Perheväkivallan vähemmän puhuttu puoli...
Arkaan aiheeseen haluaisin kajota...
Ensiksikin haluan todeta, että perheväkivalta, sekä fyysinen, että henkinen, ovat kamalia asioita, eikä kukaan ansaitse joutua niiden uhriksi. Ja sen, että väkivallan tekijä on aina sairas ihminen, joka tarvitsee hoitoa nopeasti!
Aloitukseni tarkoitus on kuitenkin kiinnittää huomiota siihen, ettei hakkaaja aina ole se ainut sairas ja oikeastaan uhrikaan näissä tilanteissa. Olen syystä tai toisesta joutunut elämäni aikana seuraamaan useaa perhetilannetta, sekä sisältä, että muuten tosi läheltä, joissa on ollut rajua perheväkivaltaa, joka on vaikuttanut todella pahasti myös lapsiin, peitelty hyvin, ja jota on pahimmillaan jatkunut vuosikausia. " Normaalit" kriteerit aika hyvin täyttäviä tilanteita siis.
Ja useammassa kuin yhdessä tai kahdessa näistä tapauksista nainen on ollut tilanteessa myös hyvin syyllinen! Ja ennekuin älähdätte, lukekaa mitä tarkoitan!
Perhe 1. Pahoja alkoholi-ongelmia, mies väkivaltainen, hakkaa humalapäissään vaimoa. Vaimo juo myös ja joka ikinen kerta kun viinaa saa, alkaa armoton vittuilu. Siis loppumaton, Haukkumista, haukkumista, haukkumista, huutoa, raivoamista, vaikka tuntien ajan kunnes tulee turpaan. Seuraavana päivänä soittelua ystäville ja sukulaisille, itkua hakatuksi tulemisesta. Suhde jatkuu loputtomiin. Ja hakkaamiset. Ja lasten hirveä pelko.
Perhe 2. Mies käyttää rajua henkistä ja väliin myös fyysiseksi yltyvää väkivaltaa vaimoon sekä lapsiin. Nainen provosoi miestä lähes tiedostamattomasti. Kun tulee paskaa niskaan, vaimo soittaa ystäville ja sukulaisille, itkee, haukkuu miestä heille tuntikausia, lähtee kotoa päiviksi lasten kanssa, jotka siis koko ajan seuraavat tilannetta ja kärsivät tosi paljon. Lisää lapsia syntyy koko ajan. Tämäkään nainen ei lähde lopullisesti, vaikka tilanne jatkuu aina vaan.
Kummassakaan tapauksessa ei käydä terapiassa, ei puhuta asioista, ei kysymällä saa selvää vastausta, esim. siihen mistä mies suuttuu, miten voisi sitä välttää. Kun ehdotetaan jättämään, on tuhansia syitä miksi ei voi. Ja se tärkein: mies on ainoa syyllinen, sairas ja vika hänessä.
Niin onkin, mutta kyllä on naisessakin vikaa. Nämä edellä esittämäni perhemallit olivat summattuja yhteenvetoja tuntemistani tapauksista ja kaikkia yhdistää naisen ilmiselvä NAUTINTO uhrin osasta. Se kuulostaa kamalalta, mutta on mielestäni totta. Siinä missä mies on sairas, kun tekee väkivaltaa, myös nainen saattaa olla sairas, hakeutumalla jatkuvasti uhrin rooliin, lypsämällä sääliä, pääsemällä näin huomion keskipisteeksi. Heillä on tavallisesti tietyt tahot, joiden puoleen käännytään kun on taas kaikki sekaisin ja ollaan säälittäviä. Hakkaava mies on siis tavallaan uhri myös. Hän on samassa oravanpyörässä toisella tavalla sairaan naisen kanssa.
Nämä naiset ovat lapsilleen ihan yhtä vaaraksi kuin se pahoinpitelijäkin, lapsia usein käytetään juuri välineinä säälinhaussa, samoin raskaaksituloa jne.
Onko muut huomanneet tätä? En yritäkään väittää, että tämä olisi jokaisen väkivaltaperheen " resepti" , sitä se ei todellakaan ole, mutta joidenkin taatusti on! Se on yököttävän sairasta, mutta silti totta!
Mielipiteitänne?
Kommentit (53)
vaikka toinen kuinka ottaisi päähän. Ei edes omaa kumppania.
Mielestäni aika huolestuttavaa jos pitää pahoinpitelyn uhria syyllisenä pahoinpitelyyn.
Ketään ei saa lyödä, mutta joskus lyömisen syyt ovat hyvinkin ymmärrettäviä. Se, että parisuhteessa toinen lyö, ei myöskään tee toisesta osapuolesta puhdasta pulmusta.
Vierailija:
vaikka toinen kuinka ottaisi päähän. Ei edes omaa kumppania.Mielestäni aika huolestuttavaa jos pitää pahoinpitelyn uhria syyllisenä pahoinpitelyyn.
Vierailija:
vaikka toinen kuinka ottaisi päähän. Ei edes omaa kumppania.Mielestäni aika huolestuttavaa jos pitää pahoinpitelyn uhria syyllisenä pahoinpitelyyn.
Muistelen että joskus jonkun nakkikioski-rähinän jälkeen annetussa tuomiossa on ollut lieventävänä asianhaarana se että uhri on provosoinut pahoinpitelijää kielenkäytöllään. Miksei samaa asiaa voisi soveltaa parisuhdeväkivallassa, noin niinkuin ajatuksena? Ei väkivalta ole hyväksyttävää, mutta ei myöskään henkinen väkivalta.
Ehkä tämä foorumi ei ole oikea paikka pohtia asiaa monelta eri kannalta. On ainakin aivan turha luulla, että jos yrittää sanoa, että puhuu vain marginaalista, ihmiset eivät olettaisi silti yleistämistä. Olet hyvin fiksu ihminen, ja suosittelisin lämpimästi, että etsisit muita alueita, joilla voisit tehdä näitä aloituksia. Voisit saada hyvää, monipuolista, myös itseäsi tyydyttävää keskustelua aikaiseksi.
Se on niin liukuva käsite, jota voi aina kallistaa omaa mielipidettään tukemaan.
Vertaus nakkikioskin jonoon ei päde mielestäni lainkaan, sillä tuntemattomia kohtaan oletetaan käyttäytyvän eri tavalla kuin perheenjäseniä. On ihan luonnollista että kauppajonossa ei saa riidellä mutta kotona tunteet kuumenevat ja silti pitää osata hillitä käytöksensä. Millainen parisuhde olisi, jos puolisolle ei voisi puhua vapaasti myös negatiivisista asioista?
Haluan myös tuode esille sellaisen näkökulman, että väkivaltaisesta miehestä ei välttämättä pääse eroon ihan niin helposti kuin monet kuvittelevat.
Jos vaimo ottaa eron, mies voi kostaa lasten kautta. Jos sinun pitäisi valita asutko hakkaavan miehesi kanssa, niin että voit aina vahtia lapsiasi, vai otatko eron ja lähetät lapset viikoittain väkivaltaiselle isälle, kumman valitset? Ei ole sanottua, että edes saat lasten huoltajuuden! Millaisen riskin olet valmis ottamaan pelastaaksesi itsesi?
Ja monet väkivaltaiset miehet ovat myös mustasukkaisia. Ei ole ensimmäinen kerta kun jätetty mies tappaa ex-vaimonsa. Siinäpä vasta onnellinen päätös perheväkivallalle!
Älkää siis hokeko sitä eroa-mantraa, sillä tosielämässä tilanteita voi olla niin monia, eikä sitä voi ulkopuolinen tajuta.
Mutta miten tosiaan määrittelette tuon henkisen väkivallan, joka selittää sen miksi mies hakkasi naisen?
Minä tiedän esimerkiksi miehen, jonka mielestä vaimo käytti henkistä väkivaltaa ja yritti alistaa miestä, kun vaimo ei päässyt parissa kuukaudessa yli miehen pettämisestä ja tahtoi puida asiaa ja itkikin sen takia usein. Olisiko tässä tapauksessa vaimo osasyyllinen jos hänet hakattaisiin?
Entäpä vaimo, joka on vuosia kuunnellut miehen nälvimistä ja vähättelyä ja sitten kerran repeää ja solvaa miestä niin pahasti että mies menee sanattomaksi ja turvautuu nyrkkeihin. Onko tässä tapauksessa vaimo osasyyllinen?
Tosiasia on, että KUKAAN meistä ei tiedä mitä siellä kotona tapahtuu kun muut eivät ole näkemässä, ja siksi on aika hemmetin törkeää syyllistää pahoinpitelyn uhria! Mikään, MIKÄÄN, ei oikeuta pahoinpitelyyn! Ihan sama mitä sinä minulle sanot, minä en sinua lyö!
Onko ihan oikeasti jonkun mielestä yhtä paha juttu, jos kotioven edessä seisoo nalkuttava akka joka haukkuu sinua ja vittuilee, tai isokokoinen mies nyrkit pystyssä silmät raivosta leimuten?
Fakta on, että toisen ohi pääsee kunhan vaan laittaa kengät jalkaan ja kävelee, kun taas toisesta ei välttämättä pääse eroon ikinä paitsi ruumisarkussa.
Tähän viittaa ainakin omassa tuttavapiirissäni ja kauemmissa tutun tutuissa esiintyvä piirre, jossa naisella on ollut useita suhteita, joissa kaikissa häntä hakataan. Jotenkin hänen täytyy itse tiedostamatta hakea sellaista suhdetta, muuten en pysty loogisesti selittämään miksi aina samalle naiselle käy näin.
Tämähän ei sovi varmastikaan kaikkiin väkivaltaisiin suhteisiin
useimmat ovat vielä ala-arvoisempia kuin tämä (suomi24 jne)
Vierailija:
Entäpä vaimo, joka on vuosia kuunnellut miehen nälvimistä ja vähättelyä ja sitten kerran repeää ja solvaa miestä niin pahasti että mies menee sanattomaksi ja turvautuu nyrkkeihin. Onko tässä tapauksessa vaimo osasyyllinen?
Entä jos sinä olisit tässä kappaleessa laittanut " vaimon" tilalle miehen: " Entä mies, joka on vuosia kuunnellut ja sitten kerran repeää..."
SYYLLISYYDESTÄ keskustelu ei vie minnekään. Tapahtumaketjuja voi silti käsitellä, eivätkä asianosaiset voi kuin muuttaa itseään tai tehdä itseään koskevia ratkaisuja. Se ei hyödytä, että sanoo " kyllä mä, mutta kun toi"
entiseltä uhrilta / lyöjältä.
Upeata, että olet saanut asiat selvitettyä! Toivotan sinulle oikein paljon onnea jatkoon. Olet tehnyt paljon töitä paranemisesi eteen.
Ja naiset valitettavan usein harrastavat sitä. Useimmissa tapauksissa hakkaaja on yksin syyllinen, mutta tiedän myös tapauksia, joissa ryypätään yhdessä ja sitten nainen alkaa järkyttävän sättimisen ja lätkimisen. Lopuksi mies alkaa hakata takaisin.
Jos mun mies huutaisi mulle vieressä, että olen ruma ja lihava ja surkea sängyssä jne. Varmaan tunnin päästä löisin jo.
Itse elän tällä hetellä parisuhteessa, jossa on ollut viimeisen kahden vuoden aikana neljä väkivaltaan johtanutta tilannetta. Viimeisimmästä tapauksesta ei ole aikaa kuin pari päivää. Olen kovasti pohtinut asiaa ja etsinyt keskustelua aiheesta.
Tilanne ei todellakaan ole helppo, eikä vastaus ole niin yksinkertainen miltä moni saa sen kuulostamaan, jopa minä itse ennen kuin itse jouduin tähän tilanteeseen. Mies on ihana rakastava, hellä, rehellinen, puhelias, kotona viihtyvä ja osaa osoittaa rakkauttaan ja arvostustaan minulle. Toisinaan kuitenkin yleensä humalassa jopa liian rehellinen, eli sanoo suoraan asioita, joita en välttämättä itsestäni haluaisi kuulla ja tavalla joka loukkaa minua, vaikka asiat sinänsä totta ovatkin. Itse omaan huonon itsetunnon ja tämä mies on ensimmäin, jonka kanssa tunnen että minun on hyvä olla ja minut hyväksytään ja minua rakastetaan juuri tällaisena omana itsenäni. Kuitenkin toisinaan, ehkä juuri huonosta itsetunnostani johtuen minun on pakko testata rakastaako mieheni minua todella ja kuinka paljon. Viimeksi esimerkiksi mieheni ihmetteli ääneen illansitujaisissa miten me neljä aikuista ihmistä ei mahduta samalle penkille. Minäpä ylipainoisena ihmisenä vedin tästä oman johtopäätökseni ja aloin kovaan ääneen parjata miestäni siitä, että hän haukkui minua lihavaksi. Istuimme iltaa vielä pitkään ja paikalle tuli uusiakin ihmisiä. Mieheni oli jo useaan kertaan pahoitellut sanomaansa ja vakuutellut,, ettei hän todellakaan tarkoittanut sitä. Mutta minun oli pakko jatkaa asian jankuttamista, kai kerätäkseni huomiota mieheltäni ja lisää pahoitteluja tms. Mies ei menettänyt malttiaan koko iltana, vaan yritti rahoitella minua, vakuutella että rakastaa minua, eikä ylipainoni häiritse häntä. Hän osoitti minulle erityisen paljon positiivista huomiota illan aikana, tanssitti, pussaili, halaili ja piti muutenkin hyvänä. Mutta mikään ei riittänyt minulle. Lopulta päästyämme kotiin asiaa puitiin edelleen. Viimein mieheni menetti malttinsa ja pyysi minua lopettamaan. Sen jälkeen kysyi, että voinko lopettaa vai haluanko turpaani. Uhallakin sanoin haluavani turpaani, koska ajattelin, ettei mies minua lyö vaan rakastaa. Ja toisaalta ajattelin, etten halua alistua miksikään uhriksi, joka ei omassa kotonaan saisi sanoa mitä tahansa. Yllytin vielä miestäni " lyö, kun mielesi tekee" . Ja mies löi.
Onko tässäkin tapauksessa siis mies yksin syyllinen??? Minusta ei kuitenkaan, vaikka onkin yksin tehnyt päätöksen lyömisestä. Minulla olisi ollut monta tilaisuutta estää lyöminen, viimeisin jos olisin sanonut, että et lyö, sillä en hyväksy väkivaltaa. En kuitenkaan sitä tehnyt. Miehellä on kuitenkin tällä hetkellä valtava syyllisyys teostaan, niin ettei hän kykene juuri edes katsomaan päin. Hän on järkyttynyt siitä, ettei pystynyt hillitsemään itseään ja sanoi, ettei teko ole anteeksi annettavissa vaan ero olisi syytä laittaa vireille heti. Ei siis ole kerjännyt anteeksiantoa, eikä yrittänyt hyvitellä, myöntänyt vain toimineensa väärin. Tällä hetkellä olen pettynyt ja pahoillani. Huomaan kovasti kaipaavani läheisyyttä, sitä että mies ottaisi syliin ja kysyisi kuinka voin. Osoittaisi olevansa pahoillaan ja vakuuttaisi rakastavansa. Mutta mies tuntee liiaksi syyllisyyttä. Itse taas en voi kuvitella olevani se joka sanoisi, että asia ei ollut niin suuri, että sen vuoksi kannattaisi erota. En haluaisi antaa miehelleni kuvaa, että minua saakin lyödä, jos annan siihen aihetta. Mutta toisaalta en haluaisi avioliiton ja elämäni parhaimman ihmissuhteen päättyvän yhteen typerään humalaisten riitaan ja nyrkiniskuun.
En voi ymmärtää omaa käytöstäni, sillä olen saanut mieheltäni huomiota, rakkautta ja läheisyyttä ja jos koen jääväni liian vähälle riittää kun vihjaisen asiasta ja sitä on tarjolla aina. Siksi omaa käytöstä on vaikea ymmärtää. Johtuuko se kuitenkin mustasukkaisuudesta ja siitä, että tuntisin asemani uhatuksi, kun olimme isossa porukassa. En kuitenkaan tunnista tällaisia ajatuksia itsessäni. Mutta tämä tapaus on herättänyt minut pohtimaan parisuhdeväkivaltaa ja omaa osuuttani tähän tilanteeseen. Ja pohdinnassa on se, miten voisin jatkaa tästä eteenpäin ilman, että pelkäisin tilanteen uusiutuvan ja muuttuvan pahemmaksi.
Toki parisuhdeväkivalta voi olla täysin erilaista, ja uhrin tilanne todella vaikea, mutta itse en voi sanoa joutuvani pelkäämään mahdollisessa ero tilanteessa mieheni väkivaltaista käytöstä. Eli ei saa yleistää kenenkään kirjoituksia, eikä ottaa heti itseensä, jos oma tilanne on erilainen. Mutta ymmärrän siis mitä ap ajaa aloituksellaan takaa. Vastaavan kokeneita ja vastaavia piirteitä omassa käytöksessään huomanneita jos on niin ottakaa kantaa asiaan ja ennen kaikkea kertokaa miten olette asiasta selvinneet. Vieläkö elätte samassa suhteessa ja meneekö teillä nyt yhtään paremmin.
perustelusi kuulostavat juuri väkivaltaisen selittelyiltä.
Normaalissa parisuhteessa ei tarvitse pelätä omia sanomisia tai varoa tai vältellä tiettyjä puheenaiheita.
Kenelläkään ei ole oikeutta kajota toiseen, vahingoittaa toista, mikään ei oikeuta sitä.
Nauttiiko nainen uhrin osasta? Vai onko nainen jo niin heikko ja alistettu ettei osaa lähteä eikä pysty lähtemään.
Nainen voi myös toistaa oppimiansa toimintamalleja.
Tässä asiassa on tajuttava, että KENELLÄKÄÄN ei ole oikeutta käydä toiseen ihmiseen käsiksi. Olipa syy mikä tahansa. Jokaisella on jalat, joilla lähteä pois.
Minä en sukaltanut lähteä pois ja häpesin omaa tilannettani niin paljon, että puolustelin miestäni. Olinhan se juuri minä, joka olin rakastunut häneen-> ei voinut mielestäni kuin syyttää itseään. Hän uhkaili, että en ikinä näkisi lapsiani ja että hän tappaisi itsensä ja meidät jos jättäisin hänet.
Osasin jo ennakoida tiettyjä tilanteita hänen käytöksessään->provosoinko?
Onneksi pääsin lapsineni pois ja sain aloittaa uuden turvallisen elämän, eikä kenenkään ole tarvinnut lyödä minua sen jälkeen. Se häpeä mitäö kannoin oli niin suuri, että olen todella surullinen aloituksestasi.
omassa lähipiirissäni olen seurannut kahta naista. Toinen on koko elämänsä tuhlannut vakavasti alkoholisoituneiden miesten kanssa (itse hän ei juurikaan käytä alkoholia) ja toisen jokainen miesystävä on käyttänyt fyysistä väkivaltaa heti parisuhteen alusta lähtien. Jollain oudolla tavalla nämä naiset kaivavat esiin juuri tällaisia miehiä. En siis sano, että he kaivavat nämä luonteenpiirteet miehistä esiin, vaan että he parisuhteesta toiseen löytävät aina samanlaisia sairaita miehiä. Mistä lie johtuu, omasta lapsuudesta vai mistä :(
Luulen, että äitini toimi ja ajatteli hyvin paljon samoin kun tämän ketjun nro 3.
Voihan toki olla, että ap:nkin esittämä tapaus on mahdollinen, mutta lähinnä pitäisin sitä hyvin harvinaisena poikkeuksena.
Kakkoskohta epäilyttää.¨
Mutta siis viina on ikävä juttu, voin hyvin kuvitella että sellaisiakin pareja on joilla on joku tuollainen sairas kierre.
Nämä esimerkkiperheesi ovat moniongelmaisia muutenkin, ei siis ihme, että myös väkivaltaa perheessä on.
Välivalta ei ole koskaan oikeutettua vaikka toinen olisi kuinka " vittumainen" ja toinen kuinka juovuksissa.
Perhe jossa tiedät olevan lapsia ja väkivaltaa: tee lastensuojeluilmoitus.
mutta minun mielestäni ap:n kirjoituksessa on myös totuuden siemen. Hakatuksi tulleen kohdalla ei välttämättä ole kyse siitä että haluaisi tulla hakatuksi tietoisesti. Jos ihminen on jo lapsena kasvatettu syyllistäen ja itsetuntoa jatkuvasti kolhien tai sitten muuten elämä ja ihmiset ovat alistaneet lapsen niin tällaisen lapsuuden tuloksena on ihminen joka ajattelee alitajuisesti, että hän ei ole ihmisen arvoinen eikä ansaitse hyvää kohtelua eikä hyvää miestä. Ja näin ollen tiedostamattaan valitsee miehen joka kohtelee häntä huonosti ja siinä sitä sitten ollaan...nainen käy läpi lapsuutensa traumoja avautumalla ystävilleen pahoinpitelevästä miehestään vaikka oikeasti hänen pitäisi puhua lapsena kokemistaan vääryyksistä...
mutta jos ei se lyöty nainen älyä/osaa/kykene lähtemään niin ei se lyöjäkään aina pysty lähtemään. Vanhempieni perhehelvettiä vuosia seuranneena olen huomannut että he saivat toisistaan sen pahimman esiin, erillään ovat mukavia ihmisiä eikä isä muita naisiaan ole lyönyt. Eikä äiti samalla tavalla sättinyt.
Äiti oikein etsimällä etsi pienimpiäkin virheitä isän käytöksestä ja puheista, ja sitten niistä alkoi armoton nalkutus, muistutus, kysely, huuto, vittuilu, kunnes isältä paloi pinna ja löi. Ei se nalkutus yms. oikeuttanut tietenkään lyömään, mutta miksi isä ei älynnyt lähteä jo vuosia aiemmin kuin lähti, miksi hän sieti tuota jatkuvaa henkistä ahdistelua niin pitkään? Sitä mietin yhtä lailla kuin sitäkin että miksi äiti ei lähtenyt, miksi sieti väkivaltaa?
fyysisen väkivallan oikeutusta ei sallita, missään olosuhteissa, henkisen väkivallan suhdetta fyysisen väkivallan syntyyn ei tunnusteta eikä tunnisteta. Nainen saa tehdä mitä vain, olla kuinka härski, epäempaattinen, töykeä, loukkaava ja alistava tahansa, mutta miehessä on syy, kun hän lyö.
Ei saa lyödä. Siitä olen samaa mieltä, mutta en voi yhtyä kantaanne siitä, että olisi sallittua kohdella toista sosiaalisesti miten sattuu.
Tässä ketjussa mitätöidään henkinen väkivalta ja korostetaan fyysistä väkivaltaa. Oiva tapa siirtää huomio ja vastuu muualle.
Yksikään nainen ei ole ansainnut lyövää miestä, mutta yksikään mies ei ole ansainnut henkisesti väkivaltaista naista. Sitäpaitsi sanotaan, että henkinen väkivalta on fyysistä väkivaltaa traumatisoivampaa.