Ne, joiden lapset ei ikinä saa syödä mitään herkkuja

saa jotain muuta, hedelmiä tai rusinoita. Ei kai se keltään ole pois, jos minä en syötä lapselleni rasvaisia leivonnaisia tai sokeripommeja?



Kyllä sitten saa maistaa, kun alkaa itse kovasti kiinnostua, eli ei ole tarkoitus tehdä makeasta mitään kiellettyä hedelmää. Mutta vielä ei 3-vuotiaamme ole kakkujen, keksien ja karkkien perään kysellyt, joten en koe tarpeelliseksi antaa.



Siis kyllä leivon joskus, todella harvoin kun ei meillä muutkaan ole herkkuhiiriä. Ja karkkia syömme lapsen nähden. Hän on kysynyt mitä ne ovat ja olemme sanoneet, että aikuisten nameja. Sillä hyvä.

Ja kaikilla synttäreillä hän söi kaikkea muuta niin, että meinasi oksentaa. Muut katosivat pöydästä jossain vaiheessa leikkimään ja hän junttasi peffansa herkkupöytään. Ahmi kaikkea kunnes oli paha olo!



Äiti oli niin tyytyväinen kun oli lapsen niin hyvin kasvattanut. Ha ha.

Siis olen sitä mieltä, että jos herkkuja rajoitetaan liian paljon niin niistä tulee pakkomielle kunhan ne ovat joskus saatavilla.



Eli tulee lihavia lapsia jos eivät jo lapsesta saa totutella miten herkkujen kanssa toimitaan. Eli kohtuus kaikessa.

että turha rajoittaminen pois. Mulla eikä veljelläni ole koskaan ollut karkkipäivää tms. vaan aina ollaan syöty herkkuja kun niitä on ollut tarjolla (välillä päivittäin, välillä harvemmin).



Kumpikin ollaan alipainoisia... Kavereilla ollut karkkipäivä ja silloin sitten ovat ahmineet aamusta iltaan herkkuja ilman rajoituksia. Mielestäni pari namia päivässä on parempi kuin kaksi pussia kerralla yhdessä päivässä! Oppiipahan lapsikin kontrollia!

Musta ja siskostani on tullut tän suhteen tosi erilaisia. Isosiskoni ei pienenä lapsena edes tiennyt karkkien olemassaolosta, kun oli kotihoidossa ja rakasti porkkanoita jne. Hänellä ei koskaan ole ollut ruoan kanssa mitään ongelmia. Tykkää kyllä hyvästä ruoasta ja leipoo joskus kotona (useimmiten kylläkin sämpylöitä tms.) ja syö ihan normaalisti. On normaalipainoinen, eikä himoitse herkkuja mitenkään määräänsä enempää.

Minä itse taas koin herkut mielettömänä kiellettynä hedelmänä. Kadehdin suunnattomasti kavereita, joilla oli karkkipäivä ja saivat siis jotain hyvää

joka viikko

. Vieraissa kieltämättä ahmin liikaa, silloin harvoin kun jotain hyvää sai. Aika nuorena lapsena aloin myös syömään salaa. Muistan, että äiti esim. piilotti joululahjaksi saatuva suklaarasioita kaappiin, ja minä yksin jäätyäni hiivin aina kaapille ja varastin suklaata, ja ihan kamala syyllisyyshän siitä tuli, ja huuto myös, sitten kun rikos huomattiin. Koko suhde ruokaan oli sellainen syyllisyyden sävyttämä, vaikka olin koko lapsuuden ja nuoruuden täysin normaalipainoinen. Teini-iässä sairastuin bulimiaan, jonka kanssa ajoittain painin vieläkin. Nyttemmin, kun en enää niin oksentele yhtä usein, olen myös ylipainoinen.

En minä väitä, että omat ongelmat johtuvat nimenomaan siitä, että lapsena ei saatu karkkia. Mieluumminkin se nyt oli osa vyyhtiä, joka on johtanut siihen, että ruoka on mulle iso tunnepuolen ongelma.