Henkinen uskottomuus

Henkinen uskottomuus päätyy yleensä fyysiseenkin:aletaan tuntea olevansa sielunkumppaneita,kun uskoudutaan enemmän toiselle ihmiselle,kuin puolisolle. Jokaiselle puolison pitäisi olla se,kenelle kertoo intiimimeimmät asiansa. Jos suhde on kunnossa,niin asia on näin luonnollisestikin. Miksi miehesi jakaa tuntojaan toisten naisten kanssa? Tarvitsisitteko kenties parisuhdeapua?

Jos ollaan vain puheasteella, niin eihän siinä uskottomuudesta voi syyttää. Vielä. Sitä ei tiedä mihin se menee, ellei peliä vihelletä poikki.

Kerro ettet hyväksy moisia suhteita, vaan haluat, että sinullekin " tulisi tekstiviestejä" pitkin päivää.. ehkä oma suhteenne kaipaa vaan miehesi mielestä uutta liekkiä.

voi käyttää hyvänä syynä alkaa miettimään että missä parisuhteessanne mennään. Onko kumpikin onnellisia, pitäisikö jotain muuttaa, lisätä, vähentää tai poistaa kokonaan? Eli tämä voisi olla sellainen pysähdyksen paikka. Miksi miehesi haluaa pitää yhteyttä toisiin naisiin SALAA?

Sinun kannattaa kertoa, että sinua loukkaa sellainen ja jos miehesi silti sitä jatkaa niin sitten yhdessä pohtimaan mikä sellaiseen käytökseen johtaa. Yleensä taustalla on joku syy, pikkulapsiperheissä yleensä kahdenkeskisen ajan vähyys, mies kaipaisi enemmän vaimon huomiota ja ehkä näin on myös toisinpäin mutta sitä ei itse osaa ymmärtää arjen pyörityksessä.



Itsellä meni vauvan syntymän jälkeen kaksi vuotta ennen kuin huomasin kuinka pahassa jamassa avioliittomme on ja että mies oli viimeisen vuoden aikana muuttunut väsyneeksi, ilottomaksi ja masentunut ja ongelmamme vain kasvoivat ja olimme lopuksi oravanpyörässä.

Nyt asumuseromme aikana olen oivaltanut että minun pitäisi antaa lastamme enemmän hoitoon ja viettää aikaa mieheni kanssa, mutta vaikeaa se on.



Eli ehkei henkisen uskottomuuden tarvitse olla aina pahasta, varsinkin kun mielestäni voit hyvin luottaa miehesi sanaan, koska varmasti sinä tunnet miehesi parhaiten ja tiedät onko miehesi sanaan luottamista. Eli keskittyisit nyt ennemmin siihen että lähdette parantamaan suhdettanne niin ettei ulkopuolisiin kuuntelijoihin(naisiin)ole tarvetta.



Toki voit alkaa miettimään mitä kaikkea oikeastaan on voinut tapahtua ja varmasti saatte ison riidan ja ehkä eronkin aikaan, mutta onko se sen arvoista.

Näin jälkikäteen omien vaikeuksien jälkeen sanoisin, että nyt tekisin monta asiaa toisin. En esimerkiksi tekisi asioista yhtään sen suurempia kuin mitä ovat, eli jos miehelläsi on ollut henkisiä suhteita, eli tällaista hakuilua, niin nyt vaan kerrot että sellaiset jutut loukkaa sinua ja haluat tehdä töitä yhdessä miehesi sen eteen ettei tällaiselle ole enää tarvetta!



Voimia eteenpäin, mutta sen vielä sanon että eiköhän pitkässä suhteessa jokaiselle tule jossain vaiheessa eteen tällaista hakuilua, jotkut jää kiinni ja toiset taas ei, ja jossain vaiheessa se loppuu kun huomataan ettei se ruoho ole vihreämpää aidan toisella puolella.

Itse määrittelen uskottomuuden sellaiseksi ulkopuoliseen suuntautuvaksi tunnetason ja/tai seksuaaliseksi läheisyydeksi, joka loukkaa avio- tai avoliiton keskinäistä ystävyyttä ja luottamusta ja syrjäyttää samalla oman kumppanin ykkösaseman omassa elämässä. Ja jokaisella on omat rajansa, että jokaisella parilla pitäsi olla yhteiset sovitut rajat. Kärkkäästi sanottuna olen itse sitä mieltä että jos pitää salata vaimoltaa/mieheltään jotain tuttavuutta tai yhteydenpitoa niin silloin ei ole puhtaat jauhot pussissa. Nämä " ystävät" tulisi pystyä kutsumaan vaikka iltateelle kotiin, eikä niille salaa tekstailla lenkillä ollessa. Ystävyydessä toisen sukupuolen kanssa ei ole ongelmaa, mutta ongelma syntyy jos siitä valehdellaan ja salataan.



Kipeitä ja haastavia asioita noi luottamus ja rehellisyys. Mitä uskoa valheiden jälkeen? Sitä alkaa miettimään, että ketä pettäjä tai vaan salailija suojaa kun ei kerro totuutta. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että luottamuksen takaisin voittaminen ainakin vaikenee, jos totuus ilmee tipoittain. Järki on ostettavissa,tunteet ja keho eivät.

" Mitä mieltä olisit, jos minä viestittelisin jonkun vieraan miehen kanssa samalla tavalla? Olisiko se sinusta ok?"



Veikkaan, että miehestä ei olisi kovinkaan ok. Tällainen konkreettinen mielikuva saattaisi myös saada hänet tajuamaan, miltä tilanne sinusta näyttää, vaikkei " mitään olisikaan tapahtunut" .

Hyviä pointteja kaikki, kiitokset!



Asioilla on puolensa ja puolensa, itse en haluaisi avioliitostamme suhdetta jossa päivittäin mieleeni hiipii mörkö, jonka vuoksi joudun hukkaamaan energiaa miettimällä menikö se mies nyt todella kauppareissulle vai soittamaan jollekin. Aika hyviä kannanottoja löytyi googlestakin hakusanalla sekä tukiasema.netin keskusteluista.



Hämmästyttävää oli huomata, että enemmistön mielestä fyysinen syrjähyppykin olisi helpommin anteeksi annettavissa, kuin " salainen ystävä" . Mene ja tiedä sitten, täytyy kai vain päivä kerrallaan katsoa ja koettaa luottaa..

Oli lähes pakko vastata tähän viestiisi. Olin samassa tilanteessa kolme vuotta sitten. Miehelläni oli suhde toiseen naiseen yhdeksän kuukauden ajan. Itse sain tietää asiasta suhteen jatkuttua kolme kuukautta, jolloin mies itse kertoi asiasta. Omat epäilykseni alkoivat lähes välittömästi suhteen alettua, mutta koska mieheni kiisti asian, en voinut itsekään uskoa sitä todeksi. Olimme silloin olleet yhdessä kahdeksantoista vuotta ja yhteisiä lapsia kolme. Olimme aina olleet pari, joita kaikki pitivät ihanneparina.



Mieheni kertoi asiasta minulle päästäkseen syyllisyyden tunteistaan, ei lopettaakseen suhteen. Mieheni myös väitti ettei ollut harrastanut seksiä naisen kanssa. Sanoi rakastavansa naista. Mieheni oli silloin valmis eroon, minä elin shokissa. En voinut kuvitella meille käyvän näin. En ollut valmis eroon ja olin valmis antamaan anteeksi.



Puoli vuotta elimme kriisiä, jota en halua enää edes muistella. Aika oli molemmille tuskallista. Mieheni ei pystynyt lopettamaan suhdetta, väitti silti rakastavansa minua. Minä en kyennyt lähtemään, kunnes mittani oli täysi ja hankin asunnon. Siitä tuli taitepiste. En ehtinyt muuttaa, kun tilanne eteni nopeasti kohti parempaa. Suhde loppui myös naisen puolelta.



Aikaa tapahtumista on kulunut nyt kolme vuotta. Olemme edelleen naimisissa ja voisin jopa väittää onnellisesti. Nämä kolme vuotta ovat olleet vaikeita, varsinkin minulle, varmasti myös miehelleni. Luottamus ja anteeksianto ovat olleet vaikeampia kuin aluksi kuvittelin. En olisi jaksanut, jos mieheni ei olisi ollut valmis kaikkeen mitä olen vaatinut. Avoimuus on ollut avainsana. Ei illanviettoja, vapaus tarkistaa puhelin ja sähköpostit. Lupa soittaa aina, kun siltä tuntuu. Lupa itkeä, kiukutella ja hakea lohtua vaikka keskellä yötä. Mieheni jaksoi vastata ja keskustella vaikka läpi yön, jos minusta siltä tuntui. Samalla halusin itse olla entistä parempi vaimo miehelleni. Kuunnellani, mitä mieheni haluaa suhteelta. Viimeinen hankala jakso oli viime syksynä. Tuntui etten jaksa enää tätä loputonta luottamuspulaa.



Sitten tapahtui jotain, mitä en osaa itsekään selittää. Olo helpottui ja tuntui paremmalta. Parempi olo on jatkunut ja jatkunut. Vuodenvaihteessa kirjoitin miehelleni kirjeen, jossa purin viimeiset tuntoni. Sanoin olevani valmis antamaan anteeksi ja luottamaan. Mieheni lupasi olla luottamukseni arvoinen. Yhteiselo on kaikin puolin parempaa.



Toivon, että kirjoitukseni antaa jollekulle voimia jaksaa vaikeimpien aikojen yli. Olisin itse silloin kaivannut kirjoituksia, että asiasta voi selvitä. Nyt uskon, että voi. Älkää antako periksi liian helposti.

Ihanaa huomata, että joku jaksaa vielä taistella liittonsa puolesta. Eroamisesta on tullut trendi. Tuntuu, että eroa haetaan pienimmästäkin syystä.