Onko " normaalia" , etta on vaikea olla onnellinen hyvista asioista, esim. lapsista, koska pelkaa menettavansa heidat? Etta onnea varjostaa menettamisen pelko?

Sellasia ajatuksia kuin " onpa kiva päivä -mutta täähän voi päättyä vaikka lapsen autonallejäämiseen" . Tai " mies on aivan loistava tyyppi -mutta kuoleehan nuoria aikuisiakin jatkuvasti, miksi omalle kohdalle ei vois ihan hyvin sattua niin. Että aina kun miettii jotain hyvää asiaa tai tuntuu hyvältä, niin tulee ikäänkuin muistutus siitä, että silmänräpäyksessä kaikki voi olla toisin. Ne ajatukset nousee tosi usein ja voimakkaasti pintaan.



Onko kyse masennuksesta vai mitä tää tarkottaa?