Onko sinut hylätty lapsena/nuorena? Miten vaikuttanut?

Tavallaan kyllä, mutta en muuttunut siitä mitenkään herkäksi tai epäluuloikseksi, vaan vahvaksi. Äitini tavallaan hylkäsi meidät lapset kun isäni kuoli, alkoi hengaamaanmieluummin uuden juoppo miehen kanssa. Jouduin pitämään huolta sisaruksista. Olen huomannut että se on tehnyt minusta aika vahvan ihmisen  ja moni herkkä vaikuttaa tukeutuvan minuun tahtomattanikin. Toki olen myös naisena tityille asioille herkkä mutta tietynlainen jämäkkyys ja järki on päässä. Arvostus äitiä kohtaan on ja pysyy poissa.

Olen huomannut että on ihmisiä jotka tahallaan ovat kantamatta vastuuta asioista ja heittäytyvät "herkiksi." manipuoloivat toisen huolehtimaan itsestään. Äitini on tällainen persoona. Teoista ei tarvitse kantaa vastuuta.

Suututtaa tuollainen, jokainen saa asiansa kuntoon jos vain haluaa ja viitsii. Jos ei osaa, opettelee ja pyytää apua, mutta ei jatkuvasti.

Ihmiset reagoivat eri tavalla lapsena hylätyksi tulemiseen. Ei voi sanoa että jokainen saa asiansa kuntoon jos vain haluaa ja viitsii, kuten 22 väittää. Jos on jo valmiiksi hyvin herkkä ihminen ja henkistä hylkäämistä on tapahtunut kotona paljon ja kodin ihmissuhteet ovat olleet toisaalta riippuvuuden sävyttämiä, voi mielenterveys murtua aikuistuessa. 

Minut on hylätty ensimmäisen kerran jo ennen syntymääni, kun isäni otti jalat alleen ja katosi kuvioista, kun kuuli, että tyttöystävä odottaa lasta. Toinen kerta oli pian syntymän jälkeen, kun isä sitten kuitenkin olisi halunnut olla elämässäni, mutta äiti heitti miehen pellolle. Kolmas hylkääminen tapahtui, kun äiti meni naimisiin isäpuoleni kanssa. Se oli aika laaja hylkääminen, sillä minua palloteltiin teini-ikään asti aina kun mahdollista isovanhempien luo. Ei siinä sinänsä mitään vikaa ollut, sillä isovanhemmat olivat minulle rakkaimmat ihmiset maan päällä, mutta seurauksena oli ystävyys- ja kaverisuhteiden kärsiminen ja vähitellen jopa loppuminen.

Minun on aina ollut vaikea sitoutua ihmisiin ja olla avoin. Olen sosiaalinen ja ensisilmäyksellä kenties jopa avoin, mutta kyllä toinen osapuoli aika pian huomaa, että en kerro itsestäni juuri mitään. Tällekin löytyy peruste lapsuudesta. Olin ollut taas isovanhempien luona ja isoäiti oli sanonut äidilleni, että minun ei ole hyvä olla äidin ja isäpuolen kanssa, mikä piti paikkansa, mutta en ollut sitä valittanut, vaan isoäiti oli elämänkokemuksellaan osannut tulkita lapsen puheita. Äiti raivosi yhtäkkiä, kun palasi kotiin, ja syytti valehtelusta ja ties mistä. Yritin puolustautua parhaani mukaan. Se tilanne muutti minut, minusta tuli hiljainen ja umpimielinen. Tätini kertoi kerran hyvin muistavansa minussa tapahtuneen muutoksen. Toinen seuraus oli, että se ohut henkinen säie, joka oli ollut äitini ja minun välillä, katkesi eikä korjautunut koskaan. Suhde äitiin pysyi hänen kuolemaansa asti etäisenä. En pystynyt edes kunnolla suremaan äitiäni. Paljon suurempi suru oli, kun pikkuveljeni kuoli.

Kykenemättömyys sitoutua on johtanut siihen, että ystäviä ei juurikaan ole, tuttuja kyllä paljonkin. Tiedän, että monet ovat paljonkin yhteyksissä entisiin koulukavereihinsa ja opiskelukavereihinsa, mutta minä en juurikaan. Kun olen huomannut, että yhteydenpito on vain minun varassani, lopetan sen. Jäljellä taitaa olla yksi kumpaakin laatua. Samalla tavalla on käynyt entisten työkavereiden kanssa. Joidenkin kanssa vaihdetaan pikaiset kuulumiset kauppareissulla, harvojen kanssa tavataan silloin tällöin kahvikupin ääressä. Nyt olen muutaman viime vuoden aikana saanut muutaman uuden ystävän yhteisen harrastuksen parista ja olen myös elvyttänyt suhteet muutamaan etäisempään sukulaiseen. Asumme hajallaan eri puolilla maata ja yhteydenpito tapahtuu puhelimen ja sähköpostin välityksellä. Harvoin tapaamme.

Tämä hylkäys-teema on sellainen, että siitä voisi kirjoittaa pitkästikin. Se on muuten sellainen asia, jota eivät ymmärrä muut kuin ne, jotka itse ovat kokeneet saman. Useat ihmiset tekevät päätelmänsä ulkonaisten asioiden perusteella. Siitä kulmasta katsoen minunkin elämäni sujui aina hyvin, oli leipää ja lämmintä, kauniita vaatteita ja mahdollisuus käydä koulua ylioppilaaksi asti. Monella oli materiaalisesti paljon vaikeammat olot, mutta heillä henkinen puoli oli kunnossa, suhteet vanhempiin ja sisaruksiin toimivat.

Jos nyt oikein ymmärsin, niin sua ei ole hylätty vaan aloitettu pitää terveenä...

Haloo jos lapsi on sairaalassa niin se ei ole vanhemman hylkääminen. Vielä 1990-luvulla vanhemmat oli töissä ja oli ehkä muita lapsia. Ei ne ehtinyt sairaalassa sängyn vierellä päivystämään. Sairaalassa on koulutettu henkilökunta. Entä jos vanhempasi olisi joutunut sairaalaan? Katsoisitko silloinkin että hylkäsi sinut! Etsi ongelmillesi toinen syy!!!

Sinänsä hylätty että äiti lähti toisen miehen matkaan kun olin 11-12-vuotias. Samalla isäni löysi uuden naisen jolla oli lapsia ja tavallaan asui heidän kanssaan/oli enemmän isä näille uusille lapsille. Minä ja veljeni asuttiin yksin kotona ilman vanhempia. Miten vaikuttanut? Noh, mulla ei ole lainkaan itsetuntoa kun ei ole koskaan välitetty/osoitettu rakkautta. Käyn terapiassa ja mulla on keskivaikea masennus.

Äitini on henkisesti hylännyt, ja isä häipyi kuvioista ollessani 1v. Äiti masentui heidän erotessaan eikä jaksanut mua lähes ollenkaan. Kaikki päivät pväkodissa ja vkoloput olin muualla hoidossa että äiti sai olla rauhassa.. Ja sen ajan minkä olin kotona hän sai raivokohtauksia mitä olin milloinkin tehnyt väärin, tyyliin leivänmuru lattialla yms. Isä oli aina töissä eikä ehtinyt mua ottamaan.

Äitillä oli pari ihan hirveää miestäkin jotka muutti meille asumaan. Tästä johtuen mulla oli varsinkin teini-ikäisenä toodella huono oman arvon tunne, mietin että ei kukaan voi minusta pitää ja varoin joka ikistä sanomista. Se on ihan helvettiä ja aina mietin että kaikki ajattelee että ompas siinä hirvee tyyppi. Ei puhettakaan poikaystävistä. Olin oikein seinäruusujen ruusu. Nyt kuitenkin 22v ihana mies ja vauva ja pikkuhiljaa olen saanut itsetuntoa korjattua. Mutta katkeruus on ja pysyy siitä ettei ollut rakastettu olo silloin:(

Vierailija kirjoitti:

Isä lakkasi pitämästä yhteyttä ollessani teini. Ei se ollut kyllä muutenkaan siihen asti mikään normaali isä-tytär -suhde mutta kyllä edelleen tunnen tulleeni hylätyksi. Jotenkin sitä miettii, että miksi en kelvannut, mikä mussa on vikana. En tiedä, onko hänellä uutta perhettä jossain, enemmän lapsia jne. Yritän olla ajattelematta asiaa. Mun on hieman vaikea luottaa miehiin, ja pelkään koko ajan että toinen lähtee kertomatta syytä. Tarvitsen paljon vahvistusta ja tukea parisuhteessa tämän pelon takia. Ajattelen koko ajan olevani riittämätön ja kuvittelen toisen löytävän negatiivisia asioita, joiden takia hän ei yhtäkkiä enää haluakaan mua ja etsii korvaajan tilalle. Olen tosi itsekriittinen ja pyrin täydellisyyteen sekä miellyttämään kumppaniani, niin ulkoisesti että myös persoonallisuuden tasolla ollakseni mahdollisimman "hyvä". Mulla on alemmuuskompleksi ja jollain tapaa häpeän ja inhoan tosi monia juttuja itsessäni, vaikka tajuan ettei siihen ole mitään "oikeaa" syytä. Vertaan itseäni muihin naisiin ja kehittelen päässäni kauhuskenaarioita, joissa mun mies jättää mut koska he ovat kaikilla mahdollisilla tavoilla parempia kuin minä. 

Mun 'isä' hylkäsi minut, kun olin 8-vuotias. Vanhempieni erottua, lähdin käymään isälläni erään kerran. Suoraan päin kasvoja toivotti hyvää lomaa ja paiskasi oven kiinni. Oli siis etävanhemman osassa. Itkin isääni aikuiseksi saakka. Vaikutti minä- kuvaan musertavasti, en koe kelpaavani kenellekään, en nyt, en koskaan. Ymmärrän järjellä näin aikuisena sen, ettei isäni hylkäämiseksi tuleminen vaikuta 'ihmisarvooni', mutta tunteet kertoo muuta. Yksin elän.

Haliiis kirjoitti:

Kuulin juuri että minut hylättiim lapsena kaksikin kertaa. Ensimmäisen kerran 1-vuotiaana olin viikon sairaalahoidossa, kuulemma sidottuna pinnasänkyyn tiputuksessa etten revi letkuja irti. Vanhemmat kävivät kerran päivässä. Toisen kerran minut hylättiin 5-vuotiaana lastensairaalaan viikoksi tutkimuksiin missä otettiin aivokäyriä ja kokeita, tutkittiin kuumekouristeluiden syitä ettei ole epilepsia. En kuulemma ollut yksin. Siellä oli hoitajia. Se oli äitini vastaus. Hän naurahti tämän sanoessaan. Samoin kun kerroin että luulen tietäväni vihdoin syyn miksi olen niin herkkä ja pelokas, hän naurahti halveksuvasti. Kertoo hänestä enemmän kuin minusta. En enää puhu asiasta hänen kanssaan.

Tuli oikein kylmät väreet tästä kirjoituksestasi, sillä olen kokenut vauvana/taaperona saman! Minulla myös tutkittiin epilepsiaa, koska sain kuumekouristuksia. Oletko muuten 70-luvun lapsi? Itse olen syntynyt 1970.

Uskon vahvasti siihen, että sekä nämä kokemukset että se, että minut on laitettu 2kk ikäisenä hoitoon ovat vaikuttaneet moneenkin asiaan myöhäisemmässä elämässäni. 

En vähättele kenenkään kokemuksia mutta kuulostaa oudolta, että koette tulleeenne hylätyiksi kun olette olleet sairaalassa? Itsekin olin 5-6vuotiaana viikon, kahden verran kun silmiäni tutkittiin(näkö katoili) ja vanhemmat kävivät vierailuaikoina, pari tuntia päivässä.  Ymmärsin jo tuon ikäisenä, että minun on nyt pakko olla täällä mutta isä ja äiti ovat kotona koska eivät ole kipeitä.

Pienet lapset, etenkään vauvat, eivät ymmärrä että "hylkäämiseen" on hyvä syy. Se on aito hylkäämiskokemus, vaikka olisi kuinka pakkotilanne. Joillekin/useammalle siitä aiheutuu trauma ja särö kiintymyssuhteeseen. Vaikka sen miten ymmärtäisi, niin ei se sitä kokemusta ja seurauksia poista.

Minut hylkäsi äitini, joka löysi niin ihanan miehen, että ensimmäisellä lapsella ei ollut enää sijaa siinä kodissa. Onneksi minulla oli hyvä "kasvatuskoti". Ei minulla ollut koskaan äitiä eikä omilla lapsillani mummoa. Siinä suhteessa olen vähän kateellinen siskoilleni, joita ei koskaan kielletty tulemasta kotiin niin kuin minua.

Lapsena tuntui pahalta, kun ei ollut isää olemassakaan, eikä oikeastaan äitiäkään niin kuin muilla lapsilla. Nuorena ei ollut ketään hillitsemässä villeimpiä juttuja ja koulunkäynti meni niin kuin meni ... mutta pääsin sentään hyvään kouluun ja siitä se elämä sitten lähti parempaan suuntaan. Vielä nyt hyvinkin aikuisena kirpaisee, että tiedän tarkkaan sen, että ei minun kukkasia äitini haudalle kaivata.

Minunkin äitini muisti tulleensa hylätyksi, kun joutui vakavan sairauden vuoksi hoitoon eikä siihen aikaan 1940-luvulla vanhemmat saaneet olla lapsen luona niin kuin nykyään ja isänsä oli kuollut jo ennen sitä. Onneksi minun ei ole tarvinnut hylätä omia lapsiani, ei ainakaan kovin pitkäksi aikaa.

Eräs luokkakaverini joutui äitinsä hylkäämäksi kolme kertaa. Äiti löysi uuden rakkauden ja häipyi. Kerran muutti jopa ulkomaille uuden miehen perässä. Nämä hylkäykset kesti 1-3 vuotta ja sinä aikana äitiä ei näkynyt. Sitten ryömi takaisin, kun rakkaus uuden kanssa loppui ja nössö isä otti aina naisen takaisin. Äiti oli kyllä hirveän hauska ja kaunis nainen, varmaan hurmasi aina lastensa isän uudestaan. Luulen, että tällä on tekemistä sen kanssa, että luokkakaverini veli teki itsemurhan ja luokkakaveri itse on elänyt tosi rikkinäistä elämää koko aikuisikänsä.

Miten tällaista hylättyä ihmistä pitäisi kohdella? Yritin vakuutella että rakastan, että en katoa ja että hän kelpaa. Silti menneisyyden haamut olivat liikaa ja hän lähennyttyämme muuttui ilkeäksi ja etäiseksi ja karkotti minut elämästään. Minäkin olen vain ihminen ja loukkaannuin kovasti. Silti nyt välillä mietin nielläkö ylpeyteni ja ottaa yhteyttä, osoittaa että haluan olla pysyvästi hänen elämässään. Edes ystävänä.

Neuvokaa.

Minulla on syvään juurtunut arvottomuuden tunne. Kun jokin tilanne herättää minussa pahan olon, tajuan että silloin tilanne herättää minussa tunteen, että en ole tärkeä enkä arvokas. Tämä on minun sylttytehtaani.

Minua EI ole hylätty lapsena. Haluan vain sanoa, että meillä kaikilla on oma ristimme kannettavana. (Vaikka toisilla se on isompi kuin toisilla).

Vierailija kirjoitti:

Ihan pienenä on ilmeisesti jätetty yksin. 

Saan nyt aikuisena kauhukohtauksia jättämisistä 

tai hylätyksi tulemisen pelosta.

Nuo tunteet kertoo just tosi varhaisesta vauva-ajan hylkäämiskokemuksista. Itellä niihin ei liittynyt mitään muistikuvaa tilanteesta, jossa oisin jääny yksin, mutta tiedän että vauvana minut on jätetty yksin. Kauhun tunteeseen liittyi nyt aikusena myös putoamisen tunnetta ja hirveää tuvottomuutta, vaikka mitään ulkoista vaaraa ei ollut. Enää noita tunteita ei ole. Suhde Jumalaan paransi hylkäämisen haavan ja antoi puuttuvan perusturvallisuuden tunteen.

Juoppo äitini soitti itse sossutädeille, että hakekaa lapsi pois. Isäni tuli töistä kotiin ja ihmetteli missä olen. Ei kuitenkaan koskaan hakenut minua takaisin luokseen. Olin vuoden ikäinen. 35-vuotta myöhemmin, välit eivät ole kovinkaan lämpimät. Vanhempani erosivat tuon jälkeen ja isäni meni uusiin naimisiin ja hankki 3 sisarusta minulle. Enpä hyvin tunne heitä.

Kyllä, molempien vanhempien toimesta. Pahinta tässä on ehkä se, että ei myöskään ollut ketään sukulaista/läheistä, joka olisi välittänyt.

Aikuiseksi asti selvisin aika hyvin, mutta parikymppisenä tuli romahdus. Sairastuin vakavaan masennukseen ja siitä on kestänyt useita vuosia toipua. Nyt olen siinä vaiheessa, että vihdoin tunnelin päässä alkaa olla valoa. Pitkään ajattelin, että on jo liian myöhäistä lähteä toteuttamaan unelmia, mutta olen tajunnut ettei koskaan ole liian myöhäistä.

Eniten vaikeuksia on ollut ihmissuhteissa. En ole koskaan uskaltanut päästää ketään lähelleni. En ole ikinä ollut parisuhteessa, vaikka ajoittain sellaista kaipaankin. Myös ystävyyssuhteet jäävät aina pintapuolisiksi. Minulla on suuri menettämisen pelko, siksi en oikein uskalla kiintyä kehenkään. Toivon, että vielä joskus oppisin luottamaan.

Sanoisitteko neuvoja ja vastauksia kysymykseeni? Jätänkö vain rauhaan?

T.35

Vierailija kirjoitti:

Haloo jos lapsi on sairaalassa niin se ei ole vanhemman hylkääminen. Vielä 1990-luvulla vanhemmat oli töissä ja oli ehkä muita lapsia. Ei ne ehtinyt sairaalassa sängyn vierellä päivystämään. Sairaalassa on koulutettu henkilökunta. Entä jos vanhempasi olisi joutunut sairaalaan? Katsoisitko silloinkin että hylkäsi sinut! Etsi ongelmillesi toinen syy!!!

Et ymmärrä pienen lapsen mieltä. Lapsi kokee sen hylkäämisenä, kun äiti ei ole lähettyvillä. Se voi tuntua kauhulta ja paniikilta. Lapsi ei kykene käsittelemään asioita ja aikaa niinkuin aikuinen.