Mikä oli virheajatuksesesi lapsenkasvatuksesta, kun sinulla ei ollut lapsia?

Huh hei sentään, no esikoiselle vielä jaksoinkn kaiket päivät lukea ja laulaa

jatkuvaa riitelyä keskenään

Voi se rytmi teilläkin vielä muuttua! Usko vaan!

Hyviä neuvoja toki, sitä en kiellä. Itsekin olen sieltä vinkkejä ottanut.



Mutta, en silti usko silmittömästi että asiat olisivat ihan niin miten ne meille katsojille esitetään. Kuvanauhaa kertyy supernannyn perhevierailun aikana varmaan satoja tunteja, mistä sitten leikataan ne kaikkein rajuimmat kohdat meidän nähtäviksi. Ja supernannyn kohdalta näytetään taatusti vain ne, missä hän onnistuu.



Toisekseen vielä se, että lapset käyttäytyvät yleensäkin vieraiden komennossa erilailla kuin omien vanhempien kanssa. Se on täysin normaalia.

Olin ennen omia lapsia lastenhoitajana monissa perheissä, joissa homma oli hanskassa. Arvelin, että vanhemmuuden myötä useimmille kasvaa pedagogiset taidot. Enää en ole samaa mieltä! Omien lasten myötä olen päässyt tutustumaan laajemmin lapsiperheisiin ja täytyy sanoa, että monet ovat täysiä idiootteja, mitä tulee lapsen kasvattamiseen. Rakkauden lisäksi tarvitaan ihan totta taitoja. Juuri miten asetataan rajoja, ohjataan, innostetaan, tutkitaan yhdessä jne.

Oikeasti,olin 16v kun odotin esikoistani ja olin muuten fiksu ja valmistautunut mutta sairaalassa sain shokin kun vauva heräsi yöllä kakat vaipassa ja huusi. Hoitaja tuli avuksi ja asetti rinnalle. Silloin tajusin että sehän syö öisinkin!



Pakko vielä mainita että imetin 7kk ja kaikki on mennyt hyvin nämä 9 vuotta..

t kolmen äiti

kuin myös se että valvotte kaikki yöt,tosin tokan kanssa valvottiin 3 ekaa kuukautta koliikin takia.

Ja myös se että odota vaan kun lapset kasvaa niin helpottaa...

Kissanviikset =(

t.neljän äiti

viisi vuotta joka päivä ja yö ilman, että esim sinkku siskoni ymmärtäisi olla kertaakaan lapsenvahtina paria tuntia. Tulee kylään kyllä, nauttii perhearjestamme, valmiista ruoasta ym, mutta heti tulee kiire jos yritää ehdottaakaan jotain vastavuoroista palvelusta. Hän sitten vielä haaveilee omista lapsista:DDD.

Luulin, että omaa lastaan vain rakastaa, mutta olen joskus tuntenut jopa vihan tunteita. En myöskään tajunnut miten kauan anoppi jaksaa asua meillä lasten vuoksi. En tajunnut miten hyvä isä miehestäni tulee. En tajunnut miten hankalaa alle 2-vuotiaan kanssa on käydä kaupassa. Mutta en myöskään osannut odottaa, että lapsista tulee tärkein asia maailmassa, ja he osaavat myös käyttäytyä loistavasti kun ovat kasvaneet isommiksi.

Mutta todellisuudessa rajanveto ei olekaan aina helppoa. Erityisesti riitatilanteet, kenellä lelu oli ja kuka sen vei toisen kädestä, mistä minä tiedän kun en katso heidän leikkejään koko ajan.



Ja olen huomannut että kun antaa pikkusormen, ne todellakin vievät koko käden - Jos kerran annan luvan raahata sohvatyynyt makuuhuoneeseen majantekoa varten, niin nehän viedään sinne seuraavana päivänä lupaa kysymättä. Ja sitä seuraavana jne...



Ja terveellisen ruoan värkkääminen joka ikinen päivä ei olekaan ihan helppoa, en ole aina niin järjestelmällinen että osaisin laittaa lounaan alulle jo ennen aamu-ulkoilua. Sitten kun tulemme nälkäisenä kotiin, Saarioisten lihaperunasoselaatikko on oivaa pikaruokaa. (Tämä ei tosin niinkään liittynyt kasvatukseen.)

-vauva ei anna nukkua

-että haluaisin olla kehittävä vanhempi: Mozartia, lukemista, kehittäviä leluja, vauvauintia...vaan ei kiinnosta, lapsi saa kehittyä juuri niinkuin kehittyy

Ja kissinviikset: ihan kuin eläisi anopin kanssa koko ajan! ;)



Jotenkin luulin että pystyn vaikuttamaan lapseen enemmän, mutta sehän on itsenäinen olento, liiaksikin. Kasvattaa voi, mutta käyttääkö lapsia oppimiaan tapoja onkin ihan toinen juttu. Tietyssä vaiheessa kun kaverit alkavat vaikuttaa paljon enemmän kuin vanhemmat ja silloin voi vain toivoa että jotain on pystynyt tekemään...

luonnostaan ja yrittävän koko ajan tehdä pahojaan. Eli heissä olevaa pikku ilkimystä pitää jatkuvasti suitsia.



Totuus on, että lapsessani ei ole ainuttakaan ilkeää solua, vaan hän on ihana ja utelias pikkuihminen, joka tekee asioita yllättävän pienestä järkevästi kun vaan jaksaa perustella eikä karju naama punaisena. Toki lapsi uhmaa, mutta kun sekin on niin selvästi oma kehitysvaiheensa jossa on järkeä.

Nyt vasta kolmen lapsen myötä olen tajunnut sen, että en ole sellainen eikä minusta tule, koska minulle on ihan sama millainen äiti olen. Itsetuntoni ei rakennu millään tavalla äitiyden varaan tai ympärille.

Opetuksen sain...sillä esikoiseni on todella vaativa ja villi poika. Kasvatus on ollut tiukkaa ja kuria on pidetty, mutta tämä poika on niin omatahtoinen, että vaikuttaa edelleen siltä kuin häntä ei olisi kukaan koskaan kasvattanut.



Ennen omia lapsia katsoin kiukkuisesti äitejä ja isiä joidenka pojat remusivat ja riehuivat. Ajattelin, että omistani ei ikinä tule tuollaisia! No ei tullut kaikista...mutta yhdestä kyllä :)



Ihan oikein mulle.

Melko outo tapa selittää omaa tunnekylmyyttään. Mitä tekemistä on empaattisuudella ja itsetunnon rakentumisella? Eiköhän empaattinen äiti ole enemmänkin kiinnostunut sen lapsensa kokemuksesta ja hyvinvoinnista eikä peilaa sitä itseensä noin vahvasti kuin sinä teet.

Vierailija:

Nyt vasta kolmen lapsen myötä olen tajunnut sen, että en ole sellainen eikä minusta tule, koska minulle on ihan sama millainen äiti olen. Itsetuntoni ei rakennu millään tavalla äitiyden varaan tai ympärille.

luulin etten koskaan meneä hermojani *reps*

ja ärsyynny lapsesta. Koen olevani varsinainen äiti Teresa, kun juttu ei mennytkään niin.

Mutta kas kummaa kun jo 1,5-vuotias poika (ja nuorempikin) on niin kiinnostunut työkoneista, mutta ei ollenkaan nukeista. MIKSI?



Muuten vanhemmuus/lapsen kasvatus on ollut juuri sellaista kun sen kuvittelinkin ja tuntunut hyvin luonnolliselta. Aikaisempaa kokemusta asiasta ei ollut.