Lue keskustelun säännöt.
Onko sinusta säälittävää olla 26-vuotias opiskelija, joka asuu soluasunnossa?
Kommentit (41)
ei nuo elämäntilanteet ole mielestäni säälittäviä jos ei ihminen itse tee niistä sellaisia. Oli niin kauan kun on itse tyytyväinen kaikki on hienosti.
Henkilökohtaisesti olen tyytyväinen siihen että tuossa iässä opiskelut oli ohi, vakityö ja lapsi tulossa, asioita mitä itse halusin. Minulle olisi ollut ahdistavaa jos tuolloin olisi ollut vielä opinnot kesken ja asuminen solukämpässä, kuitenkin vanhalla luokkakaverillani elämä oli juuri niin eikä siinä mitään säälittävää. Hän oli onnellinen siinä. Samoin kuin toinen ikäkaverini jolla tuossa iässä oli vasta peruskoulu suoritettuna ja 6 lasta eli unelmaansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
nyt se ei minusta olisi ollenkaan säälittävää. Paitsi tietysti jos hukkaisi aikaansa toissijaisuuksiin kuten minä :)
Ilman näitä kaikkia huolia mitä minulla nyt on. En tarkoita, etteikö 26-vuotiaalla opiskelijalla solussa voisi olla huolia.. :) Mutta kuitenkin. Ei siis ole säälittävää!! :)
t. 27-vee yhden lapsen opiskeleva rahaton yh :(
Minusta hivenen säälittävää ja elämästä mitään tietämätöntä sen sijaan on, jos joku ajattelee noin.
olen itse asunut kaupungin työsuhdesoluasunnossa tuossa iässä
- ja säästin samalla roimasti rahaa omaan osakkeeseen.
Ps. Onnea opintoihin:)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Okt, mies ja lapsi tulivat mukaan kuvioihin vasta 36v, mutta se vakityö onneksi jo vähän aikaisemmin.
Soluasunto voi olla pienesti säälittävä tuon ikäisellä jo, mutta silti kaikkein säälittävintä on, jos 26-vuotiaana on jo naimisissa, vauva tulossa, asuu omakotitalossa jne. Mahtaa elämä olla sit tylsää kolmekymppisenä, kun kaikki on jo tehty.
26-vuotiaana kuuluu mennä, elää ja nähdä maailmaa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
oleppa sinä onnellinen, hienoa että sinulla on kaikki. harmi vain, ettei sinulla ole minkäänlaista ymmärrystä toisia ihmisiä ja heidän elämäntilanteitaan kohtaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen itse ollut 28-vuotias opiskelija, joka asui solussa :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä asuin itse asiassa 28- vuotiaanakin vielä solussa ;). Mun tilanne oli siis se, että AMK:n jälkeen halusin lukea vielä yliopistotutkinnon. Helsingissä ei voinut opiskella mun alaa, joten hain toiseen kaupunkiin. Mun koti oli kuitenkin Hki:ssä joten katsoin opiskelijan tuloilla järkevämmäksi maksaa soluasuntoa, koska viikonlopuiksi tulin aina kotiin miehen luo. Enkä kyllä kokenut olevani säälittävä. Miksi ihmeessä mä olisin maksanut kalliin yksiön vuokraa kun en muuten opiskelupaikkakunnalla oleillut enkä sinne ollut jäämässä.
Mua jotenkin jaksaa aina huvittaa nämä " itselläni oli jo kolme lasta jne"- tyypit. Onko niin vaikea käsittää, että kaikkien elämä ei mene samaa rataa? Kuten jo kirjoitinkin, itse halusin vielä AMK:n jälkeen akateemisen loppututkinnon joten lapset saivat odottaa. Ja hyvin ehti!
t. 34- vuotias tohtoriopiskelija, kahden lapsen äiti, nykyisin omistusasunnossa asuva.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuohon asti ei ole suurta eroa yleensä. Mutta muutamassa vuodessa vakiintuneet ja uran alkuun päässeet repivät hirmuisen kaulan itsensäetsijöihin. Toisin sanoen toiset jäävät pätkätöihin baareihin ja harjoitteluihin, toiset ostavat kodin ja saavat lapsia.
aika usein niin, että 26-vuotiaalla on ensimmäinen tutkinto taskussaan, ja edessä on vielä vähintään toisen tai kolmannenkin tutkinnon suorittaminen. Sellaista maailmaa, jossa käyt muutaman vuoden kouluja, pomppaat siitä vakityöhön ja siinä köllöttelet upeassa elämässäsi, ei enää ole. Sen tietävät tänäkin vuonna tuhannet irtisanomispaperin saaneet ja ne kymmenet tuhannet, jotka opiskelevat aikuisina uutta tutkintoa uudelta alalta.
Opiskelu ei ole koskaan säälittävää. Ei koskaan.
Soluasunto voi olla pienesti säälittävä tuon ikäisellä jo, mutta silti kaikkein säälittävintä on, jos 26-vuotiaana on jo naimisissa, vauva tulossa, asuu omakotitalossa jne. Mahtaa elämä olla sit tylsää kolmekymppisenä, kun kaikki on jo tehty.
26-vuotiaana kuuluu mennä, elää ja nähdä maailmaa...
Vastaus on jo viisi vuotta vanha, mutta ei se asia vanhene. :)
Olen täysin samaa mieltä. Itse ainakin olen onnellinen kun ei vieläkään tiedä missä on nelikymppisenä. Eniten minua ahdistaisi kaksvitosena olla siinä omassa rivarikämpässä, pentu ja puoliso hankittuna ja vakityö jossain vakuutusyhtiön toimistossa. Mitä siinä enää odottamista elämältä?
Olemme kolmekymppisiä, asumme ulkomailla (töissä, +100k vuosituloilla), näemme maailmaa ja koemme. Ehtii sitä mädäntyä kotona omistusasunnossa myöhemminkin.
Toki joillekin se tuo varmuutta. Joillekin se on se unelma, että mahdollisimman nuorena on kaikki saatu ja päätetty. Minun elämäni kuitenkin on liian lyhyt paikalleen jämähtämiseen. :)
Vierailija kirjoitti:
Mä asuin itse asiassa 28- vuotiaanakin vielä solussa ;). Mun tilanne oli siis se, että AMK:n jälkeen halusin lukea vielä yliopistotutkinnon. Helsingissä ei voinut opiskella mun alaa, joten hain toiseen kaupunkiin. Mun koti oli kuitenkin Hki:ssä joten katsoin opiskelijan tuloilla järkevämmäksi maksaa soluasuntoa, koska viikonlopuiksi tulin aina kotiin miehen luo. Enkä kyllä kokenut olevani säälittävä. Miksi ihmeessä mä olisin maksanut kalliin yksiön vuokraa kun en muuten opiskelupaikkakunnalla oleillut enkä sinne ollut jäämässä.
Mua jotenkin jaksaa aina huvittaa nämä " itselläni oli jo kolme lasta jne"- tyypit. Onko niin vaikea käsittää, että kaikkien elämä ei mene samaa rataa? Kuten jo kirjoitinkin, itse halusin vielä AMK:n jälkeen akateemisen loppututkinnon joten lapset saivat odottaa. Ja hyvin ehti!
t. 34- vuotias tohtoriopiskelija, kahden lapsen äiti, nykyisin omistusasunnossa asuva.
Nostellaas vanhaa ketjua.
Minulla on aika lailla tällainen tilanne syksyllä edessä ja olen jo yli 30v. Eli opinnot toisella paikkakunnalla ja mahdollisimman edullinen koti hakusessa, sillä viikonloput vietän mieheni kanssa yhteisessä kodissamme.
En tunne itseäni vielä ikälopuksi, mutta mietityttää se, miten tuleva/tulevat kämppikseni ikääni suhtautuvat. Onko kenelläkään kokemuksia soluasumisesta yli 30-vuotiaana?
Jos viihtyy, niin mikäs siinä!