Miehen burn out
...tai mikä lienee, joku vastaava kuitenkin.
Olisko täällä ketään joka olis eläny samantyyppisessä tilanteessa ja selvinnyt siitä, jotenkin? Jaksoitteko yhdessä?
Meillä tilanne se, et minul ennestään yksi poika ja meidän eka yhteinen tyttö syntyi 2006 syyskuussa... Siihen asti meillä meni oikein tavallisesti. Ongelmia, mut ei mitään suurempaa. No, noin vuosi sitten mieheni yrityksellä alkoi " hyvin kuiva kausi" , viime kevät oli lähestulkoon tulotonta aikaa. Samaan aikaan minä kotona lasten kanssa, miehel hirmu taloudellinen paine. No, kesällä alkoi vähän helpottaa, mutta velkaa onkin sitten kertynyt kiitettävästi.
No, tulinpa sitten raskaaksi vähän yllärinä kesän keskivaiheilla (tosin oli kyllä yllätyksestä toivuttuamme toivottu lapsi molempien meidän osalta). Samaan aikaan alkoi mieheltä lipsua alkon käyttö.
Nyt syksy on sitten ollut niin tuskaa. Mieheltä mennyt ihan kontrolli juomiseen, on masentunut. Töiden teko tuntuu kovin raskaalta,tästä kotiarjesta puhumattakaan... Olen ollut käytännössä aivan yksinhuoltajana tässä...
Tuos pari kk sitten mies ilmoitti minul et on pettänyt minua ja ei pysty asumaan kotona. No, asui n.3vk kaverilla, tuli takas kotio, mentiin parisuhdeterapiaan. Tää ihastus on kyllä jäänyt, mutta juominen ja baarireissut vain pahenevat. Niin kauan menee hyvin kun en keskustele vakavasti herran kanssa asioista, mut jos yritetään puhua, menee miehel ihan hermo.
Menoista sopimisesta ei siis tule mitään. Tänään " keskusteltiin" aiheesta, et lähteekö hän mökille itsekseen, kun viimeksi on ollut kuukausi sitten meidän kans viikonlopun. (On ollut ottamassa kuppia tässä nämä edelliset viikonloput. Eikä vaan yhtä päivää vaan kahdesta vuorokaudesta viiteen...) Olin kuulema kohtuuton kun vaadin häntä jäämään kotio.
No, ensi ke on miehel varattu psykiatri. Onneksi. Mut mä olen kyllä silti niin kypsä!!! Siis jos tää olisi vaan joku ohi menevä kriisi niin kaippa tän vois hampaat irvessä taistella, mut jos tää on alkoholismia, tai jotain mikä on ja pysyy hamaan tappiin, ni voi. kyllä mun elämä niin helpompaa kolmen lapsen yksinhuoltajana olis. Niin ja itse olen kyllä miehelle ilmoittanut, että jos haluaa elää ilman meitä, se onnistuu kyllä. Et en kyllä juokse perässä itkemässä. Vähän rumasti sanottu, mut kuitenkin. Ja että jos taas haluaa meidän kanssa olla, on kyllä hoitoon hakeuduttava ja tilanteen on muututtava. Ja siis itse hän on halunnut yrittää ja haluaa vieläkin. Enkä usko, et rakkaudesta on kuitenkaan kiinni, täs on asiat vaan niin solmussa... HOH!
Sellaista, eli oliskohan joku joka olis jotenki selvinny jostain samantyyppisestä? Yksin tai yhdessä...?