Ujon ja aran 4v:n " kiusaaminen" ja ulkopuoliseksi jääminen - miten puuttua?
Nyt tarvitsisin kyllä neuvoja!
4-vuotiaamme on aina ollut ujo ja hiljainen, eikä hänen ole tämän takia koskaan ollut helppo ystävystyä toisten lasten kanssa. Oma sisarus kotona onkin paras leikkikaveri :), vaikka paljon nuorempi onkin.
Poika on ollut syksyn kerhossa kahdesti viikossa. Parin pojan kanssa hän sielä välillä ohjaajien kertoman mukaan leikkii, mutta ketään tai keitään " ylitse muiden" -kavereita ei ole siitä porukasta löytynyt. Kyläilemme myös joidenkin äiti-lapsiperheiden kanssa, mutta niissäkään olevat pari poikaa eivät ole " samalla aaltopituudella" oman pojan kanssa; tykkäävät raisummista taistelu- yms.leikeistä, joista oma poikamme ei välitä juuri ollenkaan.
Olen aina varmaan ollut liiankin suojeleva äitinä lastani kohtaan, ainakin minusta itsestäni tuntuu siltä. Olen heti pitämässä lapseni puolta, jos huomaan jotakin erimielisyyttä joka kohdentuu poikaani. Kerronpa esimerkin.
Tällä viikolla avoimessa päiväkodissa oli poikia, n. vuoden suurin osa poikaani vanhempia, ja heidän joukossaan myös eräänlaisena pomotyyppinä itseään pitävä poika (ei onneksi ole samassa kerhossa kuin oma poikani). Hän saa jotenkin herkästi toiset pojan mukaansa leikkeihin, joista en pidä (nimitellään toista, " puukotetaan" nukkeja, uhitellaan yms.). useamman pojan porukka leikki jotain taistelu- ja juoksuleikkiä, ja kun oma poikani yritti hivuttautua porukkaan mukaan " kautta rantain" , " pomottelija" ryntäili häntä kohti huutaen " pelkuri" ja niinpä toiset pojat yhtyivät kuoroon. Sanoin napakasti ohi mennessämme, ettei hän ole mikään pelkuri, mutta sisälläni kiehui. Kiehui siksi, että oma poikani joutuu aina tuon " porukan" ollessa koolla vastaavanlaisen kohtelun kohteeksi, milloin mitäkin, ja silloin tuo käyttäytyminen tarttuu " pomotyypiltä" niihin mukavempiinkin poikiin. Ja jotenkin minusta tuntuu, että nyt jo on toistenkin poikien mieleen alkanut iskostua, että omaa poikaani pitää jostain syystä syrjiä eikä oikein kukaan leiki hänen kanssaan. Vähän myöhemmin yksi pojista alkoi jostain syystä nyrkittää omaa poikaani! onneksi tämän pojan äiti meni heti väliin, muuten olisin mennyt itse.
Olen kerran laittanut tuon " pomottelijan" äidille (suht nuori äiti, jolla toinenkin lapsi, mutta jo koululainen)) viestiä asiasta, ja seuraavalla kerralla tuo " pomottelija" olikin kiltimpi lastani kohtaan. Äiti ei puhunut asiasta sanallakaan minulle, oli jotenkin noloissaan. Minusta tuntuu, että hän yrittää kovasti kasvattaa lastaan oikein, mutta jostain syystä se ei onnistu. Välillä tuntuu, ettei hän edes (jaksa?) kiinnittää huomiota poikansa sanomisiin ja tekemisiin. Äidilleen tuo poika onkin aina oikein hyvätapainen ja itse enkeli, mutta kun silmä välttää ja kavereita on ympärillä, käytös muuttuu heti.
Voi kertokaapa, mitä minun kannattaisi tehdä! En saa enkä haluakaan yrittää muuttaa poikani luonnetta, sillä hän on varsin ihana tuollaisenaan. Mutta miten toimia tuollaisissa tilanteissa? Rohkaista poikaa tulla kertomaan äidille, jos on ollut jotain? En tosin tiedä, olisiko sekään hyvä juttu, sillä hän ei itse tuntunut tänäänkään ymmärtävän tilannetta, kun toiset nimittelivät häntä pelkuriksi, joskin tuota " pomopoikaa" hän selvästi haluaa aina karttaa. Mutta kyllä hän sen ymmärsi, etteivät toiset halunneet häntä joukkoonsa :((, vaikka ei vielä sitä (onneksi) tunnu ymmärtävän, että on pikkuhiljaa joutumassa kiusatuksi joka kerta.
Jotenkin tuntuu siltäkin, että en saisi jokaiseen näkemääni konfliktiin mennä väliin, mutta en ole osannut olla menemättäkään, kun poikani ei osaa puolustaa itseään yhtään. En halua, että hänen mahdollinen kiusaamistarinansa alkaa jo kerhovuosilta!
Tuntuu vain niiiiiiin kovin surulliselta, että huomaan miten hän yrittää kerta toisensa jälkeen päästä jos johonkin leikkiin mukaan ja aina hän tuntuu olevan se, joka jätetään ulkopuoliseksi.
Miten te muut ujojen äidit rohkaisette lapsianne puolustamaan itseään, jos he arkailevat olla toisten seurassa?
Asumme myös aika isolla paikkakunnalla, ja usein mietin kannattaisiko muuttaa jonnekin pienemmälle viimeistään silloin, kun koulu alkaa - lapseni viihtyisi varmaan paljon paremmin 15 kuin 25 hengen ryhmässä. Jotenkin myös tuntuu siltä, että täälä kaupungissa lapset leikkivätkin noita taistelu- ym. leikkejä paljon enemmän kuin maalla, missä leikit koneilla ja traktoreilla vetävät suuremman korren (vai kuvittelenko väärin). Josko sieltä löytyis hengenheimolaisia pojalleni paremmin... en tiedä. Neuvoja kaivataan ja kovasti!
-pupsu
Kommentit (37)
pupsu:
Olen aina varmaan ollut liiankin suojeleva äitinä lastani kohtaan, ainakin minusta itsestäni tuntuu siltä. Olen heti pitämässä lapseni puolta, jos huomaan jotakin erimielisyyttä joka kohdentuu poikaani.
Tämä oli hyvä muistutus itselleni, että en heti ryntäisi väliin, vaan annan lasten ikätasonsa mukaisesti ainakin yrittää itse selvittää erimielisyytensä! Joskus pitää oikein pinnistellä " että älä mene väliin" . =)
Paikkakunnan vaihdos ei todennäköisesti poikasi tilanteessa auta, sillä kyse on roolista. Uudenlaisen roolin ts. käyttäytymismallin omaksumiseen tarvitaan ihan muuta kuin muutto. Ylipäänsä kasvatuksellisesti tärkeää, että pulmallisia asioita ei paeta (esim. vaihtamalla avointapk:ta, asuinpaikkaa), vaan ne kohdataan ja selvitetään.
meilläkin on 4-vuotias poika ja olemme asuneet siitä lähtien maalla kun hän oli 2,5 vuotias. Suosittelen kyllä maalle muuttoa tai edes päiväkodin vaihtoa.Suosittelen ettei kuitenkaan ihan maalle muuta. itse asumme pienessä paikassa jossa on kauppa ja koulu ja päiväkoti ja posti ja kirkko mutta ei juuri muuta. täällä on taloja lähekkäin ja ihan rivitalojakin. silti lähimpään kaupunkiin on 30km. Pojat ovat viihtyneet täällä hyvin ja lähipiirin lapset ovat tosi ystävällisiä. Emme ole täällä täysin eristyksissä vaan täällä on paljon perheitä ja kerhoissa ja päiväkodeissa paljon lapsia. Siksi en suosittele asumaan ihan maalla koska tiedän lapsia jotka ovat tulleet tosi araksi ja eristyneiksi liian syrjässä asuessaan.Todella surullinen tilanne teillä.tiedän että päiväkoti elämä on muutenkin välillä julmaa joten tuommonen kiusaus on tosi julmaa. en nyt lukenut tekstiä kun päälisin puolin joten en välttämättä tiedä nyt kaikkea,mutta päiväkotitätejen pitää estää tämmöiset kiusaamiset. Tuommonen ei voi jatkua.
oho,luin hieman väärin. No,kuitenkin siis ohjaajien pitää puuttua asiaan.Ei sitä muuttoa teidän tarvitse harkita. Kunhan vain kerroin että maalla voi olla ystävällisempiä lapset,mutta ei tietenkään aina.Semmoista....
Kiusata ei saa ketään, se on selvä. Ovatko kerhotädit sitten mitenkään puuttuneet asiaan? Minusta heidänkin pitäisi ottaa jotain kantaa, jos ja kun se " pomottelija" syrjii noin voimakkaasti ja jopa uhkaa lyödä. Ei sellainen toiminta kuulu kerhoon. Onko asiasta keskusteltu kerhotätien kanssa? Voisiko myös heitä pyytää puuttumaan tilanteeseen?
Eli onko tuo taito joka kehittyy lasten keskinäisissä suhteissa ilman että aikuiset puuttuvat tilanteisiin? Siis vähän niin kuin tyyliin " siperia opettaa" ? Eikö nuo sosiaaliset taidot ja varsinkin monen mainitsema empatia kehity paremmin kun niitä opetellaan lapsen kanssa? Itse pitäisin tärkeänä sitä keskustelua aikuisen ja lapsen välillä ja aikuisen ohjausta. Eli en jättäisi lasta yksin selviämään ja olemaan itse puuttumatta tilanteisiin.
Sitten se mitä tulee kerhon vetäjien vastuuseen, jos kyseessä on perhekerho on vanhemmilla läsnäolijoina käsittääkseni vastuu lastensa touhuista. Kerhon vetäjillä on vastuu niissä lasten kerhoissa, joihin lapset jätetään yksin.
Jonkun mainitsema maalle muuton osalta selvittäminen ettei koulu ole lakkautusuhan alla on todella fiksu asia! Tosiaan uskomattoman moni pienempi koulu on lakkautusuhan alla, vaikka ei sijaitisisi maallakaan ja oppilasmäärät olisivat kasvavia. Eli ennen muuttoa kannattaa selvittää ne palveluiden mahdollinen karsiutuminen myöhemmin.
Ja mitä joku mainitsi ihan maalle muuttamisesta ja pieneen " keskuskaan" muuttamisesta, olen ihan samaa mieltä. Ihan maalla voi olla liiankin eristykissä ja arkuus lisääntyä, jossei vanhemmat sitten todella kuskaa ja sovi tapaamisia. Pienessä keskustassa sitä seuraa löytyy paremmin.
Voi aina olla myös että muutto ei vaikuta lapsen sosiaaliseen asemaan uudessakaan ryhmässä, mutta toisaalta se voi myös vaikuttaa. Joskus muistan lukeneeni jostain tutkimuksesta että kun lapsi joutuu johonkin rooliin/asemaan jossain ryhmässä, siitä on todella vaikea päästä irti. Helpompi on ihan alussa tuon aseman vielä muodostuessa vaikuttaa siihen. Ja tosiaan eri paikassa voi olla erilaisia lapsia ja tuurista tuntuu olevan kiinni miten lapsen rooli siellä muodostuu. Jo yhden uuden lapsen muutto, tai toisen lapsen muutto pois, voi jo ravisuttaa lasten välisiä suhteita ja laittaa ne uuteen järjestykseen.
Ja taitaa olla totta että kiusattujen myöhemmät ongelmat ovat suuria. Muistan myös ajan jolloin rummutettiin kiusaajillakin olevan myöhemmin suuria ongelmia. Mutta tässä on hieman käännetty kelkkaa ja ihmtelty miten kiusaavat lapset saattavat olla hyvin pärjänneitä ja ettei kiusaaminen välttämättä aiheuta kiusaajille ongelmia elämässä. Pahin ennuste oli kuitenkin niillä lapsilla jotka ovat itse olleet kiusattuina, että kiusaajina.
Joku kirjoitti myös siitä ettei ehkä kannatakaan saada poikaa sopeutumaan joukkoon jossa kiusaaminen on toivottua ja olen samaa mieltä. Muiden kavereiden etsiminen voisi olla paremmin sopiva vaihtoehto. Ehkä on kuitenkin parempi ettei lapsi ole samanlainen kuin tämä poikajoukko. Mutta itsensä puolustamista voisi opetella jatkossa enemmän. Se että lapsi kertoo suureen ääneen ettei häntä saa haukkua yms. on hyvä ja vielä kun joskus ei ole äiti paikalla olisi hyvä jos lapsi osaisi mennä kertomaan tilanteista muille aikuisillekin. Nykyään kuitenkin aikuisten koulussakin pitäisi osata suhtautua kiusaamiseen niin ettei se pahentaisi kiusatun lapsen tilannetta. Kouluissa pitää nykyään olla ohjelmatkin kiusaamisen varalle. Mutta kouluun on vielä pitkä matka ja sitä ennen pitää selvitä kerho/eskarimaailmasta, joissa toimitaan erilaisilla säännöillä kuin kouluissa. Mutta tällöin luodaan pohja sille myöhemmälle.
Tsemppiä teidän tilanteeseen. Itse en tiedä mitä tekisin teidän tilanteessanne. Toisaalta ei tekisi mieli antaa lapselle esimerkkiä että antaisi periksi ja siksi voisi tilanteeseen puuttua ja jatkaa kerhossa käyntiä. Jos kuitenkin jatkaisin käyntiä, niin ehdottomasti puuttuisin tilanteisiin ja yrittäisin opettaa lapselle myös puolensa pitämistä. Toisaalta kun lapsi ei vielä täysin ymmärrä tilannetta voisi hyvin myös vaihtaa kerhoa ja olla " hakkaamatta päätänsä seinään" . Muutto teidän osaltanne kuulostaisi kuitenkin hyvältä, kun paikka ja tuttavat olisivat valmiina. Ihan ymmärrettävät nuo mietintäsi tässä tilanteessa.
tietyissä pääasioissa täysin,kuten tuossa että ketään ei saa kiusata jne.,mutta pari asiaa pistää silmään;
-Tämä " pomottaja" -poika on siis 4-vuotias,tms.?On oikeasti aika epäterveen kuuloista että olen noin suuren angstin häntä kohtaan kehittänyt,sinä olet aikuinen ja tämä poika on pieni lapsi-ihan totta,ei tuon ikäiset vielä kovin paljon juoni,kiusaa ja esitä eri rooleja aikuislle/lapsille.Jonkin verran,kyllä,mutta..
-Oletko ajatellut että tämän pojan äiti voi yksikertaisesti olla väsynyt ilmeisen raisuun poikaansa,eikä välttämättä mahda hänelle paljoa?Minullakin vilkas poika,ei mikään kiusaaja kylläkään,mutta vaikka kuinka hänelle kotona paasaan ennen kylään menoa tietyistä käyttäytymissäännöistä,ne valitettavasti tuppaavat unohtuman.Ei kukaan pienen lapsen äiti varmasti tahallaan toivo että lapsensa kiusaisi
-Olet ehkä ylireagoiva äiti,rakkauttahan se on ja ihanaa että välität,mutta yritäpä nyt ajatuksella miettiä tuota lapsesi ikää.
Insinööriäiti:
Eli onko tuo taito joka kehittyy lasten keskinäisissä suhteissa ilman että aikuiset puuttuvat tilanteisiin? Siis vähän niin kuin tyyliin " siperia opettaa" ? Eikö nuo sosiaaliset taidot ja varsinkin monen mainitsema empatia kehity paremmin kun niitä opetellaan lapsen kanssa? Itse pitäisin tärkeänä sitä keskustelua aikuisen ja lapsen välillä ja aikuisen ohjausta. Eli en jättäisi lasta yksin selviämään ja olemaan itse puuttumatta tilanteisiin.
En tähän aikaan jaksa sen kummemmin aiheeseen enää paneutua, mutta itse ainakin ajattelen niin, että totta ihmeessä ne perusteet ja periaatteet, kuten toisten ihmisten kunnioittaminen ym. olisi opittava kotona ja vanhempien kanssa keskustellen sekä oman kodin esimerkeistä. Ja kuten sanoin, ei tietenkään jätetä kokonaan lasta yksin viidakon lakien armoille, vaan seurataan vierestä ja *puututaan tarvittaessa*. Mutta kaikesta huolimatta vaarana on puuttua liikaa... Aikuisten ohjausta tarvitaan, totta kai, jotta ne elämän säännöt opitaan, kuten ihan kaikissa asioissa, mutta joskus niitä on alettava soveltaa käytäntöön itsenäisestikin! Vähän niinkuin se, että opetamme lapsillemme liikennesääntöjä ja ettei punaista päin saa kävellä ja että katsotaan vasemmalle ja oikealle, ja kun pieni alakoululainen lähtee lopulta sinne liikenteeseen yksin, on hänen osattava soveltaa niitä sääntöjä ihan itse - ja parempana analogiana tähän tapaukseen vielä sekin, että pienen liikenteessä liikkujan on osattava liikennekäyttäytyminen vielä niinkin perusteellisesti, ettei tee, mitä muut tejevät, vaan kuten on opetettu...
Kuten aiemmin sanoin, ap:n ongelma lähenee jo kovin kiusaamista eikä asiaan oikein voi olla puuttumattakaan. Kiusattujen kärsimys on toki liki itsestäänselvyys, ja sitähän tapahtuu vielä aikuisiälläkin paljon mm. työpaikoilla, mutta itselleni ainakin oli oikeastaan vähän yllätys se, miten kiusaaminen ennakoi sekin tulevia ongelmia. Löysin lukemani jutun: http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/Koulukiusaaminen+ennakoi+rikoksia+ja… Eli asiaan ajoissa puuttuminen on hyväksi kummallekin osapuolelle.
Overpowered:
Insinööriäiti:
Aikuisten ohjausta tarvitaan, totta kai, jotta ne elämän säännöt opitaan, kuten ihan kaikissa asioissa, mutta joskus niitä on alettava soveltaa käytäntöön itsenäisestikin! Vähän niinkuin se, että opetamme lapsillemme liikennesääntöjä ja ettei punaista päin saa kävellä ja että katsotaan vasemmalle ja oikealle, ja kun pieni alakoululainen lähtee lopulta sinne liikenteeseen yksin, on hänen osattava soveltaa niitä sääntöjä ihan itse - ja parempana analogiana tähän tapaukseen vielä sekin, että pienen liikenteessä liikkujan on osattava liikennekäyttäytyminen vielä niinkin perusteellisesti, ettei tee, mitä muut tejevät, vaan kuten on opetettu...Jos mietitään noita liikennesääntöesimerkkejä, niin alle kouluikäisen kanssa niitä harjoitellaan, mutta harvoin silti odotetaan alle kouluikäinen itse voisi itsenäisesti liikkua liikenteessä. Sama noiden sosiaalisten suhteiden kanssa, opetellaan lasten kanssa niitä, mutta ei ihan 4v tarvitse yksin osata niiden kanssa toimia ilman aikuisen ohjausta. Siksi kai niille alle kouluikäisille on päiväkodissa hoitajat ja kerhoissa vetäjät, koulussa välitunneilla on enää vain " valvojat" . Eli näkökannoissa voi olla hieman eroa milloin lapsen pitää selviytyä itsenäisesti minkäkinlaisesta tilanteesta... Itse vastustan sitä että nyky-yhteiskunnassa mahdollisimman pienten lasten pitäisi selvitä niin itsenäisesti asioista ilman aikuisten apua. Kyllä se 4v vielä tarvitsee enemmän apua, eri asia ehkä kouluikäisillä.
Ja vielä jonkun mainitsema ap:n " angstin" luomisesta " pomottajaan" . Kyseessä taisi olla se esikouluikäinen pomottaja ja ap:n lapsi oli 4v, vai muistanko oikein? Ymmärrän että asia vaivaa ja " pomottaja" ei tunnu kovin kivalta, mutta kyseessä on lapsi ja vaikkakin vanhempi kuin omasi ei ehkä kuitenkaan ymmärrä täysin toimintansa seurauksia. Jos lapsen äiti ei jaksa puuttua tai puutu muista syistä, voit varmaan ystävällismielisesti ohjeistaa tätä lasta. Ehkä lapsi hakeekin vain aikuisen huomiota? Muutenkin ehkä se " angstin" parempi osoite olisi muutenkin se lapsen vanhempi kuin itse lapsi- tosin tiedetään että heitäkin pitäisi ymmärtää, mutta jos nyt jotenkin noita tunteita on ehkä on parempi että kohde on vastuullinen aikuinen, kuin se lapsi.
Hei Pupsu!
En valitettavasti jaksanut lukea kaikkia saamiasi vastauksia, joten toivottavasti en toista muiden sanomisia. Kirjoituksesi kuitenkin herätti sen verran ajatuksia, että laitan ne näin esille.
Vanhimmasta pojastani tunnistin tuon mainitsemasi villimmän " pomottelijan" . Pojallani oli juuri n. 4-5 -vuotiaana hyvin erikoinen jakso elämässä, jolloin olin hänen kanssaan helisemässä. Hän kiusasi toisia, oli pomottamassa ja tekemässä tuhojaan. Siihen ei normaaliäidin käytöskoulu saati käskyt ja uhkailut auttaneet. Hain lopulta apua alueemme perheneuvojalta, joka viettikin pari päivää pihallamme seuraamassa poikani ja muiden pihan lasten touhuja. Sain häneltä muutaman vinkin, jotka toivottavasti auttavat myös käänteisessä järjestyksessä eli sinun lastasi.
Ensiksikin vinkkinä oli se, että lasta ympäröivien aikuisten tapa suhtautua lapseen muodostaa lapsen minäkuvan. Ts. koska olin aina kieltämässä lastani ja toiset aikuiset katselivat poikaani paheksuen, hän piti itseään " pahana" ja käyttäytyi sen mukaisesti. Toisaalta myös toiset lapset innostivat häntä tai yllyttivät saadakseen kuulla, kuinka poikaani kiellettiin. Sain vinkiksi puhua toisten pihan aikuisten kanssa siitä, ettei lapsestani puhuttaisi negatiivisesti hänen itsensä tai muiden lasten kuullen. Tottakai kielsin häntä edelleen, mutta tein sen mahdollisimman vähin huomioin.
Toisena, vielä parempana vinkkinä oli se, että aikuiset ohjaisivat leikkiä ensin ja seuraisivat sen kehittymistä. Poikani ei ole koskaan osannut keksiä " fiksuja" leikkejä tai jaksanut keskittyä niihin pitkään. Niinpä jos jätin hänet oman onnensa nojaan, alkoi hän äkkiä heittelemään lunta tai hiekkaa toisten päälle tai muuta tyhmää. Sain ohjeeksi koota lapsiryhmän kasaan (myös poikani tottakai) ja järjestää heille yhteisen leikin, jossa kaikkia kohdeltiin tasapuolisesti ja kaikki saivat onnistumisia aikaiseksi. Tämän myötä lapsiryhmä oppikin pelaamaan yhteen ja ainakin hetkeksi sopu oli maassa. Poikani luonteesta ja keskittymiskyvyn vähäisyydestä johtuen hän oli usein kyllästymässä ja hakemassa " vauhtia" uusista kepposista, mutta leikkiä seuratessa pystyin havaitsemaan muutokset ryhmässä ja puuttumaan niihin ajoissa.
En tiedä auttoivatko meillä nämä ohjeet vai ikäkö teki tehtävänsä, mutta kesällä ollessaan viisivuotias, meidän pojan ongelmat hävisivät jonnekin Saharaan ja hän on ollut sen jälkeen oikea mallioppilas niin koulussa kuin pihallakin. Pikkuveli saa tietenkin edelleen osansa, mutta siinä kai suurimpana syynä on sisaruskateus eivätkä muut syyt.
Kirjoitin tämän siksi, että ajattelin, jos näistä saamistani vinkeistä olisi apua teillekin. Pääsisikö poikasi mukaan ryhmään silloin, kun olet itse tai joku toinen aikuinen leikkiä kehittämässä? Yleensä lapset ovat innoissaan, kun joku aikuinen haluaa ryhmän leikkiin osallistua. Siinä huomio siirtyy aikuiseen eikä niinkään toisiin lapsiin.
Meistä jokainen on leijonaemo lapsilleen. Olen minäkin halunnut heivata joitakin pikkunatseja pihalle, kun ovat minun lapsiani menneet haukkumaan. Ja kukas omaa lasta puolustaisi, jollei vanhempi itse! :-)
Toivottavasti Teillä asiat lutviintuvat ajan myötä. Itse olen käynyt noita samoja kiusatuksi joutumispelkoja läpi omien lasteni myötä. Rohkeudestaan huolimatta heilläkin on erilaisia kiusatuksi joutumisen aiheita, kuten paha purentavika tai alhainen itsetunto. Täytyy vain toivoa parasta ja tukea, miten osaa.
Meillä neljävuotias poika, lapsista keskimmäinen. Myöskin rauhallisempi (kuin siskonsa!) ja tykkää tehdä välillä tosi " tyttömäisiä" asioita. Erona ehkä ap:n lapseen on se, että poikamme on aina ollut sellanen, että viis veisaa mitä muut tykkää. Jos hän haluaa ottaa nuken tarhaan lelupäivänä niin hän tekee sen. Koko eka vuoden tarhassa (alotti 3-vuotiaana) oli aika ulkopuolinen, eli tuntu että jää vähän poikien leikeistä syrjään. Joskus huomasin ihan " syrjintää" ja " kiusaamista" mutta sillon sanoin ko. lapselle, että kuule, älä sano noin tai tee noin, koska se ei ole kivaa ja x:lle tulee siitä tosi paha mieli. Tuon ikäset yleensä kuitenkin vielä kunnioittavat aikuisia ja kuuntelevat, erityisesti, jos sanoja on joku vähän vieraampi.
Mä olen yrittänyt välittää positiivista asennetta lapsiini, että on olemassa villimpiä lapsia, rauhallisia, tällaisia ja tuollaisia, eikä kenessäkään ole sinänsä mitään vikaa. Olen myös sanonut, että toiset kiusaa toisia, ja se johtuu ehkä siitä, että lapsilla on kotona kurjaa tai mitä ikinä. Olen yrittänyt sanoa, että kaikkien kanssa ei tarvi olla kaveri, mutta toimeen pitää tulla. Ja meillä on myös kuitenkin sellaset lapset, jotka ehkä helposti " alistuvat" vieraammassa seurassa, joten olen yrittänyt opettaa ns. itsepuolustusta. Jos joku kiusaa tai nimittelee tai tönii, potkii tai jotekin loukkaa niin sanotaan tiukasti EI, älä tee noin ja haetaan tarvittaessa aikuisen apua. Ei tarvitse alistua.
Ihan ottamatta kantaa siihe, onko maalla vai kaupungissa kiltimpiä lapsia (sinänsä musta aika kummallinen asettelu) niin minustakaan muutto itsessään ei ole ratkaisu tähän ongelmaan. Aina ja kaikialla tulee olemaan alistujia ja alistajia, ja siihen pitää puuttua, se on selvää, mutta on vaikea uskoa, että esim maalla nämä kaikki pulmat katoaisivat. Ihan jos ajattelen omakohtasesti, niin jos lapsia on enemmän, niin valinnanvaraa on myös enemmän. Jos yksi kaveri ei miellytä niin voi valita toisen. Ajattelepa ap, jos sattuukin huono tuuri, ja jossain pienessä kyläkoulussa on yksi tällainen pomottelijatyyppi, joka saa valtaansa kaikki muut? Itsekin ajattelen tosi usein, että jossain muualla olisi varmasti paljon parempi asua, millon minkäkin takia... Mutta ihmiset on kuitenkin varmaan aika samanlaisia kaikkialla.
Toivottavasti tilanne selviää, ja mäkin neuvoisin, että ihan suoraan puhut äidin ja kerhovetäjien kanssa tilanteesta!
" kiusaajapojalle" että hänen käytöksensä ei ole hyväksyttävää. Vieraan ihmisen sana tehoaa ainakin meidän lapsiin paremmin. Joskus, jos omani käyttäytyvät tosi huonosti niin pyydän esim tarhatätiä tai naapuria kunnolla komentamaan lapsiani niin johan muuttuu ääni kellossa.
olette kyllä tosi mukavan runsaslukuisesti ottaneet kantaa kirjoitukseeni! Nyt on aika hieman vähissä, mutta kommentoin jotain..
Eli kiusaaja on tosiaan jo eskari-ikäinen ja oma poikani 4v. Olen tuntenut hänet n. 3 vuotta ja koko sen ajan hän on ollut ihan samanluonteinen, eikä ole koskaan hyväksynyt jostain syystä poikaani. Olen pieniin juttuihin puuttunut (kuten esim. alussa lelujen viemiseen silloin tällöin ja muuhun sellaiseen), mutta olen aika huono sanomaan toisen äidin lapsille mitään, jos tämän äiti on ihan lähettyvillä ja voisi tehdä saman. En haluaisi hyppiä varpaille.
Syy siihen, että kerran laitoin sähköpostitse " palautetta" kiusaajapojan äidille johtui siitä, että tapasimme siihen aikaan n. kerta viikkoon silloisissa kerhotiloissa ja tapaamispäivän iltana poikani kertoi, miten **** ei ollut antanut hänen mennä mukaan leikkiin vaan oli päästänyt toiset pojat sisään leikkihuoneeseen ja jättänyt hänet ulkopuolelle sanoen " sä et saa tulla tänne" tms. Poikani oli silloin kovin ihmeissään ja allapäin miksi häntä ei päästetty mukaan, ja siksi laitoin sähköpostia pojan äidille (jonka kanssa olen kyllä ihan hyvissä keskusteluväleissä muutoin), että asiaa ei tarvitsisi ottaa puheeksi seuraavassa kerhossa. Mielestäni oli tuon pojan kannalta mukavempi, että hän keskusteli asian kunnolla kotona äitinsä kanssa eikä toisten lasten kuullen, koska tilanne oli jo tapahtunut aiemmin. Kirjoitin siis tuolle äidille ihan hyvässä hengessä, ja seuraavalla kerralla tuo poika ei jättänytkään lastani ulkopuolelle, vaan otti hänet mukaan (äitinsä tosin ensin muistutettua asiasta, kun aikoi taas niin tehdä). menin silloin samaan leikkihuoneeseen " sivustaseuraajaksi" ja kaikki meni ok.
Mutta olen kyllä olettanut, että pojan äiti oli asiasta noloissaan, koska hän ei silloin eikä sen jälkeen ole koskaan ottanut asiaa puheeksi niinkuin itse olisin toivonut, ei vastannut mitään viestiinikään (ts. sähköpostiin).
Kuten joku asiasta mainitsi,
" -Oletko ajatellut että tämän pojan äiti voi yksikertaisesti olla väsynyt ilmeisen raisuun poikaansa,eikä välttämättä mahda hänelle paljoa?Minullakin vilkas poika,ei mikään kiusaaja kylläkään,mutta vaikka kuinka hänelle kotona paasaan ennen kylään menoa tietyistä käyttäytymissäännöistä,ne valitettavasti tuppaavat unohtuman.Ei kukaan pienen lapsen äiti varmasti tahallaan toivo että lapsensa kiusaisi"
Luulisin, että asia onkin juuri näin. Tämän vuoksi luulen myös, että äiti ei jaksa näissä kerhoissa sanoa pojalleen vähän väliä jotain vaikka tarve olisi (minun mielestäni).
Ja kyseessä on siis sellainen perhekerhon, avoimen päiväkodin tyyppinen paikka, jossa on kyllä ohjaaja mutta äidit ovat vastuussa omista lapsistaan. Ohjaaja kyllä puuttuu ihan kivasti lasten tekemisiin, jos aihetta on, mutta usein hänen aikansa menee askartelupöydän siistinä pitämiseen ja sellaiseen, ja kun leikkihuoneita on 3, eivät äidit tai ohjaaja ehdi aina olla näkökontaktissa lapsiin.
Ja lapseni ON siis myös tavallisessa päiväkerhossa itsenäisesti pari kertaa viikossa, ja myös liikuntaryhmässä yksin kerran viikossa, ja ne sujuvat ihan hyvin. Niissä poikaani ei kiusata, mutta ei hänelle myöskään ole tullut selvästi omia kavereita näiden kerhojen myötä; leikkii milloin kenenkäkin pojan kanssa niissä (rauhallisempien kylläkin, ohjaajien kertoman mukaan) ja välillä itsekseen. Ja siis samoja poikia on niin tässä yhdessä kerhossa kuin niissä, missä poikani on itsenäisesti.
Olen sanonut lapselleni, että jos " se" poika alkaa määräillä häntä, niin sanoa topakasti vain että sinä et minua määräile. Tosin ei ole tainnut rohjeta sanoa vielä kertaakaan..sen verran ujo on, että mieluummin on lähtenyt heti sivummalle. Miten saisinkaan opetettua hänet niissä tilanteissa rohkeammaksi! Mutta taidanpa tehdä sittenkin sen, että menen sinne samaiseen kerhoon ja sanon (asiallisesti) tuolle pojalle, että leikkiin otetaan mukaan kaikki, jotka haluavat tulla, ja jos eivät sillä hetkellä halua, niin se on oma asia eikä mitään pelkuruutta. Ei epäilystäkään, etteikö sellaista tilaisuutta tulisi seuraavallakaan kerralla, kun ovat samassa kerhossa, yritän vain olla kuulolla koko ajan.
Uskon myös, että tuon pojan käytös on tiettyä huomoinhakuisuutta ja itsetunnon kohottamista.
Ja tärkeä pointti vielä! Tuo ajattelemamme muutto ei liity millään tavalla tähän " pomopojan" olemassaoloon. Olen vain ajatellut poikani rauhallisen luonteen tuntien niin, että täälä on niin iso ala-aste, jossa hän ei luultavammin viihtyisi,koska on aina viihtynyt paremmin, mitä pienempi ryhmä on koolla. Lisäksi, jos niinkin isolla koululla kuin täälä on, olisi vaarana olla kiusattuna, ei varmasti sitä huomattaisi niinkään hyvin kuin pienessä koulussa.
Iso syy maalle (itse asiassa pikkukaupungin laitamalle, josta n. 4 km keskustaan) muuttoon olisi myös se, että poika silminnähden viihtyy sellaisissa ympyröissä paremmin.
Mutta huomenna lisää, jso vielä syntyy keskustelua. Ja lisääkin vinkkejä, miten rohkaista poikaani olemaan isommassa porukassa, ovat kyllä tervetulleita!
Eikö kellään ole enää vinkkejä ko. tilanteeseen? Olen mielenkiinnolla seurannut tätä keskustelua, koska itsekin kaipaan neuvoja, miten auttaa lasta.
Monet neuvot ovat olleet tosi hyviä, mutta mitä voin tehdä, kun lapsi on joutunut syrjityksi ja kiusatuksi päiväkerhossa, enkä itse ole paikalla tukemassa.
Tyttömme (4v) ei itse oikein osaa selittää, mitä on tapahtunut, mutta selvästi häntä jokin vaivaa ja usein itkettää. Lisäksi olen huomannut, että tyttö, joka ennen oli hänen paras kaverinsa kerhossa ja josta hän puhui koko ajan, ei enää haluakaan leikkiä tyttömme kanssa. Tuo toinen tyttö on vuoden vanhempi.
Tyttömme ei sillä tavalla ole tyypillisesti arka, että hän selvästi yrittää ottaa kontaktia muihin menemällä juttelemaan, mutta selvästi häntä hermostuttaa paljon, ja siksikin hän ei oikein ole oma itsensä, ehkä puhuu vähän hassuja, kun ei oikein tiedä, mitä pitäisi sanoa ja miten jutella. Toiset lapset tuntuvat usein pitävän häntä jotenkin erilaisena, ja siksi helposti hän jää joukon ulkopuolelle. Tähän asti kerho on tuntunut sujuvan ihan hyvin, mutta nyt on jokin muuttunut. Puhuin kerhotädin kanssa ja hän on luvannut tarkkailla tilannetta, mutta ei yksi ihminen ehdi kaikkea huomata.
Toivottavasti ei tullut liikaa vuodatusta, mutta olen aika huolissani, koska en haluaisi tyttöni saavan kiusatun leimaa otsaansa. Kuten joku sanoikin, saatua roolia on vaikea muuttaa, varsinkin kun näitä samoja lapsia on sitten joskus samassa koulussakin jne.
Toivottavasti joku jaksoi lukea vuodatukseni! =)
ReginaA:
Eikö kellään ole enää vinkkejä ko. tilanteeseen? Olen mielenkiinnolla seurannut tätä keskustelua, koska itsekin kaipaan neuvoja, miten auttaa lasta.
Monet neuvot ovat olleet tosi hyviä, mutta mitä voin tehdä, kun lapsi on joutunut syrjityksi ja kiusatuksi päiväkerhossa, enkä itse ole paikalla tukemassa.Tyttömme (4v) ei itse oikein osaa selittää, mitä on tapahtunut, mutta selvästi häntä jokin vaivaa ja usein itkettää. Lisäksi olen huomannut, että tyttö, joka ennen oli hänen paras kaverinsa kerhossa ja josta hän puhui koko ajan, ei enää haluakaan leikkiä tyttömme kanssa. Tuo toinen tyttö on vuoden vanhempi.
Tyttömme ei sillä tavalla ole tyypillisesti arka, että hän selvästi yrittää ottaa kontaktia muihin menemällä juttelemaan, mutta selvästi häntä hermostuttaa paljon, ja siksikin hän ei oikein ole oma itsensä, ehkä puhuu vähän hassuja, kun ei oikein tiedä, mitä pitäisi sanoa ja miten jutella. Toiset lapset tuntuvat usein pitävän häntä jotenkin erilaisena, ja siksi helposti hän jää joukon ulkopuolelle. Tähän asti kerho on tuntunut sujuvan ihan hyvin, mutta nyt on jokin muuttunut. Puhuin kerhotädin kanssa ja hän on luvannut tarkkailla tilannetta, mutta ei yksi ihminen ehdi kaikkea huomata.
Toivottavasti ei tullut liikaa vuodatusta, mutta olen aika huolissani, koska en haluaisi tyttöni saavan kiusatun leimaa otsaansa. Kuten joku sanoikin, saatua roolia on vaikea muuttaa, varsinkin kun näitä samoja lapsia on sitten joskus samassa koulussakin jne.
Toivottavasti joku jaksoi lukea vuodatukseni! =)
En usko olevani paras auttamaan, sillä en osaa tarpeeksi neutraali. Mutta tällä kaavalla itse toimisin:
1. Yrittäisin päästä seuraamaan miten lapsi toimii muiden kanssa ja muut oman lapsen kanssa. Tästä voisi saada vinkkiä, ihan pelkkä lapsen kertoma ei ehkä anna koko kuvaa. Jossei kerhoon pääse katsomaan, niin yrittäisin seurata tilannetta ennen kerhoa tai sen jälkeen jos lapset ovat keskenään hetken siirtymätilanteissa. Tai ihan seuraamalla lasta muiden lasten kanssa muualla, että toimiiko oma lapsi aina samalla lailla.
2. Tämän jälkeen aloittaisin siitä että voisi opettaa lapselle kertomalla miten käyttäytyä tai sanoa muille lapsille tietyssä tilanteessa (joku fiksumpi on käyttänyt tällä palstalla siitä sanaa mallintaminen) ja harjoitella näitä vaikka kotona.
3. Kotona juttelisin lapsen kanssa ja kyselisin päivän kulusta hyvin yksityiskohtaisestikin. Pian lapsi oppii kertomaan ja itsekin oppii miten kannattaa asioista kysyä ja jutella. Ja kun lapsi kertoo omasta toiminnastaan ja jos on tehnyt jotain hyvin, niin palkitsisin.
4. Sitten kutsuisin näitä samoja kerholapsia myös omaan kotiin leikkimään. Pienemmässä porukassa (kaksin) leikit voivat sujua toisin ja tutustutaan toiseen paremmin. Samalla pääsee itse seuraamaan tilanteita ja ehkä joukosta voisi löytyä kaveri jonka seurassa lapsi viihtyisi erityisen hyvin.
Eli meillä aikanaan esikoisen ollessa eskarissa opettelimme kuinka pitää puolensa. Tällöin kieltämättä " prässäsin" itsekin lasta kyselemällä paljon ja puhumalla paljon miten voisi toimia- ja kun lapsi on poika joka ei tykkää keskustella... No lapsi oppi pian kertomaan vastauksia ja hänen epäloogisesta kerrontatavastaankin sai kiinni kun osasi kysyä oikeita kysymyksiä. Tämän jälkeen sitten teroitettiin meidän lapsen päähän että " pitää puolensa" - tästä tunsin omantunnon tuskia, mutta muutakaan keinoa ei keksitty. Ja joka päivä keskusteltiin päivästä ja kun lapsi oli tehnyt jotain meistä oikein tilanteen muuttamisesta, niin lasta kehuttiin ja palkittiin. Lopuksi meillä tilanne loppui siihen kun kaveri, jonka kanssa oli ongelmia valitti pojallemme että tämä kiusasi ja tappelivat kunnon käsirysyn (jota hoitajat eivät edes nähneet). Eli kun pisti takaisin ongelmat ratkesivat. Tuntui vaan että meidän lapsi oli ollut myös " liian kiltti" pitämään puoliaan hurjemmassa joukossa. -Ehkä keinot eivät olleet oikein ja aikuisena en ole kovinkaan ylpeä, mutta homma saatiin katki ja poika ei enää alistu ihan mihin vaan kavereiden kanssa.
Kiusatuksi tuleminen on minusta niin vakava juttu, että jos sitä jatkuu pitempään, niin jotain radikaalia on kyllä tehtävä. Jos olisin samassa tilanteessa, niin jos ei mitkään sanomiset kiusaajalle tai hänen vanhemmilleen auta, eikä lapsi itse rohkaistu puolustamaan itseään, vaihtaisin kyllä kuvioita. Jos lapsi on päiväkodissa, niin vaihtaisin päiväkotia. Kaikki päiväkodit ei ole yhtä hyviä. Itse kävin tutustumassa neljään eri päiväkotiin tässä meidän lähistöllä, ennen kuin hain lapsellemme paikkaa. Valitsin sen jossa oli pienimmät ryhmät ja jossa sain tunteen, että täällä itsekin olisin viihtynyt pienenä.
Kun itse kävin ala-astetta oli luokassani poika jota muut pojat koko ajan kiusasivat ja haukkuivat. Hänen vanhemmat vaihtoivat koulua ja se muutti kaiken. Minusta erittäin viisaasti tehty vanhemmilta. Äitini tunsi tämän pojan äidin ja sai kuulla miten tämä poika oli heti päässyt mukaan porukkaan uudessa koulussa. Minun mielipiteeni on, että kiusaamisen täytyy loppua heti. Ihan liian moni lapsi on tehnyt itsemurhan, kun ei ole enää jaksanut elää kiusattuna, kun ei kukaan ole ottanut tarpeeksi vakavasti, riittävän aikaisin.
Ja riitoihin puuttumisesta. Olen Insinööriäidin kanssa samaa mieltä. Kyllä sosiaaliset taidot opitaan aikuisilta. Meidän paikallislehdessä oli juttu päiväkodista, jossa on otettu käytäntöön nolla toleranssi (käännös ruotsista, asun ruotsissa) kiusaamiseen, eli minkäänlaista kiusaamista ei siedetä, vaan heti puututaan ja opetetaan lapsia, miten tulee käyttäytyä. Artikkelissa juuri kirjoitettiin tästä, että lapset oppivat oikeat sosiaalisen käyttäytymisen tavat aikusten opastuksella.
Muuta en osaa neuvoa. Mutta tee asialle pian jotain, jotta kiusaaminen loppuu.
/Monic
pupsu:
Olen pieniin juttuihin puuttunut (kuten esim. alussa lelujen viemiseen silloin tällöin ja muuhun sellaiseen), mutta olen aika huono sanomaan toisen äidin lapsille mitään, jos tämän äiti on ihan lähettyvillä ja voisi tehdä saman. En haluaisi hyppiä varpaille.--
Olen sanonut lapselleni, että jos " se" poika alkaa määräillä häntä, niin sanoa topakasti vain että sinä et minua määräile. Tosin ei ole tainnut rohjeta sanoa vielä kertaakaan..sen verran ujo on, että mieluummin on lähtenyt heti sivummalle. Miten saisinkaan opetettua hänet niissä tilanteissa rohkeammaksi!
Kaikkein parhaiten opetat oman lapsesi rohkeammaksi näyttämällä itse hyvää esimerkkiä!
Eli ensin irrottaudut itse tuosta roolistasi että " et halua hyppiä varpaille" , vasta sen jälkeen voi lapsesikaan uskaltaa ulos ujoudestaan.
Tsemppiä!
pupsu: