Ahdistaako ketään muuta elämän päättyminen?

..ei olisi. Normaalia, mutta kun se kuitenkin joskus päättyy...mitä sitä NYT murehtimaan!!!

ei siihen ahdistukseen mikään auta, korkeintaan ehkä se, että ajattelee, että kannattaa elää arvokkaasti jokainen hetki. tai ei kantaa huolta pienistä murheista liikaa, ei stressaantua ja ärtyä pikku vastoinkäymisistä tms.

maapallon elämä häviää joskus monen kymmenentuhannen vuoden päästä sanovat viisaammat. Ei sekään koske vielä moneen sukupolveen...

en tunnu pääsevän yli tästä ahdistuksesta. Voi kun voisin ollakin niinkuin ennen. Silloin en ajatellut koko asiaa lainkaan. Nyt lapsen syntymän jälkeen minusta on tullut kamalan herkkä ja mietin asiaa lähes päivittäin. Pelkään että menetän elämän ilon, ajatellen vain että kuolemme joka tapauksessa.. ap

koska uskon Jeesuksen kuolleen syntieni tähden ja ylösnousseen, ja siis uskon että pääsen taivaaseen, tämä elämä on vain (sitä mitenkään vähättelemättä) matka sinne. Ja taivas on ikuinen täydellinen paikka olla. Sitä odotellessa :)



Suosittelen että luet Raamatusta Johanneksen evankeliumin. Ei se ota jos ei annakaan!

niin tämä asia ei minua ahdistaisi varmaan niin paljon.. ap

ehkä se on niin, että kun tulee aikuiseksi (esim lapsensaannin myötä) niin tajuaa kuolevaisuutensa ja elämän kaikki realiteetit entistä selvemmin. Ehkä se sen asian ajattelu on nyt pinnalla ja menee myöhemmin ohi, painuu ikäänkuin tietoisuuden taka-alalle.



Toisaalta jos miettii, niin onhan se aika hämmästyttävä ja surullinen ajatus, että tämä loppuu, että minä lopun joskus. Jos sitä ajattelee, niin olishan se aika outoa jos siitä ei milloinkaan masentuisi.



Hyvää joulua kuitenkin kaikille, täällä ollaan vielä kaikki!

Katselin jopa omia tuttuja sormiani ja kasvojani ja ajattelin, että kun kuolen, ne mätänevät kokonaan ja katoavat ikuisiksi ajoiksi!



Se meni sitten ohi vähitellen, siinä auttoi kuolleen näkeminen. Se oli niin outoa tavallaan, kun sen tunsi ettei se ihminen enää ollut siinä. Että jokin oli poistunut, pakko ajatella, että sielu tai vastaava, joka oli antanut tunteen, että ihminen oli läsnä, kun eli, vaikea selittää.



Noihin Jeesus-juttuihin olen liian skeptikko ja puhtaasti realistinen, joten niistä ei mulle apua ollut.

Olen pohtinut tätä niin paljon, että tulin itsekin siihen tuloskeen, että tämä ahdistuneisuus johtunee nimenomaan " kasvamisesta" ja asioiden tiedostamisesta selekämmin. Ajattelinkin, etten voi tietää mitä elämä tuo tullessaan ,kun olen taas kymmenen vuotta vanhempi, ehkä silloin tiedostan jotain toisin..en voi sitä vielä tietää.



Toivottavasti tämä on vain ohimenevä ahdistus.



Ja vielä 8, loppulauseesi oli jotenkin helpottava, täällä tosiaan ollaan vielä kaikki :)



HYVÄÄ JOULUA! :)

ymmärrän mitä tarkoitat. Kuolleelta ihmiseltä tosiaan puuttuu jotain, se ei ole enää " ihminen" vaan ehkä juuri sielu puuttuu..tosiaan vaikea selittää asiaa jos ei kuollutta ole nähnyt.



Ja kiva kuulla että sinullakin aikanaan meni ahdistus ohi. ap

Enemmän sääliksi käy niitä jotka jää suremaan. He on kokemassa sen tapahtuman, kuollut ei ole.

Omaa kuolemaani en pelkää. Tiedän että elämä jatkuu ilman muakin. Monelta osin helpompana.

Pelko muuttui epämääräisestä jotenkin todellisemmaksi kun olin läsnä ihmisen kuollessa. Silloin jysähti tajuntaan että noin käy minullekkin, oli helppoa kuvitella itsensä siihen kuolevan osaan. Sen jälkeen olin hyvin ahdistunut ja surin etukäteen kohtaloani. En pelännyt niinkään sitä kuolemanjälkeistä elämää koska uskon että olen armon kautta ansainnut ikuisen elämän ja syntieni anteeksi annon vaikka olenkin aivan vajavainen ihminen. Mutta se kuoleminen tuntui aivan kamalalta ajatukselta. Onhan se sellainen kokemus josta kukaan ei voi sinulle kertoa. Ja kun se on niin selkeä fakta että se on edessä, sitä ei voi millään tavoin välttää.

Nyt kun aikaa on kulunut niin tuo asia ei enää ahdista niin kovasti kuin pieninä hetkinä. Kerroin tästä ahdistuksestani eräälle viisaalle ihmiselle silloin aiemmin ja hän sanoi etä tahtoisi uskoa Jumalan antavan ihmiselle voiman ja armon että sinä hetkenä kun sen oman kuoleman aika on tullut, hän antaa ihmiselle voimaa kestää sen. Minä tahdon uskoa siihen myös.

Ja loppujen lopuksi, oli se kuolema ja kuoleminen miten kamala tahansa, kun sen jälkeen saa viettää ikuisuuden ilman kipua ja tuskaa niin eihän se ole kuin pieni hetki, siirtyminen vain.

Siunattua joulua kaikille.

Ei kukaan jaksa elää ikuisesti. Se vasta painajaista olisikin.

Vierailija:

Pelko muuttui epämääräisestä jotenkin todellisemmaksi kun olin läsnä ihmisen kuollessa. Silloin jysähti tajuntaan että noin käy minullekkin, oli helppoa kuvitella itsensä siihen kuolevan osaan. Sen jälkeen olin hyvin ahdistunut ja surin etukäteen kohtaloani. En pelännyt niinkään sitä kuolemanjälkeistä elämää koska uskon että olen armon kautta ansainnut ikuisen elämän ja syntieni anteeksi annon vaikka olenkin aivan vajavainen ihminen.

Kuolenko kivuliaasti syöpään tai muuhun tautiin, murhataanko minut ja kuolen pelossa, kuolenko äkisti aivohalvaukseen, ajaako rekka päälleni, ehdinkö kasvattaa lapseni aikuiseksi... kyllä aiheesta pelkoa riittää nykypäivänä varsinkin, kun maailma on aika turvaton...

Toivottavasti ihmiset tuhoavat itsensä ja maapallo saa uuden mahdollisuuden

syntymättömän lapsen elämän?

oma isä kuoli keväällä ja 2 ystävän isää...



ja äiti sairastelee ja ...mies...



olen 40 v....