Lapsena kokenut. Elämän palapeli .
Olen kokenut vaikean lapsuuden, vaikka mielestäni on paljon paljon vaikeampia lapsuuden kokemuksia pahoinpitelyiden tms parissa.
Kerron siis pätkiä lapsuuden tapahtumistani.
Olin 2,5- vuotias kun äitini nai uuden miehen.
Mies muutti lähes heti meille heidän tavattuaan.
Ja alkoi käyttää väkivaltaa minua ja vauva ikäistä sisarustani kohtaan.
Äiti ei juuri välittänyt. Suurin osa väkivallasta kohdistui minuun.
Emme enää saaneet tavata biologista isäämme, sillä tämä ns. " uusi isä"
selitteli valheita isästämme.
Aloimme pelätä isäämme. Ja sitä enempi ymmärsimme mitä vanhemmaksi tulimme.
viisi vuotiaasta ylöspäin sain rajusti selkään.
Kerran minulle tuli oksennustauti ja nukuimme siskoni kanssa kerrossängyssä. Minä ylhäällä, ja heräsin kun oksensin vahingossa patjalleni. Menin kertomaan äidille ja tämä isäpuoleni
hermostui. Juoksin karkuun ja olin kiipeämässä tikkaita pitkin yläpetiin kun raivohullu isäpuoleni repi minut pitkistä hiuksistani lattialle.
Kaivoi vyön esille ja hakkasi takapuoleen ja jalkoihin solkipäällä.
Sain siitä pahoja mustelmia ja pieniä verisiä jälkiä.
Äitini ei välittänyt juurikaan, kehoitti vain isäpuoltani lopettamaan.
Eräänä iltana äidin ollessa hakemassa toisen rapun kellarista pyykkejä (kerrostalo-asunto).
Isäpuoleni kilahti taas.
Hän sulki minut ja siskoni vaatekomeroon ja sulki sen kiinni mustekaloilla. ( pyöräntarakkaan kiinnitettävillä kuminauhan tapaisilla naruilla joilla voi sitoa esim: laatikon tarakalle kiinni).
Hän pelotteli että joku tappaa meidät sinne.
Sitten hän päästi meidät ulos, ja itkimme ja sanoimme että kerrotaan äidille.
Siitä hän riemastui ja talutti meidän ULOS kerrostalon ulko-oven ulkopuolelle seisomaan -35 asteen pakkasessa, pikkuhousut ja t-paidat päällä. Siinä itkimme ja tärisimme viitisen minuuttia kun äiti tuli pyykkituvalta ja ihmetteli että mitä teemme ulkona. Ovi oli lukossa joten emme päässeet edes käytävään. Ennenkuin äiti avasi oven.
Eräänä päivänä minä ja siskoni leikimme hippaa. Juoksin saunaan lauteiden alle, ja kaadoin vahingossa sahtipöntön.
Siitä hän jälleen riemastui ja hakkasi minua sahtisankon letkulla.
Ja vaihtoi välillä mattopiiskaan ja vyöhön, sekä risukimppuun.
Olin murros-ikäinen 12-vuotias, ja olin suihkussa. Äitini oli naapurissa kyläilemässä.
Isäpuoleni tuli katselemaan suihkuttelujani.
Olin pesemässä tukkaani kun avasin silmät näin hänet penis kädessään seisomassa silmieni edessä. Kiljuin ja suihkutin vettä hänen päälleen.
Hän tarttui minua tukasta ja sanoi raivoisasti " jos huudat, tapan sinut pikku Huor*"
Loput voitte arvatakin.
En koskaan kertonut äidilleni tuosta.
Ja olen ihmetellyt miten olen selvinnyt kaikki nämä vuodet ilman terapiaa yms. Miksen ole tullut hulluksi?
Olen kai osannut rakentaa elämäni palapeliä siihen suuntaan, että koen olevani onnellinen pienistäkin asioista joiden turvin pystyn jatkamaan vahvemmin ja vahvemmin.
Tsemppiä muille, kokeneille.
Kommentit (2)
Oli ilo lukea sinun kirjoitustasi, en tosin tarkoita " pahoja" muistoja vaan
että sain jokseenkin jonkinlaisen " voiman" tunteen, etten ole ihan yksin tässä maailmassa näiden asioiden kans..
Ihmetyttää tosin että miten pää on kestänyt?
Kait kaikki purkaantuu kun saan oman lapsen joskus tulevaisuudessa?
Tsemppiä sullekin ja voimia! :)
Sinulla on ollut aivan uskomaton lapsuus. Järkyttävää ettei oma äiti puolusta omiaan!
Oma lapsuuteni on ollut myös muuta kuin ruusuilla tanssimista ja koin myös todella rankkoja asioita. En osannut ajatella sitä mitenkään sen kummoisempana ja en kokenut tarvitsevani mitään " apua" ... vasta kun sain oman ensimmäisen lapseni!
Tapahtumat tuli kuin nyrkki naamaan ja oli todella ahdistavaa käydä tapahtumia ja muistoja läpi kun ne näki aivan uudessa näkökulmassa. En ole koskaan ollut kummoinen itkijä mutta nyt siitä ei meinannut tulla loppua. Sitten tuli kova kuori ja tajuton suojelu omaa lasta kohtaan. Liekkö vaivana ollut lopulta synnytyksen jälkeinen masennus?
Toisen lapseni saatuani kaikki ns. likapyykki lopulta ryöpsähti lopullisesti, puoli vuotta sinnittelin mutta viimein inhottavan tilanteen tullen tajusin hakea itselleni apua. Siinä vaiheessa olin jo aika loppu. En tiennyt mihin soittaa joten soitin lasten neuvolaan, pelotti aika tosi paljon, hullun leima meinaa.
Olin aina ajatellut masennusta " heikkojen" tautina ja eihän nyt minulle raudan kovalle mitään voinut tulla. No niin kävi.
Söin mielialalääkkeitä ja maanisuuteen sain rauhottavat. Eikä aikaakaan kun olin jo tolpillani ja normaali oma itseni.
Tämä vain ilmeisesti piti käydä läpi, selvittää itselleen menneet tapahtumat ja pistää piste menneelle ja jatkaa eteenpäin.
Sinulle haluan toivottaa oikein hyvää jatkoa elämälle! Ja jos mikä niin puhuminen auttaa, sitä on turha häpeillä, menneisyyttään meinaan. Kukaan lapsi ei sille mitään voi eikä sitä itselleen toivo...