alkoholi vai perhe ?

Sinun olisi paljon parempi olla lapsesi kanssa kahden. Aluksi tulee olemaan vaikeaa mutta elämä voiittaa lopulta. Olen ollut itse samanlaisessa tilanteessa kuin sinä. Kauan mietin päätöstä kun mies aina lupasi parantaa tapansa mutta ei. Meillä mies ei ollut edes töisssä ja joi kyllä omat ja lainatut rahat. Nyt erosta kahdeksan vuotta ja en ole kyllä haikaillut " entisen elämän" perään. Sitä olen vaan katunut kun en jättänyt aikaisemmin.

Voimia sinulle suureen ratkaisuun ja mitä päätätkin niin toivottavasti se on oikea.

Tilanteesi vaikuttaa aika vaikealta ja pitkittyneeltä. Olet varmasti aika väsynyt tilanteeseen... Mutta et ole yksin, meitä muitakin on. Ja vielä jos et ole puhunut kenellekkään, tätä surua on TOSI raskasta kantaa.



Oletko käynyt päihdelinkin keskustelupalstalla? Siis löytyy osoitteesta www.paidelinkki.fi ja siellä on alkoholiongelmaisten läheisille tarkoitettu avoin keskustelupalsta. Voit käydä siellä rekistöröitymättä lukemassa ja myös kirjoittamassa omasta tilanteesta... Sieltä saa kyllä pian apua ja tukea.



Sellaista. voimahaleja sinulle!!!

Hirvittävän vaikea päätös, kun on niitä hyviäkin päiviä ! Perheessämme on useampi lapsi, joten tietenkin kaikki olisi sitten minun kontollani sillä eihän yhteishuoltajuutta voisi edes kuvitella. Kiitos viesteistänne ja kokemuksia lisääkin olisi lohduttavaa lukea !

Mittani tuli täyteen vuosi sitten ja nyt olen asunut lapsen kanssa kahdestaan helmikuusta lähtien. Jos haluat kirjoitella saman kokeneen kanssa, ilmoittele osoitetta johon voi kirjoitella.

Sellaistahan se on, kun aina ei oikeasti ole sitä hirveää, vaan kun sekaan mahtuu myös tosi ihania hetkiä. Ja ainakin mun mies on hirmu lämmin ja ihana persoona. En vaan voi sulattaa sen tekemisiä, vaikka ihmistä rakastankin.



Jotenkin, kun helposti mun ystävät ainakin on sitä mieltä, et mun vaan pitäis lähteä tästä pois, niin ihan oikeasti miten ihmeessä mä voisin? Meillä on jo alkuun yhteinen omistusasunto, olen taloudellisesti aivan riippuvainen miehen tuloista. (Aika moni kotiäiti on). Meil kaks lasta ja kolmas tulossa. Että niin. Ei ole helppo lähteä yksinhuoltajaksi, vaikka tavallaan haluaisikin.



Sitä mä olen kyllä miettinyt, että mitä sitä ihan oikeasti haluaa elämältä. Et voiko tämä nykyinen suhde olla sellainen, et voin olla onnellinen tässä. Ja että, voinko minä tässä hyvin. Ja ihan realistisesti, voiko tämä tilanne tästä oikeasti muuttua? Vai muuttuuko se sitten pahempaan suuntaan...



Koska toisaalta onhan sitä jo tässä tilanteessa yksinhuoltaja. Ja vielä huoltaa sen aikuisen miehenkin...



Eli kovin kaksipiippusta. Mut, hei sellain tuli myös mieleen, että hyvää vertaistukea saa al-anon ryhmistä (alkoholistien omaisille, läheisille tark. ryhmä). Sellain usein löytyy, jos paikkakunnalla on vaan aa-ryhmiä. Voi olla kynnys sinne mennä , mutta moni on kokenut sen aivan tärkeimmäksi tueksi omassa tilanteessa... Oman paikkakunnan ryhmät löytyy varmasti A-klinikan sivuilta jonkun linkin alta.



Taas voimahaleja sinulle!!!

Se voisi olla hyvä paikka keskustella, ja saada voimaa tähän tilanteeseen. Itse tunnustan olevani niiin sinisilmänen ja luottavainen lisäksi myös olen aina kuvitellut kun on perhe niin kyllähän tuon juomisen täyttyy ilmanmuuta vähetä. Vaan kun ei !

Ja kyllä se sinisilmäisyys on alkanut onneksi karista tosiasioiden edessä. Emme ole pystyneet keskustelemaan asioista mieheni kanssa, täytyisi löytää se hetki kun lapset nukkuu tai muutoin rauhallinen hetki. Ne vaan ovat vähissä kun on iso perhe.

Itse olen kyllä löytänyt tämän kriisini keskeltä voiman ja vimmankin vaikka yksin jaksaa tämän kaiken. Olenhan tähänkin asti hoitanut kaiken lähes yksin.

Ei millään haluaisi antaa periksi, mutta kun toista ei voi muuttaa ja minä en voi vähnetää tai lopetta juomista. Kaiken tukeni olen luvannut antaa jos mies lopettaisi juomisen.

Kiitos teille jotka olette kirjoitelleet, en pysty antamaan osoitettani, mutta toivon keskustelun jatkuvan...

Niin, ajattelin vain pari sanaa kertoa alkoholistin tyttärenä.



Otsikko tässä keskustelussa on raadollinen, koska oikeastihan alkoholisti ei valintaa voi tehdä. Niin paljon kuin hän VARMASTI haluaisi valita perheen, kuningas-alkoholi voittaa kaiken ja saa kaiken näennäisesti näyttämään siltä, kuin alkoholisti haluaisi valita sen. Ei kukaan halua olla alkoholisti. Vasta kun ymmärtää ja sisäistää, ettei alkolisti VALITSE viinaa (tai aloittajan tapauksessa kaljaa), vaan hän ei sitä voi vastustaa, suru ja tuska, kauna ja katkeruus voivat alkaa hälvetä. Itse uskon voimakkaasti näin, ihan omasta kokemuksesta.



Tiedän, että äitini yritti kestää tilannetta niin pitkään kuin voi ja ymmärrän sen yksinäisyyden ja häpeän tunteen, mistä ap kirjoitti. Lapsena olen vuosikaudet miettinyt, mikä mussa on vikana kun en saa isää lopettamaan juomista? Eikö hän rakasta mua? Aikuisena nostan hattua, että äiti kesti niinkin kauan ja teki vastuuntuntoisen vanhemman teon ja erosi. Meidän lasten takia. Vaikka isäni ei koskaan ole väkivaltainen, niin äiti halusi meille lapsille turvallisemman lapsuuden. Ei sitä epätietoisuutta missä isä, ja missä kunnossa.



Totuus on, että alkoholistia ei voi parantaa kukaan muu kuin hän itse. Jos ja kun alkoholisti myöntää tarvitsevansa apua, hän sitä kyllä meidän yhteiskunnassamme saa. Pakkohoitoon ei Suomessa valitettavasti voi aikuista ihmistä saattaa; toisaalta en usko, että se auttaisi kun päätöksen haluta elää ilman viinaa täytyy todella tulla itsestä voidakseen onnistua.



Ja joka vuosi ihmisiä onnistuu! Esim Minnesota-hoidolla on erittäin hyviä tuloksia saatu aikaan.



Mutta jos nyt ymmärsin oikein, niin ap:n mies ei sairauttaan ymmärrä eikä hyväksy. Tämä on tosi tyypillistä, koska ihmisen on vaikea myöntää olevansa niin " huono" , ettei pysty itse elämästään päättämään, perhettään valitsemaan tärkeämpänä ym. Ei isänikään, vieläkään. Hän joi ja juo yleensä noin viikon-kaksi viikkoa putkeen 4-8 kertaa vuodessa. Mutta äitini ei koskaan haukkunut isäämme meille lapsille millään tavalla ja eron jälkeen me lapset olimme usein viikonloppuisin ja lomia isällä (tietysti silloin kun isä oli selvä). Ihailen ja arvostan valtavasti äitiäni, että hän malttoi pitää omat mielipiteensä, pettymyksensä ja surunsa sisällään, eikä niitä lapsiin purkanut. Sen on täytynyt olla tosi raskasta, mutta lopputulos = meillä on aina ollut hyvät välit molempiin vanhempiin.



Alkoholismi on sellainen sairaus, että se sairastuttaa läheisetkin. Jopa vieläkin, yli 30 vuotta erosta, äitini kantaa välillä syyllisyyttä jostain asiasta, joka liittyy isän juomiseen?! Samoin minä herkästi syytän itseäni asioista, jotka eivät oikeasti ole ollenkaan syytäni. Sen pienen ihmisen ajatus:" Olen ollut jotenkin huono kun en saa isää lopettamaan" , vieläkin aika ajoin putkahtaa mieleen. Järjellä tajuan sen olevan täysin typerää, mutten voi sille mitään. Itse vaadin ihmissuhteissani täydellistä luotettavuutta ja jos se multa kerran viedään, sitä on lähes mahdoton saada takaisin. Ongelmista on todella vaikea puhua, mieluiten lakaisisin ne maton alle ja toivoisi, että ne katoaisivat. Ihan niinkuin se kuuluisa virtahepo olohuoneessa.



Suosittelen ap:lle ja muille alkoholistien läheisille ilman muuta vertaistuen hakemista; siitä saa todella paljon kun tajuaa, että ne tunteet, joita itse käy läpi kuuluvat asiaan, ja että kaikilla alkoholistien läheisillä niitä on.



Ei varmasti ole helppo päätös, erotako vai ei, mutta näin lapsen näkökulmasta voin sanoa, että ainakin meidän perheen lapsille oli paras ratkaisu nimenomaan se, että äiti ja isä erosivat. Isä oli alusta lähtien samaa mieltä, että me lapset jäämme äidille. Sen olen aina kokenut suurena rakkauden osoituksena, että vaikka tottakai hän olisi meidät myös halunnut, hän tajusi, että äidin kanssa meillä on turvallinen lapsuus.



Alkoholistin omaisen tehtävä ei ole olla hänen hoitajansa. Lasten ei kuulu joutua kantamaan vastuuta vanhemmistaan ollessaan itse lapsia. Ja hyvässä tapauksessa lapsilla voi olla läheiset ja lämpimät välit alkoholistivanhempaansa, mutta ilman sitä turvattomuuden tunnetta, jonka viina perheeseen tuo.



Voimia lähetän kaikille alkoholistien lähellä eläville.

Mies paljon töissä(yksityisyrittäjä). Illat ja muut vapaa-ajat juo kaljaa. On kuulemma strssiä. Vituttaa. Hoidan kodin,käyn töissä, hoidan lapsen 3,5v. Mies ei auta, ei arvosta. Eniten kärsin lapsen takia. Kadehdin perheitä, jotka tekevät kaikkea yhdessä. Yksi aamu tyttö oli kysynyt isältään: " Miks sä juot aina kaljaa?" Ei ollu isi osannu vastata. Kyllä jo noinkin pieni huomaa, kun isin käytös muuttuu. Tekis mieli potkasta moinen pihalle...Ei hän ole väkivaltainen, kaljoissaan vaan herkemmin piikittelee henkisesti, vittuilee. Aina kun tulen kotiin, mietin paljonkohan se on taas ehtiny jo kiskomaan sitä kaljaa. Henkisesti tämä on rankkaa, enkä tiedä onko tällaisella tulevaisuutta..

Kun muistelen lapsuuttani, voisin sanoa näin, ja se on totta:

Mulla oli maailman ihanimmat äiti ja isä. Tehtiin kaikkea kivaa, äidin kanssa käytiin puistoissa, talvella luistelemassa ym. Isän kanssa parasta oli mennä Linnanmäelle koko päiväksi, tai muuten vaan olla isän kanssa. Isä oli hauska ja ahkera. Isä teki paljon töitä. Silti isä teki kaikkea myös kotona, siivosi ja teki ruokaa. Isä oli antelias, ja aina valmis auttamaan muita.



Tuntuu hyvältä sanoa noin, mutta valitettavasti se oli vain osa. Isäni joi " vain" 2-3kertaa vuodessa, mutta putki kesti aina vähintään kuukauden, ja loppui vasta, kun ambulanssi vei isän sairaalaan. Sitten aina toistui sama kaava, eli katkolle ja piti alkaa uuden, alkoholittoman elämän. Joka kerta uskoin, ja vielä sama toistuu aina vaan. Enää en tosin jaksa uskoa, että alkoholisti voisi parantua. Isälläni on alkoholi&työ, jotka vaihtelee, mitään muuta ei elämässä ole, ainakaan enää. Ehkä työ on " estolääkitys" alkoholille, ja työllä siis putki pysyy jonkin aikaa poissa...



Isälläni ja äidillä oli " sopimus" , että isä pysyy poissa aina kun on kännissä, mutta eihän se aina ihan niin mennyt.



Vaikka lapsuuteni oli ihana, ne muutamat ikävät kokemukset ei haihdu mielestä, voisin siis sanoa lapsuudestani myös näin:

Pienenä minusta oli hauskaa " laittaa drinkki" isälle. Äidistä se ei ollut yhtään hauskaa, mutta isästä oli. Isä oli iloinen ja hyvällä tuulella, ja niin minäkin.



Joskus kun olin pihalla kavereiden kanssa leikkimässä, ja isällä oli putki päällä, pelkäsin aina kun pihaan tuli taksi. Pyysin kaverit pihan toiselle puolelle leikkimään, hävetti niin paljon, kun isä kohta hoippuisi taksista.



Äiti ei päästänyt isää kotiin kännissä, mutta ensin piti saada avaimet pois. Sain auttaa operaatiossa, ja aika taitavasti opinkin nappaamaan avaimet taskusta. Joskus kun isä ei päässyt sisään, hän sammui rappukäytävään. Eikä me siis päästy ulos, ennen kun isä oli lähtenyt, joskus itse, joskus naapurit soitti poliisit hakemaan. Joskus äiti joutui siivoamaan oksennukset rapusta. Kun isä oli oven takana kolkuttamassa, meidän piti olla hiljaa, että isä luulisi ettei olla kotona, ja lähtisi pois.



Isä ei ollut koskaan meille lapsille vihainen, eikä äidille, paitsi pari kertaa kun oli ottanut diapameja viinan kanssa. Silloin meidän piti mennä " karkuun" naapureille.



Kun yli kuukauden putki päättyi, oli isällä kamala krapula. Äiti tyhjensi oksennusvatia. Isä naki kamalia painajaisia, ja minua pelotti, kun isä ulvoi ja ulisi unissaan. En ole ikinä kuullut mitään niin pelottavaa ääntä.



Olin niin surullinen, kun isä ei ollut kotona syntymäpäivänäni, eikä jouluna. Tunsin itseni niin huonoksi, koska isä oli luvannut olla silloin kotona.



Äiti oli hiljainen, ei koskaan puhunut pahaa isästä. En muista, että äidillä olisi ollut yhtään ystävää.







Halusin vaan kertoa, miltä lapsesta voi tuntua.



Kaikista pahinta on häpeä. Lapsi haluaa nähdä vanhempansa täydellisinä, sankareina.



Itseni on tosi vaikea luottaa keneenkään. Aina, kun elämässä on vaihe, että kaikki on hyvin, en silti pysty olemaan täysin onnellinen, koska aina ajattelen, että kohta joku pettää luottamukseni, ja kaikki murenee. Pelkään aina kun isäni juo, että kerta on viimeinen. Läheltä piti-tilanteita on ollut paljon. Välillä näen unta, että isäni on kuollut. Joskus olen toivonut, että isäni todellakin kuolisi, ettei tarvitsisi pelätä. Pelätä aina kun isä juo, aina, kun kuulee ambulanssin äänen...



Minusta on aina tuntunut, että minun pitää huolehtia isästä, vaikka olisin halunnut, että isä olisi huolehtinut minusta.

Teini-ikäisenä seurustelin paljon itseäni vanhempien kanssa. Nyt myöhemmin olen tajunnut, että ehkä alitajuntaisesti etsin huolehtivaa isähahmoa:(





Äitini erosi isästäni vasta, kun me lapset olimme " isoja" . En tiedä, olisinko toivonut että olisivat eronneet aiemmin. Ainakin 100 kertaa äiti täytti paperit, mutta kuulemma meidän lasten takia ei eronnut.

Eniten ehkä harmittaa äitini puolesta, joka menetti yli 30 vuotta elämästään toisen takia.

...kiitos kirjoituksestasi, kyyneleet silmissä luin tuota. Voi kun osaisi olla kaukaa viisas ja tehdä päätöksiä, jotka suojelis ja olis kaikkien kannalta parhaita...



Ja et ei kaatais omaa pettymystä lasten niskaan. Sitä kaippa niin toivoisi!



Ja sie orvoliina, koetetaan vaan avata silmät ja kattoa tilannetta ihan sellaisena kuin se on. Meillä on miehellä reilu kahden viikon putki takana, ja luultavasti huomenna taas jatkuu... (yleensä päivän lepotauko ja sitä taas menoks, sano lenoks...) Tavallaan onneksi meillä tää on niin krooninen tilanne, et eipä tässä vuorokaudessa edes ehdi sitä toipumisen illuusiota syntyä. Onneksi, pettyisi vaan entistä enemmän. :(





Vaikka noin yleensä jaksaa voimaannuttaa itseään ja en ryvekkään itsesäälissä, välillä pistää kyllä niin maihin. On muuten niin paha se Soneran mainos, se mis Lindolm laulaa " pieni ja hento ote" kun se vaavi syntyy sielä sairaalassa... Mä en pysty katsoa sitä mainosta itkemättä. Meidän isukki kun on baarissa ja minä maha pystyssä pienten kanssa kotona. Tulee vaan mieleen, et mitenköhän meidän lapsen syntymä... No, ehkä tää on nyt ihan turhaa, mut tällasella kaikella sitä itseään kiusaa.



Eli taas voimahaleja orvoliina! ja muutkin, joilla samoja juttuja.

Oli hyvä lukea aiemmasta viestistä kuinka tärkeää on lapset pitää erillään tästä asiasta..

Eipä ne lapset onneksi humalaista isäänsä onneksi pahemmin näe, juo öisin ja joskus aamulla saattaa hauskuuttaa lapsia kun herää sohvalta eli on kyllä ihan ok tilanne toisaalta muutamaa tapahtumaa lukuunottamatta.



En tiedä koska saan rohkeuden lähteä al anoniin ? Kaipa kuvittelen kaiken järjestyvän vielä ilman apua, turha luulo tiedän itsekkin. Ihmettähän tässä odottelen.



Joulu tulee, tietenkin meillä se saa miehen juomaan yöt ja nukkuu sitten päivän lähes iltaan asti, katsotaan selviääkö se sukulaisiin muun perheen kanssa. Enää en valehtele tai keksi valkoisia valheita hänen juomisen suhteen, mitä olen siis tähän asti harrastanut.



Niin kävinhän minä tuulettumassa muutaman päivän ystävän luona ja mies hoiti lapset kotona sillävälin, yksi leijonapullo siihen hoitovastuuseen oli tarvittu.

Hyvää joulua kaikille ja voimia !!!

sairaus siinä, missä itseaiheutettu aikuisiän diabetes tai sepelvaltimotauti. Alkoholisti itse häpeää sairauttaan ja mitä enemmän aiheuttaa tuskaa toisille, sitä enemmän hän haluaa paeta todellisuutta juomiseen.



Alkoholisti ei halua tarkoituksella pahaa lähimmilleen, itseasiassa hän on hyvin riippuvainen (en tarkoita salailua tai rahoja) heistä. Selitykset yms. ovat yritystä pysyä " toisten mukana normaalina" .



Alkoholisti on vakavasti sairas ja vanhempana hänen arvonsa on nolla silloin, kun juodaan. Mutta hän haluaa olla vanhempi siinä missä terveetkin ja siitä se salailu ja piilottelu sitten lähteekin.



Neuvoja minulla ei ole, mutta alkoholistit eivät välttämättä ole pahoja ihmisiä. Heidän elämäntilanteensa (ja geeninsä?) saattavat vain johtaa siihen (kuten aikuisiän diabetes yms. elintasosairaudet).



En puolustele alkoholisteja varsinkaan vanhempina (lapset tarvitsevat läsnäolevan vanhemman), mutta moniko meistä hylkää puolisonsa syövän, diabeteksen yms. sairauden takia? Alkoholismistakin selvitään ja lähimmäisten tuki ja USKO ovat avainasemassa. Sen kanssa voidaan elää jos niin päätetään.



Kokemuksella puhun isäni alkoholismin pohjalta. Hän ryyppäsi yleensä silloin, kun seuraavana päivänä olisi pitänyt tehdä jotain tärkeää! Hän pakeni (paniikkihäiriö, pakko-oireinen häiriö?), lopulta rentoutui joka viikonloppu ja " häiriköi" . Kuitenkin rakasti meitä lapsia ja selvinpäin hyvitti meille tekonsa. Lopulta kuoli " alkoholistina" kaikkien hylkäämänä, yksin. Äitimme näet " aivopesi" meidät lapset uskomaan, että kaikki meidän ongelmamme johtuvat isän juomisesta, ja niinhän ei loppujen lopuksi ollutkaan! Isälläni todennäköisesti oli alkoholistigeeni, sillä hänen molemmat veljensä joi, isä ja setä joi, serkku kuoli nelikymppisenä viinaan (äitini sanoin)...



Niin, mitä yritin sanoa...

Hei, mä ymmärrän sun pointin tuosta, että alkoholisti ei ole paha ihminen... Ei tietenkään! Siis, ihminen täytyy hyväksyä, mutta ei todellakaan kaikkia tekoja. Ja alkoholi käyttö alkoholistin mittakaavassa on jo sellaista, mitä ei todellakaan tarvitse katsella.



Siis tällä yritän vain sanoa, että ei alkoholisti todellakaan tarvitse mustamaalaamista tai halveksuntaa. Mutta alkoholistin vierellä voi olla loppujenlopuksi ihan mahdoton elää. Ainakaan sairastumatta itse. (vaikka rakastaisi siis kuinka!)



Varmasti susta on tuntunut pahalle, jos sun äiti on yrittänyt kääntää teitä lapsia isää vastaan, onhan tämä kuitenkin ollut teidän isä, jolla on ollut paljon hyvää teille. Alkoholistin rinnalla on varmast ollut niin tiukkoja tilanteita, mitä siun äiti ei ole pystynyt käsittelemään, jotka on sitten kaatuneet katkeruutena teidän, lasten kannettavaksi. Tästä me minun mielestä ollaan täs ketjussa just muunmuassa puhuttu, että miten osaisi tätä välttää.



Hei, luin muuten irene kristerin kirjan Tule lähelle, mene pois! hirmu hyvä, käsitellään läheisriipuvuutta, parisuhdetta...

tekee myös typeryyksiä kännissä, tappelee, tapaa muita naisia ym mukavaa. Lapsia meillä on 3 ja hyviäkin aikoja on. Kaikenlisäksi mies ei ole mikään tyhmä vaan erittäin menestynyt yrittäjä ja tekee hulluna töitä. Alkoholia käyttää rentoutumiseen kuulemma.

On vaan helvettiä seurata vierestä kun lapset kärsivät!!Ero ois ainut ratkaisu, mutta talo ja raha pitävät minua vielä tässä...lisäksi mies selvänä todella hyvä isä, hauska, leikkii paljon jne.



On tää vaikeeta. Aina toivon, että joka juomakerta ois vika, vaan eipä niin käy vaikka kuinka lupailee ja sanoo ettei koskaan juo.



Mistä voimia eron toteuttamiseen??

Meillä mies ei edes sano lopettavansa, ei vaan jatkaa juomistaan ja mielummin vielä useammin ...

En puutu siihen millään tavoin, en halua enää välittää siitä ja yritän elää niin ettei se enää veisi voimiani.

Avioelämää ei ole, on vain kaksi ihmistä jotka hoitavat taloutta, pakollliset asiat jutellaan..

En haluaisi menettää toivoa, illalla viimeiseksi ristin käteni ja rukoilen....