vauvaperheessä viha esikoista kohtaan :(

Tilanne on uusi ja tuore, olkaa armollisia toinen toisillenne. Aika korjaa tilanteen, ei ehkä lohduta nyt paljoa mutta niin se on.

Kyllähän eläinemotkin vierottavat vanhat pennut hiukan ennen uusien syntymistä. Ihmisellä tuo " pentuvaihe" on vaan niin pitkä, ettei poikasia voi ajaa pesästä uuden vauvan synnyttyä.



Mutta hyvä kun olet sen itse teidostanut etkä käyttäydy viettien mukaan.

Esikoinen kasvaa äidin silmissä eikä enää tarvitse yhtä paljon hoivaa kuin pienin.

On hyvä, että huomaat, että oma suhtautumisesi on muuttunut, sillä tosiasiassa se esikoinen ei ole yhdessä yössä kasvanut vaan tarvitsee yhä lähellä pitämistä ja läheisyyttä.

Meillä on puhuttu vauvasta " sinun pikkusisarus" " meidän vauva" ja otettu se kovakourainen isompikin hoitamaan. Lyöminen ym. on estetty, hyvästä ja auttavasta käytöksestä kehuttu. Vähitellen mieli tasoittuu esikoisellakin.

sen jälkeen kun syntyi lisää lapsia, en ollut enää samanlainen.

Minua painaa hirveästi mieltä, mutta en tuota yli 180cm esikoista voi enää ottaa syliinkään ja paijata.

Minua ahdistaa tämä asia. Meillä 1-vuotias lapsi ja toista yritellään. Voin hyvin kuvitella, että menee hermot esikoiseen kun hoidan mahdollista vauvaa jonain päivänä. Toivon, että osaan olla hyvä äiti sitten myös ihanalle esikoiselle.

Viroittuminne emon hoivasta tapahtuu luonnollisemmin, eikä kukaan - ei esikoinen, eikä vauva - joudu kärsimään.

siksi aikaa että isoin symbioosi uuden vauvan kanssa on ohi (=pari vuotta). Sen jälkeen sisarukset ovat taas aivat tasa-arvoisia.



En tarkoita ettei äiti olisi ollenkaan isomman kanssa, vaan että joku muu ottaisi sen " tärkeimmän ihmisen" tehtävän.

Ja meillä isä hoiti myös paljon vauvaa, jotta mulle jäi aikaa touhuta esikoisenkin kanssa. Toki välillä ärsytti suunnattomasti kun lapsi tuntui kiukkuavan ja uhmaavan ihan kiusallaan (mikä ei tietty pidä paikkaansa...) Ne ärtymyksen tunteet meni kyllä ajallaan ohi kunhan " kuherruskuukausi" vauvan kanssa loppui.

Se muutamassa vuodessa tasoittuu, koittaa vain olla tekemättä peruuttamatonta vahinkoa suhteille sillä aikaa. Yrittää olla karjumatta ja varsinkin tukistelematta.

Vierailija:

Minua ahdistaa tämä asia. Meillä 1-vuotias lapsi ja toista yritellään. Voin hyvin kuvitella, että menee hermot esikoiseen kun hoidan mahdollista vauvaa jonain päivänä. Toivon, että osaan olla hyvä äiti sitten myös ihanalle esikoiselle.

Ikäeroa pojilla 2,5 vuotta. Tietysti alkutilanne oli outo ja siihen täytyi tottua, mutta missään vaiheessa en tuntenut vihaa esikoista kohtaan. Enemmän mietin voinko rakastaa vauvaa yhtä paljon kuin esikoista. Ja tietysti sitten rakastin :).

Kyllä se on varmaan äidistä ja lapsesta ja heidän suhteistaan kiinni eikä siitä onko ikäeroa 2 vai 4 vuotta.



Toisen lapsen syntymä herättää äidissä paljon tunteita, ole siis armollinen itsellesi. Mutta musita olla sitä myös esikoisellesi. Jossain on sanottu että esikoiselle uuden vauva syntymä on verrattavissa siihen, että MIEHESTI TOISI KOTIIN UUDEN VAIMON. Mieti tätä kun esikoinen ärsyttää, hänellä on vaikeaa, oikeasti!



Tsemppiä, kyllä se siitä :) Tilannehan taitaa olla aika uusi ts. vauva aika pieni?

Meilläkin esikoinen oli 3v. kun vauva syntyi. Ihana isoveli tuli pojasta! Uhmaa oli toki, mutta sellaista se on. Vauvalle tahtoi vaan olla hyvä ja yhdessä sitten harjoiteltiin, miten pikkusiskoa halitaan hellästi.



Minä kyllä aivan tarkoituksella otin isoveljen aina syliin ja lähelle kun vaan sain. Yleensä aina kun imetin kyhnytti esikoinen kyljessä kiinni myös. Halusin, etten vieraannu esikoisesta. Samalla poika oppi, miten ollaan vauvan lähellä. Ja kun sai paljon huomiota, niin sitä ei tarvinnut kyseenalaisilla keinoilla hakea.

Meillä esikoinen oli 1 v 10 kk kun pikkusisarus syntyi. Olin myös etukäteen lukenut esikoisen vihaamisesta ja kammosin tuota ajatusta suunnattomasti. Sitten kun vauva tuli - rakastin kumpaakin lasta niin että ihan rintaa pakahdutti : )



Toisin sanoen, nämä asiat ovat yksilökohtaisia. Meillä koko nuoremman lapsen vauva-aika meni niin hyvin kuin vain voi, esikoinen ei ollut tipan tippaa mustasukkainen enkä minä tuntenut kertaakaan vihaa enkä sen suuntaistakaan häntä kohtaan. Vauva auttoi tätä kaikkea olemalla rauhallinen ja antamalla muiden nukkua kohtalaisen hyviä yöunia.



Ihan parhaimpina muistoina minulle on jäänyt ne, oikein " käsikirjan" mukaiset hetket, jolloin istuin sohvalla imettämässä vauvaa, pidin isompaa lasta kainalossa ja luin hänelle satukirjan toisensa perään. Esikoinen ryntäsi usein riemuissaan lastenkirjahyllylle, kun huomasi että petailen itseäni imetysasentoon.



Uskoisin että suurin syy asioiden laatuun on lapsen temperamentissa. Meidän esikoinen on kaikessa hyvin rauhallinen ja reilu.

Itse asiassa minua ärsytti, kun vauva alkoi kitisemään nälkäänsä kun leikin ja touhusin esikoisen kanssa. Osaltaan siihen varmaan vaikutti vauvan vaikea vauva-aika (ei nauranut kertaakaan 1. vuoden aikana, ja HUUSI kaikki yöt läpeensä). Usein mietin, että miten helpompaa olisi kun voisin antaa vauvan johonkin hoitoon pidemmäksi aikaa. Minua harmitti, että isovanhemmat halusivat hoitaa esikoista paljon, kun olisin paljon mielummin antanut vauvan heille.



Nyt tuo 3-vuotias uhmis on minulle äärimmäisen rakas pieni " sisupussi" . Mutta nämä ensimmäisen vuoden tunteet olivat minulle suuri yllätys, erityisesti kun olen kuullut kaikkialta, että tunteet esikoista kohtaan " kylmenevät" kun uusi vauva syntyy.

" Hienointa olisi kun olisi isä tai mummu tai joku joka voisi " adoptoida" esikoisen

siksi aikaa että isoin symbioosi uuden vauvan kanssa on ohi (=pari vuotta). Sen jälkeen sisarukset ovat taas aivat tasa-arvoisia.



En tarkoita ettei äiti olisi ollenkaan isomman kanssa, vaan että joku muu ottaisi sen " tärkeimmän ihmisen" tehtävän. "

Meillä vanhempi poika oli vasta 1,4v kun hän sai pikkuveljen. Suhtautumiseni esikoiseen ei muuttunut toisen lapsen saatuani. Esikoinen oli vielä niin pieni, ja hoivattava, että ihan yhtälailla hän tarvitsi syliä ja halia kuin vauva, ja vähän enemmänkin.



Itsekin hieman pelkäsin, että miten suhtautumiseni muuttuu kun vauva syntyy. Tunsin jopa pientä " vihaa" syntymätöntä vauvaa kohtaa, että hän veisi esikoiselta " oikeuden olla vauva." Emme oleet suunnitelleen saavamme toista lasta niin pian esikoisen jälkeen. Onneksi rakkauteni tätä toistakin kohtaan syttyi heti kun hän oli käsissäni. - pelkäsin käyvän toisin.



Toinen poika oli niin helppo vauva ja nukkui alussa todella paljon, että minulla jäi hyvin aikaa esikoiselle. Olihan se rahkkaa aikaa se pikku-lapsi vaihe, mutta olen todella iloinen ettei minun nyt tarvitse harmitella ap:n tuntemia tuntemuksia.



pojat ovat nyt 5 ja 6 ja todella läheisissä väleissä, ovat kuin paita ja peppu. Ihana katsella tuota sisarrakkautta, itse olin 3v nuoremman sisareni kanssa lähinnä tappelukaveri aina aikuisikään asti.

Ajattelinkin kysellä, että voiko esikoista mitenkään etukäteen totuttaa uuteen tilanteeseen? Poikani on nimittäin aikamoinen mammanpoika ja joskus jos meillä on ollut kylässä toisia lapsia ja olen ottanut toisen lapsen syliin niin oma poikani on halunnut myös tulla syliin... Eli hieman mustasukkaisuutta ilmassa. Olen huomannut, että poikaani häiritsee enemmän toiset poikalapset, tytöt eivät niinkään. Tulevan lapsen sukupuoli ei ole tiedossa.



Eli onko tapoja totuttaa poikaani jo nyt uuteen tilanteeseen?

Meillä esikoinen oli 3.ja1kk kun toinen lapsi syntyi ja nuo suuttumuksen ja jopa vihan tuntemukset on tuttuja. Joskus kun oli juuri saanut vauvan nukkumaan ja esikoinen tuli huutamaan ja herätti vauvan, niin välillä ihan tosissaan tunti hetkellistä vihaa sitä lasta kohtaan. Välillä teki mieli ottaa tyttöä niskasta kiinni ja ravistaa. Mutta kyllä se valtava rakkaus siellä taustalla oli koko ajan. Anna itsellesi lupa tuntea negatiivisiakin tunteita. Mutta koskaan niitä tunteita ei saa viedä niin pitkälle, että fyysisesti vahingoittaa lasta.



Ja usko pois kyllä ne tunteet tasoittuu kunhan vauvakin vähän kasvaa.

Meillä esikoinen oli 6-vuotias vauvan syntyessä.



Minä voin ainakin myöntää, että tunsin välillä ihan voimatonta raivoa esikoista kohtaan. Se kumpusi jostain todella syvältä, enkä voinut kuvitellakaan sellaisia tunteita omaavani lastani kohtaan! Minun mielestäni tuota tunnetta voi ihan hyvin kuvata vihaksi.



Onneksi nämä negatiiviset tunteet esikoista kohtaan ovat olleet vain ohimeneviä häivähdyksiä, jotka olen onnistunut painamaan taka-alalle. Minun on pitänyt kyllä ihan tietoisesti hakemalla hakea mielikuvia siitä, miten esikoinenkin tuntui niin ihanalta ja ainutlaatuiselta ennen vauvan syntymää. Ihan tietoisesti olen myös antanut esikoiselle läheisyyttä ja yhteisiä hetkiä, vaikka hänen kosketuksensakin on tuntunut joskus vastenmieliseltä.



Mielestäni nämä tunteet kumpuavat jostain biologisesta pakosta pitää uusi jälkeläinen hengissä vaikka sitten toisten sisarusten kustannuksella. Ikään kuin leijonaemon puolustusreaktio ja raivo kohdistuisi väärään osoitteeseen.



Leimatkaa ihan vapaasti minut oudoksi ja kamalaksi äidiksi, mutta tällaisia tunteita koin. En kuitenkaan usko esikoisen tästä kärsineen tai ylipäätään huomanneen juuri mitään, sillä olin itse kuitenkin koko ajan tilanteen herrana ja tiedostin tuntemusteni vaarat.



Tilanne normalisoitui vauvan lähestyessä yhtä ikävuotta. Ap:lle tsemppiä, kyllä se siitä! Ja paheksujille tiedoksi, toiset ovat paremmin kosketuksissa tunteidensa kanssa ja uskaltavat antaa myös negatiivisten tunteiden nousta pintaan. On teilläkin saattanut olla jotain vastaavaa, mutta olette tukahduttaneet tunteenne alitajuisesti.

Vierailija:

Olen ihan pulassa. luulin että voisin välttää nämä tunteet touhuamalla esikoisen (3 v) kanssa mahdollisimman paljon, mutta silti päällimmäinen tunne on että ärsyän tuota mukulaa. Herättää tahallaan herkkäunisen vauvan, uhmistelee koko ajan (no ei kai hän mitään tuolle voi), tappelee ihan pienemmästäkin koko ajan.. vauvasta kyllä tykkää mutta koska tykkääminen ja halinminen pitää tuntua vissiin kunnolla omassakin kädessä niin nekin hetket tuntuu menevän tappeluksi kun vauvaa halitaan. Huoh. yritän ottaa esikoista enemmän huomioon, saa tulla aamuyöstä äidin kainaloon nukkumaan (vauva nukkuu kyljen toisella puolen...) ja imetyskertojakin olen ollut poissa että pääsen esikoisen kanssa ulkoilemaan jne. miten ihmeessä selvittelette muut vastaavassa tilanteessa olevat tunteenne esikoista kohtaan? onko tämä jotain biologista vai miksi koen näin?

Esikoinen tuntui jotenkin ylimaallisen vieraalta, kun tulin kotiin synnäriltä. Mokoman jalatkin olivat kasvaneet kilometrin eikä lapsi mahtunut enää syliin.

Minä en jättänyt ikinä imetyskertoja väliin esikoisen takia. Mutta yritimme puuhailla muuten paljon yhdessä. Erityisesti pidin kiinni siitä, että vein joka toinen ilta esikoisen nukkumaan, kuten siihenkin asti olin vienyt. (Joka toinen ilta vei - ja vie edelleenkin - mieheni). Vaikka vauva huusi isänsä sylissä hetken, en säntäillyt mihinkään, vaan keskityin esikoiseen 15-20 min., sen aikaa mitä iltasatu ja -laulu vei aikaa. Ihan rauhassa. Kuin ei yhtään tekisi mieli katsoon, onko vauavlla nälkä.

Silti muistan, että esikoinen ei tuntunut jonkun aikaa läheskään niin rakkaalta. Ajan kuluessa helpotti.

Nyt kuopuskin on jo kaksivuotias. Elämä on paljon helpompaa ja seesteisempää. Kumpikin tappelee ja kiukuttelee. Kumpikin on ihania ja rakkaita. Kumpikin omalla tavallaan korvaamattomia.