Ujon ja aran 4v:n " kiusaaminen" ja ulkopuoliseksi jääminen - miten puuttua?

Meillä asuinympäristössä sama tilanne, paitsi että kiusaaja ja kiusattu ovat tyttöjä. Omani on se pienempi ja kiusattu. Tyttöni täyttää 3v parin kk:n päästä, eikä edes ulkoile yksin. Tätä on jatkunut elokuulta asti. Kiusaajatyttöä olen puhutellut aiheesta monesti, koska kiusaaminen on aika pahaa mielestäni. Paljolti samoja elementtejä kuin tuossa pupsun pojan tapauksessa, mutta sanallinen kiusaaminen on vielä kovempaa, esim. tyhmäksi haukkumista jne.

Huutelee jopa ohi mennessään joka kerta jotain ilkeää, yrittää saada naapuruston muutkin tytöt kiusaamaan tyttöäni. He eivät vielä ole mukaan lähteneet.

Kyllä siinä -Kimmie78- alkaa angsteja kehittymään, kun kuukaudesta toiseen kuuntelee sitä, tällä hetkellä 4.5-vuotiaan tytön kielenkäyttöä ja muuta menoa katselee. Jokainen ulkoilu mitä kotiympäristössä tehdään, päättyy aina lapsemme pahaan mieleen jos tämä tyttö sattuu olemaan ulkona samaan aikaan.

Äidilleen olen yrittänyt kerran asiasta ihan rakentavasti puhua, mutta hän vaihtoi sujuvasti puheenaihetta ja katosi paikalta. Kiusaajatyttö ei ulkoile koskaan aikuisten kanssa ja vanhemmat ovat selkeästi haluttomia puuttumaan mihinkään tai edes näyttäytymään ulkosalla. Joten vitsit on vähissä täälläkin ja tosiaan ihmetyttää miten kuukaudesta toiseen kuten Kimmie 78 sanoi, ' noin pieni lapsi' jaksaa käyttäytyä yhtä ja samaa lasta kohtaan noin vihamielisesti.

Enkä todellakaan päästä alle 3-vuotiastani yksin ulkoilemaan, vaikka olisin sitten ylisuojeleva. Ei hänellä ole mitään mahdollisuuksia pärjätä lähes kaksi vuotta vanhemman tytön kanssa riitatilanteissa.

Tämä tyttö yrittää kiusata ja huudella joka käänteessä, ei piittaa vieraiden aikuisten nuhteista eikä rakentavastakaan puheesta mitään.

Niin että pistä nyt hyviä neuvoja tännekin päin. Niitä kaivattaisiin.

Kimmie78:

tietyissä pääasioissa täysin,kuten tuossa että ketään ei saa kiusata jne.,mutta pari asiaa pistää silmään;

-Tämä " pomottaja" -poika on siis 4-vuotias,tms.?On oikeasti aika epäterveen kuuloista että olen noin suuren angstin häntä kohtaan kehittänyt,sinä olet aikuinen ja tämä poika on pieni lapsi-ihan totta,ei tuon ikäiset vielä kovin paljon juoni,kiusaa ja esitä eri rooleja aikuislle/lapsille.Jonkin verran,kyllä,mutta..

-Olet ehkä ylireagoiva äiti,rakkauttahan se on ja ihanaa että välität,mutta yritäpä nyt ajatuksella miettiä tuota lapsesi ikää.

Pomottajapoika on 6-vuotias, ihanko vakavasti väität etteivät sen ikäiset vielä osaa kiusata tai juonitella? 4-6-vuotiailla on jo ihan omat juttunsa, niin kaveri, kuin valitettavasti myös kiusaamismielessä joillakin. Osaavat kyllä omien vanhempien seurassa käyttäytyä paremmin, kuin silloin kun eivät ole paikalla.

jos sattuisi tulla lisää vastauksia :)

ensinnäkin ymmärrän täysin tunteesi, itselläni on ollut vastaavaa tyttäreni kanssa. tosin tyttö on rohkea ja ulospäinsuuntautunut, mutta kokonainen vuosi meni puistossa niin, että muut tytöt juoksivat pareittain pois kun omani yritti mennä mukaan leikkiin. nyt hän aloitti kerhoin, jossa sielläkin tuntui olevan kiusaamista pari ekaa kertaa. tällä viikolla tytär on jotenkin jo alkanut raivata omaa paikkaa. mietin kuitenkin itsekin, miten auttaisin lastani saamaan kavereita. sinun asemassasi ehkä miettisin pojalle harrastuksen, jossa on muita poikia ja kontaktia turvallisesti ohjatussa ympäristössä. ehkä esim judo tmv olisi sopiva. tämä siksi, että hänen olisi hyvä tottua poikien rajumpiin otteisiin ja sosata kllahtaa pelkäämättä. pelko provosoi kiusaajia:( samalla ympäristö olisi turvallinen, ja hän oppisi tutustumaan myös omaan fyysisempään puoleensa. toiseksi koittaisin tutustua yhteen rauhalliseen poikaan ja hänen äitiinsä, ja kutsua näitä välillä omaan kotiin kahville ja leikkimään.



toivottavasti tilanne kohentuu! on kauhea olla huiolissaan oman lapsen puolesta.

Oletko miettinyt, että kenties tiedostamatta siirrät omia ajatuksiasi ja ennakkoluuloja pojallesi. Minulla itselläni on kohta 4v poika, joka on siis rauhallinen ja ehkä ns epätyypillinen poika. Ei koskaan kiusaa ketään, viihtyy pelien ja askartelun piirissä. Minusta tämän ikäisillä ei tarvitse olla yhtään kaveri " ylitse muiden" . Varsinkaan pojilla, tytöillä saattaa olla. Minun poikani on jo päiväkodissa ja leikkii välillä yhden ja välillä toisen ja välillä kolmannekin kanssa jne jne. Painostatko poikaasi löytämään jonkun kaverin? Itse tyttönä sinulla on ehkä väärä mielikuva siitä, että pojillakin on näitä yksi ylitse muiden kavereita. Niin harvemmin on. pojat leikkivät usein väljemmissä ja vaihtuvissa porukoissa ja omani ainakin leikkii erittäin paljon tyttöjen kanssa. Itse asiassa on erittäin suosittu tyttöjen kesken. Miksi väkisten pitäisi löytyä joku kaveri ja miksi sen pitäisi olla joku poika juuri? Olisiko kerhossa tyttöseuraa?

Minusta myös paistoi rivien välistä oma negatiivinen suhtautuminen raisumpia yms poikia kohtaan. Voin olla väärässä. Silloin tällöin esiintyvästä raisuudesta ei ole mitään haittaa. Minusta ainakin vain hyvä, jos oma poika joskus riehaantuu päästämään höyryjä ulos. Minusta myös vedit aika ikävän pitkälle meneviä johtopäätöksiä tämän " pomottelijan" äidistä. Ja enkeleistä. Jokaisen lapsi käyttäytyy joskus huonosti, joskus hyvin, jokainen on jollekin enkeli ja käyttäytyy joskus huonosti. Siitä ei voi päätellä paljon. Lapset ovat lapsia. Minusta rohkaisisin poikaa vaan lähestymään hieman riehakkaampiakin ryhmiä ja hieman siedättymään. Jos hän ei itse ymmärtänyt tilannetta niin turhaa siitä tehdä isoa numeroa. Lapset nyt puhuvat kaikenlaista sitä tarkoittamatta. En nyt tarkoita, että siitä pitäisin, mutta sitä ei voi vaan välttää. Oma poikani päiväkodissa kuulee jo vaikka mitä. En tee asiasta numeroa vaan sanon, älä välitä, mitä muut höpsöttävät. Hänellä on onneksi hyvä itsetunto eikä tehdä sanomisista ja tekemisistä suurta numeroa. Hän tietää, että on maailman ihanin. Vanhemmat voivat tehdä joskus liian ison numeron toisten lasten tekemisistä ja sanomisista ja siitä voi olla vain haittaa. Minä tekisin sinuna niin, että en menisi väliin vaan menisin mukaan. Minusta lapset leikkivät paremmin, kun aikuinen on lähellä ja mukana. Itse kun meillä on riehakkaita lapsia tai avoimessa päiväkodissa, en jätäkään lasta selvitymään yksin vaan alan tehdä jotain hänen ja muiden lasten kanssa. Riehumiset jää yleensä kokonaan väliin ja kaikki viihtyvät, oma poika (sinun poika) saa onnistumisen kokemuksia ja rohkaistuu porukassa. Nyt sinulla on jotenkin kuva, että riehakkaasti keskenään käyttäytyvät lapset ovat " huonoja" . Eivät he ole, heitä pitää vaan ohjata tekemään jotain järkevää. Näin poikasikin pääsee paremmin mukaan. meillä ainakin toiminut erittäin hyvin. Olen saanut pojat sovussa esim. legoilemaan, leikkimään junaradalla, pelaamaan yms.

Saitkohan mitään tolkkua? Mutta olisi tärkeätä, että poika pääsisi edes johokin kiinni, kurjaa syrjäytyä kavereista kokonaan. Liian herkäksi ei pidä ruveta äidinkään, koska se tarttuu tosi hyvin lapseen. Tsemppiä vaikeaan tilanteeseen!



.

Jotenkin tuntuu siltäkin, että en saisi jokaiseen näkemääni konfliktiin mennä väliin, mutta en ole osannut olla menemättäkään, kun poikani ei osaa puolustaa itseään yhtään. En halua, että hänen mahdollinen kiusaamistarinansa alkaa jo kerhovuosilta!

Tuntuu vain niiiiiiin kovin surulliselta, että huomaan miten hän yrittää kerta toisensa jälkeen päästä jos johonkin leikkiin mukaan ja aina hän tuntuu olevan se, joka jätetään ulkopuoliseksi.



Miten te muut ujojen äidit rohkaisette lapsianne puolustamaan itseään, jos he arkailevat olla toisten seurassa?



Asumme myös aika isolla paikkakunnalla, ja usein mietin kannattaisiko muuttaa jonnekin pienemmälle viimeistään silloin, kun koulu alkaa - lapseni viihtyisi varmaan paljon paremmin 15 kuin 25 hengen ryhmässä. Jotenkin myös tuntuu siltä, että täälä kaupungissa lapset leikkivätkin noita taistelu- ym. leikkejä paljon enemmän kuin maalla, missä leikit koneilla ja traktoreilla vetävät suuremman korren (vai kuvittelenko väärin). Josko sieltä löytyis hengenheimolaisia pojalleni paremmin... en tiedä. Neuvoja kaivataan ja kovasti!



-pupsu

Tosi rakentavia kommentteja ja ajattelemisen aihetta.



Olen todella miettinyt, että toivottavasti en tartuta huolestumistani poikaan. Kerhon alettua kyselin pari kertaa, että kenen kanssa tuli leikittyä, sitten huomasin asiaa tuumattuani, että niin ei kannata kysyä, vaan kyselin mitä tällä kerralla tehtiin ja sellaista.



Pojallani oli hyvä " tyttökaveri" , mutta he muuttivat pois n. vuosi sitten. Sen jälkeen poika on kaivannut itselleen kaveria " poikamaisempiin" leikkeihin, mutta tuttujen poikien kanssa vaan ei leikki niin hyvin suju kuin esim. sen tytön kanssa meni (esim. toinen haluaa leikkiä hirviöillä ja toinen ei ollenkaan, vaan leikkisi mieluummin traktorileikkejä). Ekan kerhokerran jälkeen alkusyksyllä hän ei saanut illalla nukuttua, ja kun menin juttelemaan, hän kysyi miksi toiset pojat leikkivät kaikki muut jonkun kanssa mutta kukaan ei hänen kanssaan. Tänään nukkumaan mennessään hän sanoi, että hänkin haluaisi pojan kaveriksi joka olisi samankokoinen kuin hän ja jonka kanssa voisi leikkiä. Voi niitä riemukertoja, kun joku on avoimessa pvkodissa hänen kanssaan leikkinyt, niistä on puhuttu monta kertaa jälkeenpäin ja hän muistaa ne kerrat tosi hyvin. Eli tuo kaverin kaipaaminen lähtee eniten hänestä itsestään.



En halua leimata tuota pomottelijapoikaa. Hän on aikuisten seurassa fiksun oloinen, mutta kun hän leikkii ikäistensä kanssa, hän saattaa tehdä toista koko ajan naurunalaiseksi, juoksuttaa, haistattelee, määräilee ja käyttäytyy toimintaelokuvien tyyliin kuka saa tehdä ja mitä - siis paljon kaikkea sellaista, mitä en itse siedä lapselta. En ole ainoa joka ajattelee näin, yksi äitituttuni oli kerran " pimahtanut" kun tämä oli jatkuvasti kiusannut hänen lastaan ja toinen tuttuni sanoi, että hän ei halua käydä sen pojan ja äitinsä seurassa leikkikentällä oman lapsensa kanssa, koska tuo poika pomottaa hänen lastaan koko ajan, nimittelee rumilla nimillä yms . Tähän pomottamiseen juuri toiset pojat menevät helposti mukaan ja jotkut heistä jotenkin ihannoivat tuon pojan tapaa toimia.

Tuolla enkelimäisellä vertauskuvalla tarkoitin erästä kertaa, jolloin ko.poika oli samassa avoimessa ja nurkan takana sanoi toiselle tosi uhkaavan kuuloisesti ja tosissaan jotain tyyliin haluuksä että mä vedän sua turpaan ja astuttuaan muutaman askelee toiseen huoneeseen äitinsä näkökenttään heti sen jälkeen hän muuttui kuin toiseksi ihmiseksi, otti todella viattoman ja herttaisen ilmeen kasvoilleen ja hymyili äitiään kohti. Sen hän todella osaa!

En tiedä mikä saa hänet käyttäytymään niin, mutta jos olisit samassa avoimessa joskus ja seuraisit lasten leikkejä, tietäisit alle minuutin ketä tarkoitan. Joskus olen itsekseni miettinyt mikä moiseen on syynä, koska hän osaa tosiaan olla mukavakin ja SE poika on ihan erilainen, tosi herttainen, enkä tarkoita sillä tätä enkelimäisyyttä, vaan hän osaa tosiaan olla mukava kun niin haluaa. Tiedän jotain hänen taustastaan, ja olen miettinyt että syyt saattavat olla siellä, mutta ne eivät kuulu enää minulle eivätkä tähän keskusteluun.

Myöskään hänen äidissään ei ole mitään vikana, mukava ja asiallinen, mutta joskus toivoisin kyllä hänen tarttuvan herkemmin poikansa sanomisiin, välillä tuntuu että ei kiinnitä niihin mitään huomiota, välillä sitten taas sanoo jotain kun huomaa epäkohdan.



Mitä tulee poikien raisuihin leikkeihin, niin nekin ovat mielestäni ok ja osaa omakin poikani riehua jos on tuttu leikkikaveri, kuten esim. se tyttö oli aikoinaan. Mutta esim. nyt illalla hän yhtäkkiä kysyi, että äiti, miksi se yks poika löi, ja sanoin hänelle että en tiedä eikä niin saisi tehdä. Sanoin vielä, että onneksi se poika pyysi anteeksi, ja nyt voit unohtaa koko jutun. Sitten sanoin, että äidille tai kerhossa tädeille voi kyllä kertoa, jos on jotain tuollaista tapahtunut mitä ei saisi tehdä, että aikuiset ovat sitä varten. Hän sanoi että hän vain yleensä siirtyy silloin toiseen paikkaan jos joku tekee sellaista.

Jäin sitä nyt illallakin miettimään ja sitä, miten saisin pojan noissa tilanteissa puolustautumaan, sillä se on ihan totta, että pelko vain ruokkii kiusaamista. Toisaalta ymmärrän häntä, en viihtyisi itsekään sellaisessa porukassa, jossa leikittäisiin jotain rajumpia leikkejä, vaan lähtisin mieluummin pois. Opettaapa tässä sitten toista ;)!



Liikunnassa hän on mukana sellaisessa lapsiryhmässä, jossa tehdään kaikenlaista (leikkejä, hippaa yms.), mutta ei harrasteta mitään tiettyä lajia, ja siinä hän on viihtynyt kyllä mainiosti ja menee sinne aina mielellään. Mutta niiden kahden kerhokerran ja tuon liikuntaryhmän ja näiden avoimien kerhojen lisäksi en usko hänen jaksavan harrastaa enää enempää, välillä ei jaksa lähteä noihin avoimiinkaan (ja joskus huomaan ettei halua, kun tietää sen yhden pojan olevan usein myös sielä).



Lisääkin keskustelua kaivataan :)

en kommentoi muuten, mutta älkää nyt ainakaan maalle muuttako. Maalla pojan malli on paljon " ahtaampi" ja perinteisempi. kaupungissa on paljon erilaisia ihmisiä, ja koulutetumpaa väkeä, pojille sallitaan enempi erilaisuutta. Erityiskoulujakin löytyy enempi esim. taidekouluja, joissa pojat taatusti on kaikki muuta kuin ns. perinteisiä. Jatkossa siis poika varmasti löytää hengenheimolaisia. Maalla koululuokat on ehkä pienempiä, mutta oma kokemukseni oikeasti on se, että maalla on vaikeampaa ns. erilaisena.

Hei,



Minä itse olen ollut tuon ikäisenä syrjäänvetäytyvä ja seuraa kaipaava ja kiusattu. Ja monet myöhemmät kurjuudet ovat johtuneet siitä. Mutta voin kyllä kertoa senkin, että monesta pääsee yli ja elämä osaa tarjota myös parhaat puolet.



Mutta tärkeintä tuossa nyt olisi ehdottomasti se, ettei lapsi itse ala uskoa siihen, että häntä aina syrjitään. Eli ettei hän sen vuoksi ota sellaista kiusatun roolia niskoihinsa. Se tapahtuu helposti. Hän tarvitsee onnistumisen kokemuksia ja kehuja. Turvaa hänelle hyvä itsetunto - hän on kuitenkin vielä niin pieni, että perhe on tässä hänelle tärkein! Minusta tuo harrastus kuulosti hyvältä. Jos löytyisi joitain taidepainotteisia harrastusmahdollisuuksia - sieltä voisi löytyä myös muita herkempiä lapsia? Muskari? Taiteen perusopetuksen ryhmä?



Löytyisikö läheltänne jotain erikoisalaan suuntautunutta päiväkotia? Sellaiseen voisi ehkä tutustua? Tuli myös mieleen, että jos tuolta avoimesta päiväkodista saa aina kurjia kokemuksia, niin ehkä pitäisi vain jättää se toiminta väliin tai vaihtaa käymispaikkaa? Onko tuo mahdollista?



Voimia kovasti!



m

onnimanni2:

en kommentoi muuten, mutta älkää nyt ainakaan maalle muuttako. Maalla pojan malli on paljon " ahtaampi" ja perinteisempi. kaupungissa on paljon erilaisia ihmisiä, ja koulutetumpaa väkeä, pojille sallitaan enempi erilaisuutta. Erityiskoulujakin löytyy enempi esim. taidekouluja, joissa pojat taatusti on kaikki muuta kuin ns. perinteisiä. Jatkossa siis poika varmasti löytää hengenheimolaisia. Maalla koululuokat on ehkä pienempiä, mutta oma kokemukseni oikeasti on se, että maalla on vaikeampaa ns. erilaisena.

Olen ihan eri mieltä kuin onnimanni: Riippuu kai sitten missä päin Suomea maalla asutaan. Ainakin läntisellä uudellamaalla (pääkaupunkiseudun vieressä) huomasin että maalla asuessamme ja siellä toisten lasten kanssa tekemisissä ollessamme, lapset olivat rauhallisempia. Kun muutimme viereen kaupunkiin, lapset olivat rajumpia ja näitä riehujia enemmän. Tässä kesti sopeutumisessa ja vieläkin kun näemme näitä vanhoja kavereita maalta, ovat he selkeästi ujompia ja rauhallisempia. Meidän aikanaan maalla asuvat ujommat ja rauhalliset lapset ovat muuttuneet kaupunkielämässä enemmän " riekkujiksi" . Jotenkin tuntuu että elämäntahti on aika erilainen.

Eri asia on sitten tuo onnimannin maininta " erilaisuudesta" . Voi olla että maalla suhtaudutaan erilaisuuteen vähemmän hyväksyvämmin. Mutta nythän kirjoittajalla ei ollut " erilainen" lapsi, vaan juuri sellainen joita maaseudulla näkee- rauhallisempi ja ujompi: Ei se tee pojasta vähemmän poikamaisempaa.

En tarkoita mitään syväluotausta, vaan sitä, että jos vanhempi siinä lähistöllä joka tapauksessa tilannetta seurailee, tuolle kiusaajalle voisi mielestäni sanoa, että hänen tokaisunsa ja toisen lapsen leikin ulkopuolelle sulkeminen aiheuttaa kiusatulle pahan mielen. Olen joskus vähän vastaavassa tilanteessa kysynyt pomottajalta, tuntuisiko hänestä kivalta, jos yhtäkkiä häntä itseään ei huolittaisi leikkiin mukaan (ja vastaus on odotettavasti ollut kielteinen) ja sitten kannustanut lapsia yhteisleikkeihin.



En muista, oliko pomottajan iästä puhetta, mutta oletan hänen olevan sen ikäinen, ettei hän tuollaista tarkoituksellisesti tee. Se on varmaan vaan niin kivaa, kun huomaa ajautuvansa joukon johtajaksi. Tuollaisen vauhtiveikon matkaan kun toisten on niin mukava ujuttautua. Mutta jos ei lapselle heti alusta tee selväksi, että hänen tekonsa vaikuttavat muihin ihmisiin, tuollainen toimintatapa voi jäädä pidempiaikaiseksi.



Itse pidin omille lapsilleni " luennon" siitä, että KETÄÄN ei saa kiusata heti, kun näiden viime päivien tapahtumien taustoja alkoi hieman selvitä...

Oletko ajatellut pyytää yhden tai kaksi poikaa teille joskus leikkimään? Siinä poikasi saisi tilaisuuden harjoitella toisten poikien kanssa toimimista ja sinä voisit koettaa kutsua hieman rauhallisempia lapsia mukaan. Lisäksi pojallasi olisi muutamia tutumpia lapsia kerhossa, jolloin hänellä saattaisi olla enemmän rohkeutta lähteä mukaan ja toisaalta nämä tutumat pojat eivät ehkä niin herkästi lähde kenenkään ' pomottelijan' matkaan.



Muutoin olen sitä mieltä, että vanhempien ei pitäisi liikaa puuttua lasten leikkeihin - vaaralliset tilanteet ja törkeät kiusaamistilanteet toki poislukien. Viimeistään eskarissa lapsi joutuu toimimaan ihan yksin ryhmässä ilman vanhempiensa apua ja siinä vaiheessa lasten väliset tilanteet ovat jo paljon monimutkaisempia ja haastavampia. Jos vanhemmat eivät edes anna lapselleen mahdollisuuksia opetella sosiaalisista tilanteista selviämistä, niin eskarista tai koulun aloituksesta voi tulla todella kova kokemus. Totuus on kuitenkin se, että vaikka opettaja tai muu aikuinen kuinka koettaisi ohjata ryhmää ja varsinaista kiusaamista ei olisikaan, jokaisessa ryhmässä on dominoivampia lapsia, hiljaisempia lapsia, rajuja lapsia jne ja jollakin tavalla jokaisen lapsen pitäisi oppia tulemaan toimeen erilaisten lasten kanssa.

Mutta kyllä kiusaamiseen pitäisi minun mielestäni puuttua jo ennen kuin se käy " törkeäksi" (mitä sitäkin voi olla aika vaikea määritellä). Minusta törkeän kriteeri täyttyy jo siinä, ettei tyydy hoitamaan tilannetta kahden kesken, vaan käy yhden lapsen kimppuun yhdessä lauman kanssa.



Se vaan on niin järkyttävää, kun luin lehdestä, että joku 70% mielenterveyspotilaista olisi ollut kiusattuja (en nyt muista tarkkaan, mutta luku vaan osoitti niin kirkuvasti sen, että tämä on valtava ongelma).



Jos joku tekisi pomottajalle sen palveluksen, että kertoisi, että hänen teoillaan on vaikutuksia muiden lasten mielialaan ja olemiseen ja tämä tehtäisiin jo pikkulapsivaiheessa, ehkä pystyttäisiin välttämään isommat ongelmat sitten, kun lapsi on vanhempi.

laitan vielä tähän pienen tiivistelmän..



Eli poika on kahdesti viikossa itsenäisesti kerhossa 3h kerrallaan ja lisäksi siinä liikuntaryhmässä yksin, eli kokemusta on tullut itsenäisestä pärjäämisestä ja kerhojen ohjaajatkin ovat sanoneet pojan rohkaistuneen tosi paljon syksyn myötä. Aiemmin kerhoissa olikin paljon minun helmoissani. Ja onneksi tämä pomotyyppi (eskari-ikäinen) ei ole " tavattavissa" kuin yhdessä avoimessa päiväkodissa joka viikko, joten olen ajatellut että pitää varmaan alkaa käydä toisessa avoimessa, joka on eri päivänä ihan toisaalla, mutta siellä on rauhallisempia poikia. Pidän vain itse niin kovin tuosta ensinmainitsemasta avoimesta, mutta pojan takia pitänee alkaa jättää se väliin. Missään muualla kerhoissa hän ei joudu silmätikuksi, vaikka on niissäkin siitä aremmasta päästä eikä vielä ainakaan sen kummemmin kaveeraa keidenkään tiettyjen poikien kanssa - ehkä " ensin tarkkaileva ja hitaammin lämpenevä" kuvastaa häntä paremmin luonteenakin.



Olen tosi, tosi paljon tehnyt työtä löytääkseni pojalle kyläilykaverin, jonka kanssa menisi leikit yksiin. Mutta järjestään on näillä pojilla, joihin ollaan tutustuttu, ollut ihan eri mielenkiinnon kohteet (Turtlesit, taisteluleikit, miekkailut, Bioniclet..)kuin meidän pojalla, joka tykkää leikkiä traktori- ja autoleikkejä, pelata pelejä, katsella Nalle Puh-elokuvia..siis paljon " kesympiä juttuja kuin suurin osas ikätovereista. Mitkään hirviöleikit ei häntä kiinnosta yhtään, vaikka niitä on tarjottu (leluja siis) kaupoissa. Mutta aina, kun ollaan oltu kylässä maalla tai maaseutumaisissa kaupungeissa ystäväperheissä, on poikamme viihtynyt hirmu hyvin itseään vanhempien poikien kanssa " maalaisemmissa" leikeissä tarktoreineen yms. Sielä hän on selvästi enemmän " omalla maallaan" ja tuntee olonsa kotoisemmaksi ja siksi muutto onkin tullut entistä useammin mieleen. Mammalasta (maalla) pois lähtökin loman jälkeen on aina kova paikka, selvästi huomaa että hän ei viihdy täällä vaikka ei vielä itse sitä osaa sillä tavalla kertoa.



Paikkakunta, jota suunnittelimme, olisi n. 13000 asukkaan pikkukaupunki, ja sieltä etsittäisiin joku kyläkoulu (niissä n.40 oppilasta). Eli ei ihan pikkuinen, mutta sellainen, jossa poika viihtyisi varmasti paremmin kuin täälä, jossa on ala-asteella satoja oppilaita ja ryhmäkoot aika hurjat - siellä jos jossain hän jäisi ihan muiden jalkoihin.

Täälä missä asutaan, ei ole vielä noin pienille taideryhmää eikä poikani ole ainakaan askartelusta juurikaan kiinnostunut eikä piirtämisestä, mutta luova taide saattaisi olla eri juttu. mahdollisella tulevalla paikkakunnalla mielestäni on sellaisia ryhmiä aika pienillekin.



Myös tuon aion toteuttaa, että sanon jotain sille pomottelijapojalle, jos vielä tulee tilaisuus. En vain tiedä, mitä hänen äitinsä siitä pitäisi, kun kerran olen jo siitä aika kattavasti laittanut viestiä (rakentavassa hengessä).. Joskus hän sanoo pojalleen tosi napakasti, kun huomaa jotain, mutta usein on sellaisia tilanteita joihin minusta pitäisi jo kovasti puuttua, mutta hän ei ole huomaavinaan. En ole silloin sanonut itsekään mitään, kun on ikävä astua toisen varpaillekaan :(. Hänelle poikansa tavat vain ehkä ovat niin jokapäiväisiä, ettei tule kaikkeen puututtua, koska eihän hänkään voi poikansa luonnetta muuttaa. Mutta selvästi poika nauttii pomona olemisesta ja tilanteet ruokkivat häntä sitä jatkamaan (muiden ihailu yms.)

Eilen illalla olin vieläkin niin vihainen, että suunnittelin jo sanovani sille pojalle vaikka mitä, kunhan vain tilaisuus tulee. Mutta aamulla jo ajattelin kanssa, että pitäähän sitä osata olla itse aikuinen ja tuo olisi kyllä hyvä juttu, että kysyisi miltä hänestä moinen tuntuisi. Mutta hän on kyllä sen luonteinen, että aikuisen ollessa lähellä osaa olla ok, mutta heti kun luulee ettei aikuinen huomaa, on käytös ihan toista. Eli jos en olisi joka hetki näkyvillä, tekisi melko varmasti samaa juttua pojalleni mitä ennenkin, vaikka olisin sanonut mitä. Poikani ei siis ole toki ainoa, jolle hän niin tekee, mutta hänelle useimmiten.



Kaiken kaikkiaan, hyviä kommentteja tieltä, lisääkin saa tulla jos on tullakseen!

Hyviä kommentteja oli paljon, mutta monet näyttää sanovan, että ei lasten tekemisiin kannata liikaa puuttua. Olen samaa mieltä, jos tulee ns. normaalia riitaa, niin parempi, että selvittävät keskenään ja oppivat paremmin sopimaan omat säännöt ja tavat sitä kautta. Mutta tuossa alkuperäisen kuvaamassa tilanteessa mun mielestä ei ollut kyse ihan tavallisesta " tää on mun auto, munpas..." tilanteesta, vaan siitä, että toistuvasti yksi lapsi joutuu muiden hampaisiin. Mun mielestä sellaseen tilateeseen pitää aikuisten puuttua, koska tarkoitushan perhekerhossa (?) on että lapset leikkivät yhdessä ja toisten kanssa ollaan kavereita, eikä kiusaajia. Jos aikuiset ei puutu mitenkään, vaikka kuuleevat, kiusaaja ja muut saavat sellasen käsityksen, että heidän puheensa ja käytöksensä on ok, jos taas puututaan niin voidaan helposti jo noin pienenä koittaa ohjata parempaan käytökseen. Siksi ehdottaisin, että ensin vanhemmat sopisivat säännöt, miten siellä pitää käyttäytyä, tyyliin " kaikkien kaveri pitää olla, jokainen saa leikkiä mukana, toisille ei saa puhua ilkeitä, ei saa töniä eikä satuttaa...." Ja sitten lasten kanssa yhdessä sopimaan sama. Ja kaiken voi vielä aikuiset esittää vaikka näytelmänä lapsille, niin että tajuavat että mistä käytöksestä puhutaan. (Ei jää abstraktille tasolle.) Ja sitten lapsille voi kertoa, että jos näkee/kuulee jonkun tekevän muuta kuin säännöissä sanotaan, niin pitää tullla kertomaan. Ja sitten vaan tiukkana muutama kerta valvotaan, että ohjeita noudatetaan. Rangaistuksenkin voi laittaa jos on tarpeen (esim. rauhoittumaan tuolille) jne. Jo alkaa leikit sujua paremmin. Eikä aikuisten tarte ajatella, että tuomitseevat toisten lapsia, kun on selvät säännöt minkä varassa arvioidaan. Tietenkin tuo toiminnan ohjaaminen alkuun on tosi tärkeää tuon ikäisten kanssa. Jos lapset ei tunne toisiaan huippu hyvin, niin eivät aina osaa alkaa itse järjestämään isompaa sosiaalista leikkiä muutenkaan. Eli kaiken suhteen sanoisin, että enemmän aktiivista osallistumista aikuisten puolelta!



Mun tyttö on myös tosi rauhallinen, ja vieläkin vaikka on tarhassa ollut jo melkein kolme vuotta, leikkii pääosin vain rauhalllisten lasten kanssa. Tietysti leikkii villisti kotona välillä, mutta lasten kanssa pitää olla tosi tuttu, ennenkuin uskaltaa olla villi... Koitan opettaa myös, että ei välitä kaikista jutuista, mutta toisaalta lupaan kyllä jutella opettajalle aina jos on mun mielestä tarpeellista.



Tietysti lapset puhuu kaikenlaista ja aikuisen näkövinkkelistä se on " vaaratonta höpötystä," mutta lapselle ne höpöttäjät on aika tavalla uhkaavampia. Muistan itse kun ekaluokalla pelkäsin naapurin poikaa, kun hän uhkaili tappavanasa mut koulumatkalla... joo, ei tietenkään olis voinut tehdä mitään, oli muutenkin vaan kova puheissaan, mutta muuten leikki ihan tavallisia kivoja leikkejä. Mutta pelkäsin tosi kovasti. Ei siinä auttanut, että sanottiin, että kunhan höpöttää... äiti hoiti asian tyylikkäästi ja sanoi pojan äidille, että lopettaa tuollaset pelottelupuheet. En muista että olis ikinä enää mulle sellasia juttuja sanonut. Kaikkeen ei voi puuttua, mutta mun mielestä kannattaa joihinkin asioihin puuttua, koska jos sellaisissa pienissä jutuissa näytetään, että ei hyväksytä sellasta käytöstä niin lapset oppiivat paremmat sosiaaliset taidot ja sitten voivat itsekin välttää ongelmatilanteet tulevaisuudessa... Tuossa iässä aikuiset ajattelee, että on pelkkää puhetta, mutta muutaman vuoden päästä samat puheet herättää aika paljon enemmän huonoja fiiliksiä...

Ja kaksipiippuinen, sillä yhtäältä minunkin mielestäni jollain tavalla olisi hyvä kannustaa lapsiaan tulemaan itsenäisesti toimeen, sillä äiti ei vaan ole aina ja ikuisesti saatavilla, mutta toisaalta taas kyllä ihan varsinaisen kiusaamisen kanssa olisi pidettävä ehdoton nollatoleranssi! :-/



Joskus kyllä tuntuu siltä, että jatkuva lasten puolesta puhuminen ja puuttuminen saattaa sekin kääntyä itseään vastaan... Vaikea vanhempana taas tietää, mikä lapselle se " varmasti" kaikkein paras apu... Riippuu tietenkin myös lapsesta - jos on luonteeltaan kovin rohkea, niin toki puututtava eri asioihin kuin ujon ja syrjäänvetäytyvän kanssa. Mutta tuttavaperheessä mm. tapaus, jossa esikoispoikaa koulussa kovasti kiusataan ja vaikka johtuu varmasti myös pojan aremmasta temperamentista, en kuitenkaan voi olla ajattelematta, että pojan äiti ei ole asiaa välttämättä auttanut olemalla aina ja kaikkialla tiikeriemon tavoin, voisi jopa sanoa, että pojan asioihin sekaantumassa... Enkä nyt _todellakaan_ tarkoita, että ap:n

tapauksessa olisi siitä kyse. Mutta olen vain itse tuttavani tapauksessa ollut paikalla, kun hän on puuttunut sellaisiinkin asioihin, joihin ei omasta mielestäni olisi ehkä kannattanut leikkikentällä puuttua... (Huomautettakoon, että en ole millään muotoa vapaan kasvatuksen ihannoija, vaan itse aika tiukka äiti, joka pääsäntöisesti odottaa muilta lapsilta samaa kuin omiltaan...) Tarkoitan siis vain sanoa, että joskus on hyvä seurata sivusta (sekin jo auttaa lasta, että tietää vanhemman olevan tarvittaessa saatavilla) ja antaa mahdollisuus vuorovaikutus- ja ongelmanratkaisutaitojen kehittyä... Tosin myönnän, että yleensä pienten kanssa kyllä tarvitaan aikuisen apua niitä taitoja kehittämään!



Mutta kuten sanottu, " selkeä" kiusaaminen on minustakin aivan eri asia ja ap:n esimerkissä ne kriteerit kyllä tuntuvat jo täyttyvän... :-(



En muista itse lukeneeni kiusattujen mielenterveystilastoista, mutta vakavia tapauksiahan ihan varmasti on liikaakin ja kiusatuksi joutuminen taatusti heijastuu pitkälle elämään, mutta hiljattain oli aika yllättävääkin juttua myös siitä, miten suuri prosentti niistä *kiusaajista* kärsivät syrjäytymisestä ja mielenterveysongelmista sekä rikollisuudesta vielä aikuisena! Eli siis asiaan puuttuminen on hyväksi molemmille osapuolille! Paitsi kiusatulle MYÖS itse kiusaajalle! Mutta rakentavassa hengessä tietenkin...



Temperamenttieroja ihmisissä, so. myös lapsissa on, mutta välistä tuntuu kuitenkin kyllä siltä, että vain ne " rohkeat" lapset saavat sitä " puheaikaa" ja jopa hyväksyntää ja ap:n kertoman kaltainen " pomottaminen" helposti hyväksytään jonkinlaisena " pojat on poikia ja riehuvat" -meininkinä... Sekin on minusta kyllä väärin. Ihmiset ovat erilaisia ja kaikki me olemme omalla tavallamme arvokkaita, ja villakoiran ydin on siinä, miten opimme tulemaan toimeen kaikki keskenämme - taito, jota ei voi liian aikaisin alkaa opettaa jälkikasvulleen!! " Yltiörohkeita" pitää toppuutella ja arempia kannustaa - se on meidän aikuisten ja vanhempien tehtävä...

seura ei miellytä. Niin sitä vaan joutuu valitsemaan lastensa menoja ja harrastuksia, jotta löytää juuri hänelle sopivia mieluisia paikkoja. Miksi turhaan aiheuttaa lapselle kärsimystä ja epävarmuutta viemällä hänet seuraan, joka ei ole hänelle sopivaa? Ei aikuinenkaan halua olla kaikkien maailman ihmisten kanssa tekemisissä eikä mennä paikkoihin, jossa tulee syrjityksi.



Valitettavasti näitä pomottajia ja kiusaajia alkaa löytyä jo näin pienten lasten keskuudesta. Kiusaamiseen tulee aina puuttua! Eikö sen jo pitäisi olla selvää, kun nähdään mihin kiusaaminen pahimmillaan voi johtaa, niin lapsilla kuin aikuisillakin.



Lapsilla on kova tarve samaistua ja kuulua joukkoon. Haluatko, että hän samaistuu kiusaajiin ja liittyy heidän joukkoonsa? On varmasti parempi, jos lapsi saa olla kaltaisessaan rauhallisemmassa seurassa ja tehdä fiksuja juttuja. Näin hänen itsetuntonsa kasvaa, ja hän osaa myöhemmin koulussa asettaa kiusaajat omaan arvoonsa.



Jos harkitset maalle muuttamista, ota selvää, onko kyläkoulu lakkautusuhan alla (lähes kaikki ovat), ja minkäkokoisia koulun ryhmät ovat (monissa maalaiskunnissakin ryhmäkoot ovat maksimissaan). Lisäksi yläkoulut ja lukiot saattavat olla pitkän matkan päässä, ja jos alakoulukin lakkautetaan, niin lapsen elämä on yhtä koulukuljetusta. Myös syrjäkylillä saattaa olla huumeongelmaa ja kiusaamista, ja pienellä paikkakunnalla voi myös helposti joutua silmätikuksi. Harrastusmahdollisuudet esim. taiteelliselle lapselle saattavat olla vähäisiä. Mielestäni kaupungissakin voi olla mukavia kouluja. Paljon merkitystä on myös asuinalueella, eli asuuko ns. hyvällä alueella vai jossain ongelmalähiössä.

mukava lukea kun niin moni on ongelmaani paneutunut :)



Tuota kerhon tai siis avoimen vaihtamista tosiaan olen ajatellut. Poika silti sanoo viihtyvänsä paremmin tuossa " huonommassa" avoimessa, kun siellä leluja yms. enemmän, mutta tuo sen yhden pojan osalta saamansa kohtelu on kyllä sellaista, joka häntä sinne välillä toppuuttelee lähtemästä.

Muut pojat, jotka ovat samassa avoimessa, ovat poikaani kohtaan ihan ok silloin, kun tuo " pomo" ei satu olemaan paikalla. Silloinkaan eivät kauheasti kiinnitä huomiota poikaani, koska hän useimmiten leikkii itsekseen eikä omaa rohkeutta mennä mukaan toisten kanssa vaikka kerhosta ovatkin tuttuja. Joskus kuitenkin " höpsöttelevät" hänenkin kanssaan ikäistensä juttuja.

Mutta aina, kun se pomottelija on paikalla, hän myös määrää tahdin ja muut menevät tahdissa perässä. Niin se vain on :( ja silloin ne muut herkemmin syrjivät " laumanjohtajan vanavedessä" omaakin poikaani. ja tämän vuoksi on alkanut tuntua, että poikani alkaa saada heidänkin silmissään " vähän kummallisen tyypin leiman" , siltä minusta ainakin vaikuttaa.

Se pomopoika ei ole koskaan oikein sulattanut omaa poikaani, syynä ehkä se, että he ovat ihan vastakohtatempperamentit toisilleen.



Mutta niin olen kanssa ajatellut, että jos poikani haluaa oikein kovasti vielä mennä siihen avoimeen, jossa tuo pomottelija yleensä on, niin tarkkailen tilannetta koko ajan ja heti tilaisuuden tullen otan kyllä asian käsittelyyn. Juuri samasta poikani ulkopuolistamisesta häntä on siis ojennettu jo aiemminkin (äitinsä, kun siitä hänelle informoin silloin aiemmin jo tästä asiasta), ja ihan nollatilanteessa silti ollaan. Varmasti kyllä tuonikäinen muistaa asian, luulisin ainakin! Jotenkin vain tuntuu niin kovapäiseltä, että pitää kyllä minun muotoilla nätisti sanat etukäteen, etten sano liian ankarasti kun se tilanne on taas jolloinkin kohdalla. Toisaalta jotenkin toivon, että tilaisuus sellaiseen tulisikin, niin oma poikani huomaisi, että tuollaiset ongelmatilanteet todella ratkotaan eikä niiden (eikä pomottelijoiden) anneta vaan olla ja jatkaa entisellään. Se saattaisi olla hyväksi poikani kantilta - lisää luottoa aikuisiin ja siihen, että heihin voi turvautua. Eri asia sitten, mitä sen pomottelijan äiti ajattelisi asiasta, tuntuisiko hänestä siltä että olen syyttämässä aina juuri hänen poikaansa?! En tiedä.



Mutta ellei poikani tuonne avoimeen kauheasti kaipaa vaan toinen kelpaisi tilalle, niin aletaan käydä siellä.



Niin, vielä siitä paikkakunnasta, jota vähän ollaan suunniteltu, tuttuja kyllä asuu siellä joten ihan hyvältä ainakin kuulostaa (tosin heillä ei ihan pieniä lapsia enää). Muuttoon tosin menee vielä aikaa, sillä itselläni on työprojekti vielä nykyisessä aika tavalla kesken, mutta sen jälkeen on varmasti suunta toinen.



Varsin mukava olisi vielä lukea toisten omakohtaisista tai omista kokemuksista lastensa suhteen vastaavanlaisissa tilanteissa.

että itse olen opettanut lasta puolustautumaan huutamalla, jos joku esim. lyö. Meillä nämä kolme nahistelevat kovasti ja jopa joskus lyövät toisiaan. (Harvemmin onneksi.) Aina olen sanonut, että takaisin ei saa lyödä, vaan pitää huutaa kovasti toiselle että " ei saa!" . Jos lapsi lähtee tilanteesta vaan pois, niin kiusaajalle tulee mieleen herkästi että sai alistettua toisen kiusaamiselle. Ja aikuisenkin on helppo huomata tilanne, kun joku huutaa selvästi asiasta.



Samoin olen käyttänyt tuota empatiaa " olisiko sinusta kiva jos joku kiusaisi sinua?" ja sitä että " kukaan ei halua leikkiä kiusaajan kanssa" ja sitten mennyt avuksi siihen ja käynnistänyt leikit uudestaan.



Kannattaa harjoitella puolustautumista, sillä niin monessa asiassa se tulee kuitenkin eteen.



Lisäksi pienissä riidoissa olen kannustanut neuvottelemaan, esim. lelun vaihtamisesta, ei lelun ottamisesta kädestä.



Meillä nämä toimii hyvin ja mielestäni lapseni ovat myös hieman arkoja oudossa ympäristössä.

Geera:

Meillä nämä toimii hyvin ja mielestäni lapseni ovat myös hieman arkoja oudossa ympäristössä.

Korjaus.. Siis nämä kaksi asiaan ei nyt liity mitenkään toisiinsa, vaan tarkoitin vain sanoa, että mielestäni lapseni eivät ole niitä pomottajia, vaan monesti arkoja aluksi porukassa. Riippuu tilanteesta.

vanhempien keske ja sittten niin, että myös lapset ovat läsnä!



Mitä tarkoitti " laitoin viestin" ; s-postia/tekstiviestiä? Mielestäni niin, ei voi tällaisia asioita hoitaa toisen äidin kanssa. Ihan kuin toisen pojan äiti pystyisi taikaiskusta muuttamaan oman poikansa käytöksen, kun on saanut toiselta äidiltä " viestin" .