Lue keskustelun säännöt.
Voiko perheväkivallasta selvitä ilman eroa?
10.12.2007 |
Olen ollut aviossa pitkäaikaisen ystäväni kanssa nyt vajaat kaksi vuotta. Avoliitossa ehdimme asua parisen vuotta ja ystäviä olemme olleet melkein kaksikymmentä vuotta. Perheeseemme kuuluu myös minun tytär aiemmasta avoliitostani.
Suhteemme voi hyvin ja on tasapainoinen. Keskusteluyhteys on hyvä, puhumme toisillemme kaikesta. Mihin vaikuttaa varmasti pitkään jatkunut ystävyys. Tunnemme toisemme hyvin ja arvostamme toisiamme suuresti. Suhde on myös läheinen, eikä mustasukkaisuuskaan vaivaa kumpaakaan ongelmaksi asti.
Viimeisen puolentoista vuoden aikana on kuitenkin elämäämme astunut perheväkivalta. Alkuun pariin kertaan mieheni, kyllästyttyään kuuntelemaan, kun olen humalassa jankuttanut jostakin asiasta, kävi kurkkuuni kiinni ja kuristi. Nyt parin päivän takaa on kuitenkin vakavin tapaus, sillä mieheni löi minua nyrkillä kasvoihin. Hampaastani lohkesi pala ja leukaluu on kosketusarka edelleen. Pientä sinelmää lukuunottamatta mitään ulkoisia merkkejä ei jäänyt. Sinelmääkään ei huomaa ellei oikein tarkasti ja hyvässä valossa osaa katsoa. Näin ollen hammaslääkäri ei suostunut kirjoittamaan lausuntoa lyömisestä aiheutuneesta vammasta.
Mieheni katuu kovasti tapauksia ja potee kovaa syyllisyyttä. Hänen on kuitenkin vaikea puhua asiasta minun kanssani tai edes katsoa minua päin. Ystävälleen tiedän hänen puhuneen ja tiedän hänen olevan pahoillaan. Hän sanoi heti tapahtuman jälkeen, ettei tällaista voi antaa anteeksi ja ero on varmasti ainoa ratkaisu. Suhteessamme on kuitenkin paljon hyvää, eikä minun ole eläissäni ikinä ollut näin hyvä ja helppo olla kenenkään kanssa, mitä mieheni kanssa nyt on. Siksi en haluaisi uskoa, että ero on ainoa vaihtoehto. En kuitenkaan halua, että asiasta ei puhuta vaan se ajan myötä unohdetaan itsestään. En halua antaa miehelle kuvaa, että minua saa lyödä ilman seuraamuksia. Nyt haluaisinkin tietoa teiltä, jotka tämän asian parissa työskentelette, onko totuus tosiaankin se, että perheväkivalta ei lopu vaan ainoastaa raaistuu ajan myötä? Onko ero ainoa ratkaisu? Vai onko olemassa apua, joka tähtäisi toisenlaiseen päämäärään, eli parisuhteen vahvistamiseen ja väkivallan loppumiseen? Tyttäreni ei vielä ole joutunut todistamaan väkivaltaa, koska ei ole ollut tapahtumien aikaan kotona. Mutta haluaisinkin hakea apua, ennen kuin joutuu. Perheneuvolan puoleen en haluaisi kääntyä, sillä pienellä paikkakunnalla työntekijät ovat liian tuttuja.
Väkivaltaa on siis puolentoistavuoden sisällä ollut kolme kertaa ja siinä on aina toistunut samat tekijät, eli molempien vahva päihtymys, riita typerästä asiasta, oma tahallinen jankutus ja jopa miehen provosointi (" lyö nyt kun mieles tekee" ), miehen varoitus siitä että kohta palaa pinna ja lopulta miehen maltin menetys ja kiinni käyminen. En tiedä pystynkö lopettamaan provosoimista, sillä kyse on oikeastaan siitä, etten halua alistua pelkäämään miehen uhkailuja ja olemaan uhri. Haluan kai jotenkin näyttää, etten pelkää häntä, eikä hän voi minua alistaa. Kaava on kuitenkin aina tämä, joten normaalissa arkielämässä en joudu pelkäämään, eikä mieheni käytä henkistä väkivaltaa. Ilmapiiri ei ole jännittynyt, eikä väkivalta varjosta elämäämme normaaleissa tilanteissa. En osaa edes alkoholia käytettäessä pelätä väkivaltaa, koska sitä ei tosiaankaan esiinny usein. Haluaisin kuitenkin osoittaa miehelleni, etten hyväksy tällaista käytöstä, mutta en haluaisi yhden nyrkiniskun tuhoavan monen vuoden suhdetta. Onko siis väkivallasta mahdollista päästä eroon muuta kuin eroamalla?
Kommentit (10)
niinhän sitä sanotaan, että kerran väkivaltainen, aina väkivaltainen...
Oma kokemukseni meni niin, että väkivalta vaan paheni ajan kanssa. Se alkoi haukkumisella, sitten alistamisella, tönimisellä, tavaroiden rikkomisella ja lopulta tuli turpaan..
Monet parit juovat, riitelevät jne mutta harva mies lyö.. lyöminen on väärin vaikka kuinka provosisit miestäsi, vaikka kuinka humalassa hän on ja katuu tekojaan selvin päin. Sen olen oppinut, että väkivaltainen mies on väkivaltainen ja ennen kuin hän sen tosiasian myöntää itselleen ja sinulle ja on valmis hakemaan apua, jättämään viinan ja ei missään nimessä syyllistä sinua!
Hassu asia on se, että KAIKKI väkivaltaa kokeneet naiset toistavat samoja kaavoja, mieheni on väkivaltainen KUN MÄ PYYDÄN HÄNTÄ LYÖMÄÄN, KUN ;Ä PROVOSOIN MIESTÄ...siis aina puolustellaan miehen käytöstä ja syytetään itseä. Vasta oltuani suhteessa normaalin miehen kanssa olen tajunnut, että ehei, ei tää näin meekkää..mekin tapellaan mut koskaan ne tappelut ei mene noin pitkälle..
onnea matkaan mitä ikinä päätätkin tehdä elämällesi, muista vaan et se on sun ainoo elämä ja se yksi isku isku saattaa olla se viimeinen ja päädyt surullisiin perheväkivalta kuolema tilastoihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos yhteydenotosta! Jankuttaminen ei oikeuta lyömiseen. Väkivallasta on aina vastuussa tekijä. Tutkimusten ja työkokemuksemme mukaan väkivalta raaistuu ajan myötä. Ero ei aina ole ainoa ratkaisu, sillä apua on saatavilla sekä väkivallan tekijälle että kokijalle.
Katso esimerkiksi yhteystietoja Nettiturvakodista (www.turvakoti.net).
Ensimmäinen askel kohti tasa-arvoista parisuhdetta on päihteiden käytön molemminpuolinen vähentäminen.
Kehittämispäällikkö Auli Ojuri, Ensi- ja turvakotien liitto
Lasten ja nuorten psykologi Eija Keränen, Pääkaupungin Turvakoti
Olemme uusio perhe, lapseni on 5 vuotias, miehelläni on ollut aina lyhyt pinna mutta ei ole lastani ennen lyönyt, korkeintaan tukistanut, mutta tässä taannoin lapselta kaatu mehua lattialle niin miehellä napsahti ja hän löi lastani nyrkillä selkään,ja oli selvinpäin, yritti vielä puolustella tekoaan mutta sain hänet pyytämään anteeksi.. entiedä mitä tekisin? odotan miehelleni ensimmäistä yhteistä lasta, entiedä onko ero ainoa ratkaisu? lisäksi hänen alkoholin käyttönsä on viikonloppuisin lisääntynyt..entiedä kuinka pärjäisin kahden lapsen kanssa yksin, rahallisesti ja muuten..
Omakohtaista kokemusta on. Millä väkivalta kohdistui minuun, aviomiehen toimesta. Elämänvaihe oli muutoinkin todella rankka henkisesti. Miehen isä kuoli traumaattisesti yllättäin.. Ja siitä ei meinannut mieheni selvitä millään, silloin kun muut keinot loppuivat/voimat olivat finaalissa tuli tuo fyysinen voima käyttöön. Mielestäni loogista. Vaikka ei toki hyväksyttävää.
Mies sai terapiaa isänsä menetykseen ja se oli se avain meillä väkivallan loppumiseen. On se järkyttävää ajatella miten useaan ihmiseen ja miten paljon tuo mieheni isän itsemurha on vaikuttanut... Ihan meidänkin koko 6 henkinen perhe on siitä tai sen seurauksista saanut kärsiä. Ja apua ei tunnu saavan kuin itse vaatimalla!! On sekin niin väärin :( Mitäs niille kuuluu jotka ei itse jaksa oikeuksiaan puolustella avun tarpeen suhteen!?
Mielestäni mekin tarvittaisiin vielä ulkopuolista apua, ei enää väkivaltaan, mutta vanhemmuuteen tukea. Mutta en tiedä mistä sitä saataisiin.
Meidän taustalla oli lyömistä lähinnä riitojen yhteydessä. Mies menetti malttinsa ja huitaisi aina milloin milläkin sopivalla esineellä, joka käteen sattui. Joskus lapsikin näki tätä riehumista, joka kohdistui minuun. Mustelmia tuli, mutta vuosia olin hiljaa, kunnes lopulta soitin asiasta sukulaisilleni, kävin lääkärissä ja muutin hetkeksi pois. Kävimme yhdessä perheasiainneuvottelukeskuksessa muutamia kertoja ja itse kävin yksikseni mielenterveystoimistossa aina silloin tällöin juttelemassa.
Meille ratkaiseva asia oli se, että ongelmamme tuli muiden tietoon ja se pysäytti kierteen!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tästä keskustelusta. Se on valanut minuun toivoa paremmasta!! Olen yksi " kahjo" joka haluaisi pelastaa liiton vaikka siinä väkivaltaa. en olisi ikinä uskonut itsestäni...
Olen kasvanut väkivallattomassa perheessä ja ollut aina kovasti väkivaltaa vastaan. Nuorena toitotin kaikille etten ymmärrä ihmisiä jotka ovat puolison kanssa joka lyö.
No perustin perheen ja kahden lapsen jälkeen meille tuli ero... Pari vuotta siitä tapasin nykyisen mieheni. jestas että se oli menoa!! rakastin
häntä ihan hulluna ja rakastan vieläkin vaikken aina ymmärrä että miksi. Meillä väkivalta astui kuvioon vuosi tapaamisen jälkeen ja miehen heitin pihalle. Viikko meni ja minun ikävä ja ahdistus aivan suunnaton. Otin hänet takaisin ja nyt yhteiseloa takana 6v. lasten edessä väkivaltaa ei ole ikinä sattunut kuin nyt viikko takaperin. Se oli eka kerta kun mies töni ja repi hiuksista yhteisen lapsemme edessä ja selvinpäin.Isommat eivät onneksi olleet kotona.TÄtä tekoa edelsi parin vuoden tauko ja minä luulin jo kaiken olevan ok.
En ole lyömisistä puhunut kellekään. Kuinka voisin kun häpeän itseäni niin paljon. Nyt on kuitenkin tilanne toinen. Selvinpäin sattunut tilanne ja lapsen edessä. EN vain tiedä mitä tekisin!!: Jokainen päivä minä en tee mitään, pahentaa tilannetta, Koska muisto haalenee ja jotenkin helpompi vaan antaa olla. Miehelle olen ilmoittanut kyllä että en jaksa enää ja että ainut mahdollisuus pelastaa liitto on hakeutua johonkin terapiaan yhdessä. Mieheni väkivalta liittyy siis riitatilanteisiin joissa hänellä napsahtaa ja silloin hän käy päälle. Itsehillintä puuttuu. Onkohan meillä mahdollisuutta pelastaa perheemme???
JOs alistut kerran, se koskee sun ja lastes loppuelämää! Jätkä häpee hetken, kitisee anteks ja vetää turpiin, kun mielestään sopii asiaan. Napsahdukset vaan keksii omasta mielikuvituksestaan. Mielenterveysongelma toki on kaikilla akanhakkaajilla, josta se etenee tappoihin, murhiin, pieksämisiin, paloitteluihin, kidutuksiin asti. Se ei lopu, kun on alulle päässyt ja SEN VÄKIVALLAN KÄYTTÖÖNOTON KYNNYKSEN KERRAN YLITTÄNYT!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kymmenen vuoden kokemuksella, kolmen yhteisen lapsen jälkeen voin kertoa omasta kokemuksesta, että ilman meidän suhteemme vaikeuksia en olisi koskaan tutustunut itseeni näin hyvin, kuin tällähetkellä olen.
Suhteen alussa oli pettämisiä. Se toi esiin katkeruuteni ja mustasukkaisuuteni.
Vuosien kuluessa huomasin olevani riippuvainen toisesta. Syntyi ensimmäinen lapsi.Rakkaus sai uuden merkityksen. Alkoi taistelu elämisestä yhdessä. Lapsen kasvaessa ja toisen ja kolmannen syntyessä alkoikin huomata omat virheet lapsen käytöksessä.
Väkivallan uhriksi jouduin vuosi sitten. Sen jälkeen mies kävi jossain miesten terapiaryhmässä, mutta itse kuljin " haavat auki" eteenpäin.
löydettyäni terapiaryhmän olen alkanut ymmärtää itseäni. Miten minut on kasvatettu, kuinka siedän tällaista, miten olen parempi äiti omille lapsilleni jne.
Palaset alkavat loksahtaa paikoilleen pikkuhiljaa. Tämä vie aikaa, mutta olen saanut jonkinlaisen rauhan ja tiedän että viha mikä on purkamatta tulee vielä joskus. Silloin olen valmis jopa eroamaan jos niin on tarkoitus.
Parasta on ollut puhua nämä samat asiat mieheni kanssa ja kerron hänelle mitä tunnen. Mykkäkoulut ja vittumainen käytös on turhaa.
Voimia kaikille!
Viesti 11: Miten kuvittelet sitten lapsesi selviävän mikäli miehesi jatkaa samaa menoa? Kumpi painaa enemmän kotirauha vai materia?
Kyllä minullakin oli lapsena kaikki hienot barbit ja merkkivaatteet mitä pikkutyttö vain voi haaveilla, mutta sen luokan kotiolosuhteet muuten, että mieluummin olisin asunut slummissa kuin siinä hulppeassa 200 neliön omakotitalossa. Koskaan ei isä meihin lapsiin kylläkään koskenut, mutta äitiin ei kyllä kaihtanut käyttää fyysistä ja ennen kaikkea henkistä väkivaltaa.
Onpa niitä henkisiä arpia ollut sitten kiva parannella aikuisiällä, vaikka tuskin edes paranevatkaan. Ai niin, äitini asuu edelleen isän kanssa siinä hienossa talossa ja uskoo, että kyllä se ukko siitä muuttuu vielä jonain päivänä... Ei muuten ole muuttunut.
Anteeksi syyllistämisestä, mutta tuli vain niin paha olo lukiessa tätä palstaa.
Mutta jos ja kun asia teitä molempia vaivaa, vaikka muuten suhteessa kaikki on kunnossa, voisitteko luopua alkoholinkäytöstä, jopa kokonaan?