, että nyt en selviä

Anna minulle voimia muuttaa asiat, jotka voin muuttaa ja anna minulle voimia hyväksyä asiat, joita ei voi muuttaa.



Julma tosiasia on, että elämässä ainakin vanhemmat kuolee, lapsila on ihmeellisiä vaikeita kausia ja nämä vain normaalielämässä. Suurimmalla osalla murheita riittää, mutta osa kestää ja osa murtuu.

vaikka ymmärrettävä teko voikin olla. Ja tietenkin voi keksiä olosuhteita, joissa itsemurha olisikin sankaruutta, kun uhraisi itsensä muiden edestä, mutta noin yleensä ei.

Vierailija:

mun mielestä suurinta sankaruutta on sanoa, että nyt en selviä

suru ja positiivinen asenne. Ei kai tässä kukaan vaadikkaan hymyilemään lapsensa haudalla, ei! Ei se positiivinen asenne sitä ole.

Mutta on kuitenkin hyväksyttävä niinkin ikävät tosiasiat kuin lapsen kuolema ja jatkettava eteenpäin. Suru ottaa aikansa mutta ei suremisen takia tarviset omaa elämää lopettaa.

Onko kotona makaaminen ja räyhääminen tai itkeminen se ainut oikea tapa surra? eikö vaikka ulkona kävelessä voi surra?

Lapsen kuollessa ei TODELLAKAAN ole mitään tekoa positiivisen asenteen kanssa! :(



Positiivinen asenne on sitä miten sää arjessa hoidat tilanteet! Jos ajattelet että kaikki on paskaa, vertaat elämääsi jonkun tutun elämään niin et ole positiivinen. Paitsi jos se tuttu on sulle inspiraation kohde. Silloin olet positiivisesti ajatteleva.



Olen kanssa ajatellut joskus että miksi sanotaan " annetaan niin paljon kuin kestää" -kun ihminen ei aina kestä ja vaikka tappaa ittensä, sairastuu henkisesti jne. MUTTA sitä se lause ei tarkoita. Se tarkottaa enempi. Että JOS sulta kuolee lapsi, niin mitä jos se tarkottaakin että olet niin vahva että kestät sen? Surra saa, pitää. Ei olla tekopyhä ja peittää kaikki teennäisen hymyn taakse! Mutta JOS sillä lauseella tarkotetaan, että vaikka susta tuntuu että kaikki oli tässä ja haluat kuolla -että sun on katsottu että jaksat tämänkin?



Mieli sairastuu siinä missä ruumiskin. Mutta oma asenne on se joka LOPUKSI vetää sut ylös: menet jutteleen psykiatrille, pääset hoitoon? Se on kaikki sitä kun sulla on asennetta mennä sanomaan että sulla on paha olo.



Hyvä asenne ei tarkota tunteettomuutta, että kun lapsesi kuolee niin hymyilet haudalla ja sanot että olet niin vahva ettei tunnu missään. Väärin, se on sitä että kun sattuu, hankkii apua.



Ihminen on vastuussa teoistaan. Uskon, että jokaselle tosiaan annetaan niin paljon kuin kestää. Jos se tarkottaa sitä että saat paskaa niskaan jatkuvasti niin sun on nähty että kestät sen! Eikä siinä ole mitään aikaa määriteltynä. Voit käsitellä lapsesi kuolemaa koko ikäsi, mutta kestät sen.

Jos tapat itsesi, niin se on sun ratkasu. Sulla on vapaus tehdä niin.

Ei siis ole ihan täysin asennekysymys...



Jos ihmisellä menee huonosti ihan alusta asti, eli esim. kotiolot on sen verran huonot ettei herkkä ihminen sitä kestä, maailman voi ruveta näkemään aika vääristyneenä. Otetaan esim. ihminen, jolle on kehittynyt hankala perfektionismi. Silloin pyrkimykset ajatella positiivisesti ja tsempata ja ottaa itseään niskasta kiinni johtaa vaan entistä suurempaan pahaan oloon, entistä korkeampiin vaatimuksiin, entistä isompaan ahdistukseen jollei pystykään " ottamaan itseään niskasta kiinni" . Sitä ei vaan aina itse pysty ymmärtämään millä lailla ne omat ajatusmallit on haitallisia.

Omat vanhemmat nauttii reippaasti alkoholia ja lapsuudessa sai katsoa kun isä hakkas äitiä, onnesta erosivat.



Olen pohjimmiltani semmonen että koitan oppia huonoistakin asioista. Meillä Suomessa on kuitenkin aika lintukoto oltavat..



Itse olen oman onneni seppä. Ei siihen vaikuta paska lapsuus. Siskoni ajattelee erilailla ja syyttää vanhempiamme paskasta elämästään. Niin makaa kun petaa.

Paska elämä ei tarkota sitä etteikö ihminen voisi jatkaa sitä. Mitä tämmönen ihminen tekee jolla on paska elämä ja saa lottovoitossa 4 miljoonaa?



44

Tietysti on tilanteita (esim. lapsen kuolema), jolloin positiivisinkin ihminen voi romahtaa, mutta yleensä kyllä se on paljolti omasta itsestä kiinni minkälainen omasta elämästä muodostuu.



Toisille ihmisille lasi on aina puolityhjä, toisille puolitäysi, niinhän se menee. Pessimisti löytää aina valittamista asiasta kuin asiasta, positiivinen taas löytää asiasta valoisatkin puolet.

Toisesta kasvaa samoissa oloissa " normaali" , toisesta ei. 25 prossaa ihmisistä on esim. normaalia herkempiä. Heille sama asia joka ei toista hetkauta lainkaan esim. lapsuudessa, aiheuttaa tunnepiikin, josta palautuminen kestää vielä lisäksi pitemmän aikaa kuin vähemmän herkällä lapsella.