Mun 3,5v on narisija. Mankuja, ulvoja, itkuherkkä ulisija.

Itkeä saa, saa valittaa, saa tulla syliin, saa hakea lohdutusta vanhemmilta, ja syliä tarjotaan, haleja, pusuja, yhteistä aikaa. Sanallisesti ja fyysisesti olen läsnä.



Mutta mua korpee tuo ikuinen narina ja ulina! Pieni vastoinkäyminen, pieni kolhu, pieni mitä tahansa, niin hirveä narina ja ulina. Yrittää saada asioita perille ulisemalla ja narisemalla; missä ei onnistu.



Mitään ei saa huutamalla, mitään ei saa narisemalla.



Mutta onko mun lapsi vain luotu tuollaiseksi? Miten ihmeessä mä kasvatan sitä ihan pieleen? Tuntuu että muilla on niin reippaita pieniä ihmisenalkuja, mulla narisevan kitisevä saranapaketti. Rakas sellainen, mutta rasittavaa...