Onko sinut hylätty lapsena/nuorena? Miten vaikuttanut?

Up

Hylkäämistä on monenlaisia, fyysisiä ja -henkisiä. Kummatkin on yhtä pahoja.

Hylkäämisestä johtuu ulkopuolisuuden tunne. En pysty luottamaan ihmisiin helposti. Vaikeaa päästä ketään lähelle. Arvottomuuden tunne lisäksi sekä omat rajat hakusessa.

Ei ole tukea elämän käänteissä ei positiivissa eikä negatiivisissa. SELVIYTYMISTÄ AINA. Haluan auttaa /tukea muita itsensä löytämisessä nykyisin. 

Oma biologinen äiti hylkäsi minut kun olin pieni lapsi . Hän jäi vauvan kanssa ja isäni otti minut kun erosivat. Minkäänlaista yhteyttä ei ole biologiseen äitiin. Elin isän uuden vaimon kanssa, joka on pitänyt minua omanaan. Asia mietityttää välillä, mutta olen kyllä jollain lailla sinut tämän kanssa. Kovin vähän olen kuullut tästä alkutaipaleestani

Minut erotettiin Jehovan todistajien seurakunnasta, kun olin teini-ikäinen. Sen jälkeen sukulaiseni ja kaikki Jehovan todistajat lakkasivat edes tervehtimästä minua. En ole vaihtanut sanaakaan heidän kanssaan kymmeniin vuosiin.

Kyllä minä olen järkyttyneenä kuunnellut oman äidin tarinaa kuinka hänen äiti hylkäsi hänet pienenä. Ei sitä vain voi ymmärtää, jotenkin se riipaisee oikein sydäntä... Ei kai tuollaista taakkaa voi kantaa kovin kevyesti. 

No tavallaan.

Minä yritin ottaa yhteyttä biologiseen isoäitiini, joka siis hylkäsi oman äitini aikanaan. He ovat tavanneet aikuisiällä keskenään. Isoäiti ei koskaan vastannut minulle. 

Vierailija kirjoitti:

Minut erotettiin Jehovan todistajien seurakunnasta, kun olin teini-ikäinen. Sen jälkeen sukulaiseni ja kaikki Jehovan todistajat lakkasivat edes tervehtimästä minua. En ole vaihtanut sanaakaan heidän kanssaan kymmeniin vuosiin.

Kyllä erotettujen kanssa voi olla yhteydessä. Puhut pask..

Äitini oli minua kohtaan aina todella etäinen. En muista hänen puhuneen minun kanssani kuin ihan muutaman kerran. Hän kärsi pahoista mielenterveysongelmista ja teki lopulta itsemurhan ollessani 8-vuotias. Isäni oli läsnä, mutta hänen läsnäolonsa oli pelkkää väkivaltaa. Kun minut otettiin huostaan 10-vuotiaana, hän sanoi ettei halua minua enää takaisin.

Kaikki tuo on vaikuttanut elämääni paljon ja nuoruus meni ihan hukkaan. Olen tehnyt paljon asioita mistä en ole ylpeä ja tuntuukin, että olen elänyt vasta kymmenisen vuotta, eli siitä kun sain asiani vihdoin johonkin kuntoon. Minulla ei ole ollut koskaan esimerkkiä terveestä ja tasapainoisesta ihmissuhteesta, joten olen joutunut opettelemaan kaiken siihen liittyvän ihan alusta asti vasta näin aikuisena. En kykene tuntemaan itseäni koskaan täysin onnelliseksi ja välillä kyseenalaistan voimakkaasti sitä kuka edes olen.

On kuitenkin myös paljon hyvää. Olen tyytyväinen siihen, että en ole miestyypillisesti siirtänyt lapsena kokemaani väkivaltaa eteen päin. Koen myös olevani ymmärtäväinen ihminen ja omien huonojen kokemusten opettamana tunnen myötätuntoa ihmisille joita on jollain tavalla tullut murjotuksi. Ainostaan vihaa ja väkivaltaa kohtaan minulla on täysi ymmärtämättömyys.

Me olimme kunnon white trash perhe, isällä aiempia lapsia joita ei tavannut ollenkaan. Äidin mielestä isä oli ihan nappivalinta ja eikun tekemään viisi uutta mukulaa peräjälkeen. Isä alkoholisoitui, äiti sekosi. Isä lähti ensin kun olimme pieniä, sitten suostui tapaamaan pari kertaa, sitten taas pari vuotta hiljaiseloa. Osa meistä joutui laitokseen. Lähdin kotoa 18-vuotiaana ja yhtenä päivänä äiti karjui miten en tule pärjäämään ja toisena, ettei kotiin saa enää koskaan tulla. En mennyt ja välit katkesivat muutamaksi vuodeksi sekä isään että äitiin.

Lapseni syntymän myötä otin yhteyttä uudelleen, molemmat lupasivat olla aktiivisia isovanhempia. Äiti lähetti yksivuotislahjan, isä 20€ setelin, mutta katsomaan ei kumpikaan tullut. Välit hiipuivat pois jälkkeen kerran.

Nyt on jännä tilanne kun molemmat ottivat yhteyttä, koska tarvitsevat apua. Ovat n. 80v emmekä ole olleet yhteyksissä vuosikymmeniin. Pitäisi sopia kunnan vanhussosiaalin kanssa mitä minä omaisena hoidan ja mitä kunta. Varmaan eivät enää katoa ja hylkää kuten ennen, mutta en kertakaikkiaan miellä itseäni heidän omaisekseen.

Vierailija kirjoitti:

Minä yritin ottaa yhteyttä biologiseen isoäitiini, joka siis hylkäsi oman äitini aikanaan. He ovat tavanneet aikuisiällä keskenään. Isoäiti ei koskaan vastannut minulle. 

Jos hänellä on niin iso taakka asiasta, että se tuntui vain niin pahalta. 

Mulla vähän erikoinen kokemus. Sellainen, että isä olisi kyllä hoivannut ja lohduttanut, mutta äiti kielsi itkemästä tai murehtimasta isän nähden. Käytännössä jäin tunteiden kanssa yksin. 

Teini-iässä etäännyin isältäni. Hän ei oikein osannut kohdata teini-iän myrskyjä. Hän mökötti ja osoitti mieltään "temppuilustani". Välimme oli huonot jossain kohtaa. Isä jopa nauroi  joskus meikeilleni ja ilkkui sen hetken muotivaatteille, joita käytin. Myös sanallista haukkumista. Välit palautui jossain kohtaa, mutta en edelleenkään kerro isälleni kaikkea... 

On hylätty äitini eli lähivanhempani toimesta. Ainoa, mistä äiti piti oikeasti huolen, oli käytännön seikat eli ruokaa nenän edessä ja vaatteet päällä. Muuten kukaan meistä ei ole ollut riittävästi mitään, lasten murheet kuten koulukiusaaminen on ollut lasten oma vika, tunnetasolla kaikin puolin äärimmäisen kylmä ihminen. Apua pyytäessä hän nauroi vaan päin naamaa kolkkoa nauruaan ja paniikissa itkevää lasta läppäsi naamaan saman kolkon hekotuksen kera. Ainoa ihminen, joka edustaa minun kokemusmaailmassani pahuutta. Sama painajainen jatkuisi varmaan vieläkin, jos olisimme tekemisissä.

Ja miten tuo kaikki on vaikuttanut. 

No olen tehnyt sikana töitä katkaistakseni sukupolvien ketjun. Ollut ajoittain äärirajoilla, yksin ja käyttänyt rahani psykoterapiaan saaden siitä todellakin apua. Oli helpottavaa kuulla terapeutin suusta, että jos äiti ei ole 55-vuotiaaseen mennessä löytänyt itsestään kykyä vanhemmuuteen, ei hän sitä todennäköisesti enää löydä. Sen tajuaminen avasi mulle ihan uuden ajatusmaailman.

Omia lapsiani rakastan ehdoitta ja miten ihanan helppoa se onkaan! Lapsena ja nuorena luulin, että oman lapsen  rakastaminen olisi maailman vaikein asia. Ei lasten kuulukaan miellyttää omia vanhempiaan 24/7 vaan oppia elämään oma elämä ollen siihen tyytyväinen aikanaan. Heillä on oma polku, jonka mä olen aikanani mahdollistanut heidän tänne maailmaan saattaessani. 

Olen siis nyt itse yli 40v ja omat lapset nuoria aikuisia. Äiti yli 60v.

Suvussani on hylätty lapsia monessakin polvessa. Minun isoisä ja isoäiti koki kumpikin sen, että isä ei ollut elämässä. Toinen ei lainkaan ja toinen oli häipynyt jo kun isoisäni oli ollut vasta 6kk ikäinen. Äitini hylättiin lapsena, äitinsä toimesta. Äitini on eronnut monta kertaa, vaikea luottaa itseensä ja muihin, on tunnelukkoja. Juuri hetki sitten puhuimme näistä asioista ja olin todella liikuttunut äidin kertomuksista. Ei voi käsittää millaista aika on silloin ollut.