Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Miesongelma- vai ongelmamies?
13.11.2007 |
Mua on ahdistanut jo pitkään tää mun parisuhde. Mies on oikein hyvä isä, eikä omaa ongelmia (alkoa tai väkivaltaa ym.). Töissään menee hyvin, ja panostaa niinhin todella paljon. Hänelle lapset ja työ ovat tärkeitä. Mä en.
Mies tässä kyllä kysyttäessä sanoi, että " kyllä mä varmaan rakastan sua. Mut en voi luvata, että ollaan koko elämä yhdessä" . Kysyin, että mites kun mentiin naimisiinkin... ei kuulemma vaikuta asiaan.
Kertoi myös, että " en mä kaipaa aikaa sun kanssa kaksin" . Kysyin tätä, kun kaikki kahdenkeskiset jutut ovat aina mun järjestämiä. Mies sanoo suoraan, että on " tunteeton ihminen, enkä mä tarvitse ketään enkä mitään rinnalleni" . Mihin mua sitten tarvitaan?
Meillä on ollut tosi vaikeaa jo pitkään, välillä menee tosin paremmin. Kerran mies jo viime keväänä lopetti suhteen, ja uhkasi oikeudella. Että miten lapset jaetaan. En nukkunut yökausiin.
Mä olen todella stressantunut, sillä koen, että " roikun" tässä suhteessa. Mies on tehnyt monesti selväksi, että pärjää hyvin ilman minuakin.
Mitään negatiivista en saisi sanoa, niistä mies suuttuu ihan älyttömästi. Ja alkaa heti puhua erosta, suoraan tai epäsuorasti. Hän pitää minua pihdeissään tuolla eroasialla.
Kaikki seksialoitteet lähtevät mieheltä, jos itse yritän jotakin, hän lähes aina torjuu ne. Olenko vain kynnysmatto miehelle?
Tajusin tässä vakavasti sairastaessani, että mies ei ole edes ollut huolissaan minusta. Hän suhtautuu sairauteeni tosi viileästi. Mietin, että jos elämää olisi jäljellä esim. yksi vuosi, niin mitä tekisin. Ahdistuin ajatuksesta, että mies ei ehkä kovin surisi minua. Että mun elämä menee hukkaan tässä suhteessa.
Mies on sanonut minulle, että sairastaminen ärsyttää häntä. Niin kuin minun vikani olisi, että sairastuin. Pahastuin tuosta kommentista, mutta en sanonut sitä hänelle.
En uskalla erotakaan, sillä pelkään huoltajuuskiistaa. Mieheni on jotenkin tosi vahva ihminen, ja hyvä puhumaan. Pelkään, että häviäisin.
Olen välillä niin stressaantunut, että mietin et jos ottaisin veitsen keittiön laatikosta ja viiltäisin ranteeni. Mutta heti tietysti ajattelen, että se olisi hullua ja väärin lapsia kohtaan.
Onko tällaisessa suhteessa järkeä?
Olen itse vaan sen verran huonossa kunnossa, että mitään isoja ratkaisuja en voi nyt edes tehdä. Ei ole voimia.
Mä olen niin syvällä ja sekaisin tästä parisuhteesta, että en tiedä mitä ajatella. Onko tällainen normaalia? Ollaan oltu pitkään yhdessä.
Mä haaveilen välittämisestä, ja siitä että sitä osoitetaan. Mut onko toive liian romattinen?
Kommentit (9)
Onko teillä alusta lähtien ollut tuollaista kauheaa henkistä väkivaltaa? Hanki apua! Esim. perheneuvolaan voi mennä myös yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuo on henkistä väkivaltaa, jos toisaalta sanoo ettei sinulla ole hänelle mitään väliä, ja toisaalta vielä uhkailee lasten viemisellä.
Olet alistettu ja masentunut ja tarvitset apua, että pystyt laittaan henkisesti vastaan miehellesi, ja mikä parempi, ajatteleen elämäsi ilman häntä. En tarkoita eroamista, sehän ei ole tarpeen jos pystyy suhteessa olemaan itsenäinen ja voimakas.
Pelkät puhelahjat eivät riitä siihen, yhteishuoltajuus on mun käsittääkseni se oletus, josta lähdetään liikkeelle, kun huoltajuusasiaa käsitellään.
Onko sairautesi sellainen, että sinulla olisi vaikeuksia selviytyä lasten hoidosta? Millainen on taloudellinen tilanteesi, entä kumpi teistä tähän asti on pääosin vastannut lasten hoidosta?
Älä tyydy kuuntelemaan miehen uhkailuja vaan ota asioista selvää ja latele seuraavalla kerralla faktat pöytään.
Mä olen tosiaan itse aika hajoamispisteessä, jos en ole jo hajonnut. Sairastan keskivaikeaa masennusta, en syö lääkkeitä. En tykkää lääkkeistä. Mutta lisäksi olen sairastunut nyt sairauteen, joka pitää minua sängynpohjalla suurimman osan päivää. Sekin masentaa..
Tuntuu, että olen aika miehen pihdeissä. Meillä kyllä lastenhoito jaetaan aika lailla puoliksi, mies hoitaa kyllä oman osansa. Pesee myös pyykkiä, ja laittaa ruokaa. Vähemmän tosin kyllä kuin minä. Minä olen vaan se, joka ei saa huomiota. Kyllä mies kertoo omia kuulumisiaan, mutta ei kysy miten minun päiväni on mennyt.
Mies on tosi itsekeskeinen, ja väliin tuskin huomaan mua. En tiedä, miten tähän on päädytty.
Kai tarvitsisin apua. Jaksaisi vaan hakea.
Tuota perheneuvolaa olen ajatellut. Voisin ottaa siitä selvää. Parisuhdeterapiassakin on käyty, mutta ei siitä apua oikein ollut. Mies puhui kyllä kovasti, en saanut suunvuoroa oikein ja sitten tympiinnyin. Olin käynneillä enimmäkseen hiljaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi haluat elää miehen kanssa, jolle olet täysin yhdentekevä?
Miksi haluat antaa lastesi kasvaa tunnekylmän, epänormaalin parisuhteen luomassa ilmapiirissä?
Miksi annat miehesi pitää sinua pihdeissään?
Miksi et eroa ja aloita uutta elämääsi, eihän se silti vie mieheltä isyyttä ja lasten kanssa olemista, vaikkette yhdessä asuisikaan.
MIksi et arvosta ja kunnioita itseäsi niin paljon, että soisit itsellesi paremman tulevaisuuden?
Olen koettanut ajatella, että minun pitää muuttua niin vahvaksi etten tarvitse itsekään ketään tai mitään. Enkä kaipaisi hellyyttä. Sitten minua ei ahdistaisi tässä liitossa. Mutta en näköjään pysty muuttumaan sellaiseksi.
Tiedän, että jos ero tulee, mies haluaisi lapset viikko-viikko systeemillä. Näin hän on minulle sanonut. Itse en innostu, lapset ovat liian pieniä vielä. He ovat alle kouluikäisiä.
Koetan elää elämää päivän kerrallaan. En vaan elä millään muotoa sellaista elämää, josta haaveilen. Haaveeni eivät todellakaan sisällä omakotitaloa ja ikuista päivänpaistetta, vaan tavallista elämää jossa olisi enimmäkseen hyvä olla. Olisi sellainen olo, että kumppani tuntuisi ihmiseltä joka tukee niissä vaikeissakin paikoissa ja olo tuntuisi turvalliselta.
Nyt tuntuu, että mies pitää jalkaa oven välissä, ja minä koetan kiskoa sitä sieltä pois. Tai koetin. Enää en oikein jaksa.
Parisuhde on kyllä kamalan vaikeaa. Onnea kaikille, jotka tuntevat olevansa onnellisessa suhteessa. Siitä kannattaa pitää kiinni!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Esitit juuri niitä kysymyksiä, mitä itsekin pohdin. Olen viettänyt tässä liitossa 13 vuotta, ja jotenkin olen tässä niin syvällä ettei lähteminen tunnu helpolta. Omantunnon arvo on mennyt, samoin itsetunto. Hankalaa lähteä kun ei osaa enää arvostaa itseään.
Lohduttaudun sillä ettei mies ole fyysisesti väkivaltainen tai juo. Ja kuten kaikissa meissä, hänessäkin on tosi viehättäviä puolia. Joskin minä saan nauttia niistä vähiten.
Toisaalta mietin, että kun tästä sairaudesta paranen ja jaksan muutakin kuin vain nukkua, niin ehkä sitten minulla olisi voimaa lähteä. Nyt sitä ei ole, ja voimia tarvitaan isoon elämänmuutokseen.
Surettaa, että elämän piti mennä näin.
Alue: Aihe vapaa
Tuntuu siltä, että sinä olet ihan ok, normali, mutta miehelläsi on vakavia ongelmia itsensä kanssa.
Olen vähän samantapaisessa tilanteessa. Mieheni on myös hyvä puhumaan ja manipuloimaan. Ja hyvä isä lapsilleen.
Jos omillesi lähdet on miehen lastenhoitoapu poissa ainakin osaksi, mutta sangen yksinhän tuossa liitossa on !
Myös meillä minä ehdotan yhteiset menot. Hääpäiväksi mies sentän varasi pöydän, kun olin buukannut lastenhoitajan.
Ota yhteyttä Suomen Mielenterveysseuraan ennenkuin hajoat !