Lapsen isosta päästä...

Aloitus ei ollut kaunein mahdollinen, mutta olen hyvin huolissani veljeni 8kuukauden ikäisestä tyttärestä. Hänellä on vauvaksi todella iso pää, siis onhan niitä suloisia pallopäitä nähty ja ne ovat ajan mittaan muuttuneet vähemmän huomiota herättäväksi. Eilen kävimme heillä kylässä ja tyttö istui oman 1,5v poikani vieressä niin hänen päänsä oli varmaan liki puolet isompi kuin oman lapseni. Eikä pään kokokaan ole ainut murhe ehkäpä se pään kasvu siitä rauhoittuu, mutta tyttö on myös luonnottoman rauhallinen istuu vain lattialla tai sylissä enkä koskaan ole kuullut hänen ääntelevän muuta kuin tietenkin itkevän joskus vähän sellaisella narisevalla äänellä.



Hän oli hyvin pahoillaan kun neuvolssa oli päätä kommentoitu ja suositeltu sairaalakontrollia, ilmeisesti olivat myös tuosta rauhallisuudesta olleet huolissaan. No veljeni vaimo joka on hyvin äkkipikainen ja kärttyisä luonne (siis sellainen jole ei oikein voi ikinä sanoa poikkipuolista sanaa. Tai jos uskaltaa jotain sanoa mököttää kuukausi kaupalla. Niin hän oli heti pukenut lapsen ja lähtenyt kotiin ja huutanut neuvolatädille että on se ihme kun kaikilla pitää olla samankokoinen pää eikä saisi olla edes rauhallinen vaan lapsen pitäisi kokoajan riehua. Sanoi tämän illalla minulle ja odotti selvästi että moittisin neuvolaa. Minä koetin sitten varovasti sanoa, että olisiko se nyt ollut niin paha käydä siellä sairaalassa, jos olivat neuvolassa sitä mieltä, eihän siinä mitään menetä vaikka turha reissu tulisikin. no siinä kävi niin että me saatiin samantien lähteä kotia ja kahveja oli turha odottaa, kun tullaan taloon vain lasta haukkumaan, sanoi vielä suloisesti, että meidän pojan pää on niin pieni ettei sinne aivoja mahdukkaan ja jotain muutakin jota en enää viitsinyt jäädä kuuntelemaan.



Paha mieli jäi niin veljen kuin hänen pikkuisen tyttönsä puolestakin. heillä on neljä lasta joten kokemusta lapsista pitäisi olla. Viime vuosina näitä repeämisiä eli tavattomia ylireagointeja ihmisten sanomisiin on ollut enenevässä määrin. Olen itse mielentereysalalla töissä ja huolissani myös tästä vaimosta mielestäni hän tarvitsisi keskusteluapua. Hänellä on melko traumaattinen lapsuus takana johon hän aina räjähtämisensä jälkeen vetoaa, mutta ei ole koskaan jutellut asioistaan kenellekkään.



Keksiikö kukaan miten voisi varovasti koettaa tarjota apua tai tukea? vai pitäisikö vain jatkaa elämää ja toivoa että veljen perhe pärjää omillaan. Heidän avioliittonsa ei kai myöskään ole enää mallillaan. Vaimo syyttää veljeni liiallista alkoholin käyttöä ja veljeni vaimonsa kamalaa luonnetta. Jotenkin tuntuisi kuitenkin pahalta vain kääntää selkänsä vaikkei toiset apua haluakkaan ja olenko minä kuitenkin väärä ihminen avunantajaksi, koska vaimo olettaa että minä kuitenkin seison viimeiseen asti oman veljeni vierellä