Onko sinusta vaikea ymmärtää, että joku on todella väsynyt?

Ensimmäinen vuosi kun olin lapsen kanssa oli todella hankalaa. Onneksi nyt helpottanut. Ja olen sanonut yhdelle ystävällenikin, joka juuri sai lapsen että jos ei jaksa, niin minä otan hoitoon. Vaikka heillä ainakin vielä toistaiseksi molemmat vanhemmat kuvioissa.

ap: kyllä -- koko ajan vain vaaditaan enemmän ja enemmän. ne vaateet ei koskaan lopu vaan ihmiset kiristää vaatimuksiaan koko ajan. Mikään ei riitä.

Uupumus ei katoa itsekseen jos sen taustalla on joku vanha trauma. Paraneminen / toipuminen / itsensä kanssa uudestaan elämään oppiminen vaatii sitkeyttä, tahtoa ja aikaa, mutta se mahdollista.

Oletan, että ihminen hakee apua ja minä en ole terapeutti.

Ymmärrys on eri asia. En halua kovinkaan paljon murheita edes kuunnella, koska en voi asiaa sillä auttaa. Kuulostaa karulta, mutta olen aikani muita kuunnellut ja mitä sekään on ketään auttanut. Eipä oikein mitään. Psykologit ovat ihan tätä varten kouluttautuneet.

ja yrittäisin päästä helpommalla, tai kerätä jotain sympatiaa. Sukulaiset, mies, ystävät, työkaverit ja pomo näitä vaatimuksia koko ajan esittävät. ap

Lehmät oli hoidettava seuraavana aamuna kun lapsi syntyi yöllä. Pyykit pestiin avannossa ja ruoka tehtiin alusta asti itse. Kun käveli lapsi rinnasta roikkuen heinäpellolle, ei sitä tyhjin käsin menty vaan kudottiin sukkaa samalla kun käveltiin.



Nyt valitetaan kun täytyy pari tuntia katsoa naapurin parin mukulan perään tai koiran.



Suurimmalla osalla masennus ja uupumus on vain pakoa liian helposta elämästä. Heti haetaan nappia lääkäriltä kun vähän on liian pimeä ilma.

siis ihan totaalisesti lääkärille, yritti tyrkyttää lääkkeitä, en suostunut, sain masennus lähetteen Psykiatriselle ja Sossun kautta alkoi hommat edetä. Käyn nykyään kerran viikossa itkemässä psykologille ja Sossun tädit hommas meille ilmaista apua kotiin. Kummasti nyt kun 2kk kulunut jaksan jopa olla hereillä ja chattaillä tässä. Olen käynyt jopa ulkona ihmisten ilmoilla pari kertaa ja mieli ei ole koko ajan musta ja masentunut. Miehenikin on iloisempi kun jaksan hymyillä taas ja innostua pienistä asioista.



Suosittelen että kannattaa ottaa apu vastaan kun sitä tarjotaan!



Tsemppiä ja voimia kaikille. Kuka sanoi että äidin elämä naisena on helppoa, se ei tiennyt mistään mitään.

Minun ei ole vaikea ymmärtää uupumusta ja minusta se ei ole myöskään mikään pienten lasten vanhempien yksinoikeus.



Minusta ap:n kannattaisi miettiä sitä, että minkä takia toiset esittävät Sinulle vaatimuksia. Suostutko kaikkeen mitä joku keksii esittää? Entä koetko, että sinun pitäisi jaksaa kaikki? Etkö voisi olla itsellesi armollinen ja vähät välittää muiden pyynnöistä?



Jos tuntuu, että ei jaksa, niin kannattaa oikeasti hakea apua. Hyviä paikkoja on esimerkiksi työterveyshuolto.

Kun kirjoitin tuohon " ajoittain" , tarkoitin, että välillä on ollut parempia kausia ja olen ollut virkeämpi, mutta aina se sama uupumus on palannut. Sairastankin masennusta.

En koe, että muut ihmiset juurikaan minulta vaativat, paitsi tietysti lapseni, jonka kuuluukin vaatia, mutta itse huomaan vaativani itseltäni jatkuvasti paljon enemmän, kuin mitä oikeasti jaksaisin.

Mä olen sairastanut masennuksen. Tärkein oppi oli se, että itseltään voi vaatia myös vähemmän. Aina ei tarvitse olla tehokas tai paras. Voi olla tekemättä mitään. Voi olla väsynyt, surullinen, tekemättä mitään. Itseään pitää rakastaa ja pitää itsestän hyvää huolta.

minulla on ms-tauti, joka aiheuttaa toisinaan erittäin voimakasta uupumista. Pahimmillaan se on niin pahaa että jaksan olla vain pari tuntia vuorokaudesta hereillä :(

Itsekin olen ollut väsynyt ja uupunut jo monta vuotta. Olen masentunut ja sen lisäksi pienen lapsen äiti. Tuntuu, ettei kukaan ymmärrä, aina vaan vaaditaan lisää.



Olen päättänyt, että itse en vaadi itseltäni liikoja. Se tosin todennäköisesti johtaa eroon avomiehestä, joka ei ymmärrä, että minulle mielenterveys on tärkeämpi asia kuin tip top koti. Ja hänen tehtävänsä tietenkin on tehdä kaikesta vaan vaikeampaa. :(



Olen lopettanut terapian lähiaikoina, mutta nyt tullut siihen tulokseen, että ei se masennus mihinkään häviä, jos yrittää uskoa ja toivoa niin. Aina minua on käsketty ottaa itseäni niskasta kiinni, mutta kun se ei auta. Tämä uupumus on jotakin niin helvetillistä: tuntuu, että kaikki ihmissuhteet menee pieleen kun en jaksa tehdä mitään.



Ja väsymys ei todellakaan ole kotiäitien yksinoikeus. Minä esim olen ollut hemmetin väsynyt jo ennen lapsen saamista, mutta vauva-aika oli sittenkin kaikista kauheinta. Sen lisäksi, että kärsi nukahtamisvaikeuksista ym minulla oli vauva joka valvotti. Ja aina kun vauva nukahti, minulla kesti taas kauan ennen kuin sain unen päästä kiinni, vaikka olin tolkuttoman väsynyt.



Silloin kun kävin päivisin koulussa ja iltaisin töissä ja öisin tein koulutehtävät ja olin vielä masentunut LUULIN olevani todella väsynyt, mutta se ei läheskään vetänyt vertoja kotiäitiydelle. :(

en väheksy kenenkään väsymystä ikinä enää

Liian monella masentuneella päivärytmi menee aivan sekaisin eikä koskaan olla normaalissa rytmissä

olevansa tosi väsynyt. Itse olen ollut TODELLA väsynyt aikoinaan, kun saiarastin kilpparin vajaatoimintaa (ei ollut todettu vielä eikä lääkitystä), jolloin en kertakaikkiaan muuta tehnyt kuin nukuin päivät pääksytysten. Se oli kaikenkattavaa väösymystä, jolloin ei kättään jaksanut nostaa. En siis ihan täysin ymmärrä " normaalia" väsymystä enkä valitusta siitä. Se menee sentää nukkumalla ohi.

Vierailija:

Kuitenkin koko ajan sukulaiset velvoittavat minua osallistumaan ties mihin, ja koko ajan pitäisi auttaa jotakuta ystävää tai kuunnella tuntitolkulla heidän huoliaan.

Ei [b]kukaan[/b] - varsinkaan sukulainen - voi velvoittaa tekemään sua yhtään mitään. Kyllähän ihmiset pompottaa jos niiden _antaa_ pompottaa itseään. Pistä toppi tuollaiselle!!!!

Kun voisi ottaa selville väsymyksen syyn ja hoitaa sen pois.

Ymmärrän, oikein hyvin. opettele sanomaan EI. Sinulla ei ole mikään velvollisuus auttaa muita, varsinkin kun oma jaksamisesi on huonoa.