Kiinnostaisi tietää, jos täällä on liikuntaa harrastamattomia, mistä johtuu

Olin lapsena lihava ja ala-asteen opettajat antoivat ymmärtää, ettei minusta ole mihinkään, kun olen niin paksu. Siitä jäi niin valtava inho kaikkea liiikuntaa kohtaan, että koulusta päästyäni en ole harrastanut mitään liikuntaa, jo pelkkä urheiluvaatteiden päälle pukeminenkin tuntuu aivan kamalalta.

Ennen näitä viimeisiä lapsia harrastin säännöllisesti jotain liikuntaa ja nautin siitä.

Nykyään järki sanoo että lähde, mutta en vaan saa lähdetyksi.

Sama koskee esim siivousta, pitäis varmaan mennä kallonkutistajalle..

Aamulla pitää lähteä muksujen kanssa ennen seitsemää, illalla ollaan kotona kuuden aikaan. Siinä ruoka, kodinhoito, seuraavan päivän valmistelut. Lapset menevät nukkumaan 20-21, sen jälkeen opiskelen yhteentoista ja sama rumba alkaa seuraavana aamuna klo 5.30. Kolmena iltana vien vanhinta harrastuksiin ja viikonloppuna kahta pienempää ja tavataan ystäviä.

Laiskuus kai osaltaan myös syynä, ja arvojärjestys.

ellette ole yksinhuoltajia, muutenhan mies voi hoitaa lapsia



mulla on muksut vuoden välein ja silti ehdin lenkille - 45 min juoksulenkki ei kauan vie - sekä salille

En ole koskaan kokenut liikunnan jälkeistä hyvää oloa tai euforiaa liikunnan aikana. Minua liikunta vain väsyttää. Sen verran olen kyllä liikkunut, että tiedän.



Jonkun mielestä saatan harrastaa liikuntaa, kun teen muuaman minuutin joogaohjelman joka aamu. Minulle se ei kuitenkaan ole liikuntaa, vaan osa elämäntapaa, johon liittyy myös meditointi. Meditoidessa, siis täysin liikkumattomana, saan sellaisia euforian kokemuksia, joita jotkut raportoivat saavansa liikkuessaan.

Liikunta ei ole koskaan ollut miellyttävää tai kivaa. Pakkopullaa lähinnä. Lenkkeilystä tulee kamala päänsärky ja korvat alkaa vihloa lähes välittömästi ensimmäisen juoksuaskeleen jälkeen. Ei siitä mikään hyvä olo tule tai ole mukavaa, mutta joskus kyttäsin ihan neuroottisesti painoani ja pelkäsin lihovani. Siinä ainoa motivaatio.



Mulla ei ole nyt mitään ulkonäkökompleksia joten mikään ei aja liikkumaan. Onhan tuota painoakin tullut lisää yli 50kg niistä päivistä.

Se aloitteen tekeminen tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta. Inhoan hikoilua ja turhaa rehkimistä.

Työni on kuitenkin fyysisesti melko raskas ja sitä ei edes suositella raskaana oleville (olen erityisäitiyslomalla nyt).



Suoraan tunnustan, että olen liian laiska liikunnallisiin suorituksiin. :(

on käytännössä yksinhuoltaja.

Ei tarvitse paljon aivoja, että osaa tuon laskea...

Ensin on vaihdettava vaatteet ja verryteltävä, sen jälkeen venyteltävä ja käytävä suihkussa. Ilman lihashuoltoa saa vain itsensä kipeäksi.

että lapset on paikalla. Poissa lasten luota on sen juoksuajan.

mutta jos itsekin haluaisi joskus viettää lasten kanssa aikaa...?!

opiskeluaikana kävin jopa useamman kerran päivässä jossakin urheilemassa (aerobiciä, sulkapalloa, punttisalia, sählyä) ja lisäksi pyöräilin kaikki matkat.



Nykyisellään en harrasta liikuntaa käytännössä juuri lainkaan ja sen huomaa ja se todella vaivaa minua. Syy on ajanpuute: talonrakennus (joka alkaa onneksi olla ohi), kolme lasta ja heidän harrastuksensa (=paljon kuljettamista) sekä epäsäännöllinen täyspäivätyö jossa päivittäinen työmatka on 90 km, eli ei mahdollisuutta edes pyöräillä sitä. Ainut mitä yritän tehdä on kävellä töissä portaat ylös.



Ja kyllä se 45 minuutin lenkkikin on aikaa, eihän se edes 45 minuutissa mene vaan lisäksi tulee pukemiset, riisumiset, suihkussa käynnit jne... siinä ajassa ehtisi tehdä paljon muutakin. Lisäksi omat polveni eivät oikein kestä lenkkeilyä enkä muutenkaan ole oikein sitä ihmislajia joka viihtyisi ulkona pimeässä räntäsateessa. Lisäksi meillä on täällä vähän huonot lenkkeilymaastot eli jalkakäytäviä ei oikein ole vaan pitäisi tienpientareella juosta ja liikennettä on kuitenkin aika paljon, busseja, kuorma-autoja ym. Pyöräilylenkit sopisivat minulle paremmin, mutta niissä on tuo sama liikenneongelma - soratiellä autojen seassa pyöräily ei oikein innosta. Sitäpaitsi vanha pyöräni on aika huonossa kunnossa ja uutta ei ole tullut hankittua kun ei sitä ole tarvinnut ;)



Käytännössä minua siis innostaisi sellainen liikunta joka vaatisi autolla kulkemista liikuntapaikkaan ja joka vielä usein tapahtuisi tiettyyn aikaan tietyllä vuorolla. Tällainen säännöllinen liikunta ei nykytilanteessa ole mahdollista koska työaikani ovat epäsäännölliset, miehen työajat ovat vielä epäsäännöllisemmat ja lapsillakin on paljon harrastuksia ja niitä riittää joka illalle. En vain raaski laittaa lapsia päiväkotiin jotta voisin liikkua ja lisäksi olen niin pihi että hirvittää maksaa älyttömiä summia jostain yhdestä jumppatunnista - halvemmat tai ilmaiset ovat hankalasti saavutettavissa, kaukana ja sopimattomiin aikoihin.



Varmaan nämä ovat enemmän tai vähemmän tekosyitä ainakin jonkun mielestä. Totuus on kuitenkin se, että ihminen liikkuu sitä todennäköisemmin mitä helpommin ja vähemmällä vaivalla liikuntapalvelu on saavutettavissa. Osa toki liikkuu vaikka olisi minkälaisia esteitä matkalla. Itsestäni tiedän että liikunta kiinnostaa ja haluaisin liikkua mutta ei niin paljon että tekisin sen kaiken muun elämän kustannuksella.

rasitusvammat entisiltä ajoilta rajoittaa lajivalintaa aika paljon. Olen yksinhuoltaja, joten lastenhoitajaa on vaikea saada eikä toiseksi ole niin paljon rahaa, jotta voisin hommata lastenvahdin tai käydä kalliilla salilla, jossa lapsiparkki.



Kiinnostusta on, pitää ensin keksiä, mistä säästää ja alkaa sitten urheilla kunnolla. Saa vähän tuuletettua tuota päätäkin sitten.



Ylipainoa ei ole, kiinteytyä tietysti voi, kuntokaan ei ole ihan rapakunnossa työmatkojen vuoksi (verrattuna aktiiviurheiluaikaan kylläkin tosi huono). Ainoa ero on henkinen hyvinvointi, urheilu auttaa kyllä tosi paljon.

työpäivässä menee matkoineen 10 tuntia, kaksi lasta on... näin pimeään vuoden aikaan ei kävelyllekään viitsi lähteä kun ei ole katuvaloja täällä, pitäisi ensin ajaa autolla johonkin ihmisten ilmoille tai pururadalle. En viitsi ottaa ns. säännöllistä (maksullista) harrastusta, kun ajoittaiset iltatyöt haittaa moista ja toisaalta se aika olis pois lasten kanssa olemiselta.

Olen joskus joogannut, käynyt kuntosalilla ja harrastanut itämaista tanssia. Kesällä tulee pöyräiltyä ja käveltyä jonkun verran.

Meillä 2 lasta ja mies himoliikkuja. Eli se joka lähtee lenkille, on mies. Hän kovasti kannustaa minuakin liikkumaan, mutta sitten kun pitäis päästä, niin aikaa ei yllättäen olekaan ja lapsia hoida kunnes ovi menee kiinni ja sitten ne on kimpussa heti kun ovesta astun sisään. Mä koen sen jotenkin stressaavana.



Mies menee lenkin jälkeen rauhassa saunomaan ja venyttelee ja hätistelee lapset pois kimpusta, mutta minä alan hikisenä vääntämään iltapalaa ja suihkussa käyn kun lapset nukkuu ellen halua että ne tunkee mukaan kylpemään.



Tämä varmaan voittais tekosyiden suomenmestaruuden, mutta en jostain syystä koe liikuntaa rentouttavana. Ennen lapsia kävin pelaamassa sählyä ja kuntosalilla.

Sitten olin vuoden verran töissä jossa oli tosi paljon liikuntaa. Olin sen jäljiltä tosi hyvässä kunnossa, muttei se ollutkaan sellainen automaatti-autuus kun kuvittelin. Harrastan kyllä edelleenkin vähän liikuntaa ja pyrin siihen ihan terveydenkin kannalta, mutta usein on pitkiä jaksoja ettei kerta kaikkiaan huvita.

Aikaa menee vaan hukkaan,, jota voisi käyttää kiinnostavampaankin tekemiseen.



Äitilapsijumpassa olen käynyt ja puolimaratonia varten harjoittelin, mutta en havainnut mitään elämänlaatueroa paitsi että piti käydä useammin suihkussa.

(ne lenkkaritkin olis ostettava) 22 jälk en uskalla ulos yksin lähteä

mutta oikeastaan lapsen syntymän jälkeen (josta on jo monta vuotta) ei ole tullut säännöllisesti harrastettua liikuntaa. Kaverit haukkuvat laihaksi, joten ylipainoa ei ole (54kg). Mutta kunto ei ole kummoinen :(