Miksi ihmiset tekevät toisenkin lapsen heti perään, ja sitten tulee ero?

En ajattele, että olisi aina väärä ratkaisu tehdä lapset pienellä ikäerolla, mutta yhtä lailla ei sekään ole virhe, että ikäeroa on useampi vuosi. Ainakin täällä päin lastemme ikäeroa, huikeat neljä vuotta, jaksettiin hämmästellä suoraan ja peitellymmin, että mitähän yhteistä niillä tulee ikinä olemaan. Isoveljelle pikkuveljen syntymä oli tosi kova paikka, mutta sen alun jälkeen heistä on tullut todella läheiset. Isoveljellä (nyt 10) on koulussa ja vapaa-ajallakin omia kavereitaan, mutta sen ohella leikit onnistuvat myös kohta 6-vuotiaan kanssa. Itse asiassa isommat pojat usein pyytävät pienempää myös mukaan pihalle pelaamaan jne. Eivät lapset kyttää, että onko tuo nyt just mun tasolla, onko se kehittävää seuraa, riittää, kun on hauskaa. Tämä oli vähän OT, mutta muistan sen paineen, että lapset olisi ollut ns. pakko tehdä samaan syssyyn.

[quote author="Vierailija" time="24.05.2013 klo 18:42"]

Eikö mikään kello kilkata päässä? Jos yhden lapsen kanssakin on jo suht raskasta, ja parisuhteelle ei jää aikaa, niin miksi tehdä toinen lapsi joka rikkoo avioliiton? Vai onko nämä "pikkukakkoset" aina vahinkoja? Kuvitellaanko että parisuhde korjaantuu kun tekee toisen vaativan sontakoneen siihen samaan soppaan?

[/quote]

En osaa sanoa. Tein 9 "sontakonetta" peräperään ja yhä vielä 29 vuoden päästä esikoisen syntymäst, olemme mieheni kanssa onnelisia yhdessä.

Suurimmalla osalla jotka eroaa niin on 2 alle kouluikäistä lasta. Omasta kokemuksesta sanon, että meillä liitto korjaantui, kun nuorin  lapsistamme aloitti koulun. Ihminen on laiska ja itsekäs ja sen näkee vasta, kun on pieniä lapsia perheessä.

Meillä pojat nyt 9 ja 11v. Omaa aikaa vaikka kuinka. Kuulen usein sanan mene pois vaikka meillä välit todella läheiset. Tunnen jopa välillä yksinäisyyttä. Meillä oli tosi rankkaa, kun pojat oli pieniä ja riideltiin miehen kanssa. Kolmannen lapsen jätin tekemättä vaikka sellaisen olisin halunnut.

Ei kannata ottaa liian nuorta miestä, vasta +30 on sopiva ikä. Ainahan on poikkeuksia molempiin suuntiin. Mutta nuorempana on liikaa muuta hommaa kuin perhe ja lapset.

M40 vaimo ja kaksi pientä lasta.

Johan sen nyt järkikin sanoo, että pikkulapsiaika on todella stressaavaa aikaa, eikä tietyllä tavalla "normaalia" arkea kun kaikki pyörii lasten ympärillä, yöllä ei saa nukuttua ja kahdenkeskistä aikaa on vähän.

Miehetkin voisivat katsoa peiliin (kun yleistys tuntuu olevan, että vaimo kesittyy vain lapsiin ja mies "jää" hunningolle) ja tehdä omalta osaltaa kaikkensa perheen hyvinvoinnin osalta sen valituksen ja lapsen tasolle taantumisen tilalle. Meillä on pienet lapset pienellä ikäerolla, eikä erosta ole ollut puhettakaan, vaikka rankkaa välillä on ollut. Täällä se on käännetty toisinpäin; kun toinen on tiukilla, toinen joustaa enemmän ja antaa edes vähän enemmän lepoa toiselle ja toisinpäin. Kiitetään toista ihan pienistä asioista, muistetaan kysyä "miten voit." Ei se ole isoista asioista kiinni.

Pikkulapsiaika on aika lyhyt aika. Nyt kun kuopus on kohta kaksi, kaikki on jo paljon helpompaa. Pitäisi yrittää muistaa, että kyllä se siitä helpottaa pian ja muistaisi pienillä sanoilla ja teoilla arvostaa sitä puolisoa. Se riittää pitkälle.

[quote author="Vierailija" time="25.05.2013 klo 08:12"]

Pikkulapsiaika on todella rankkaa kahden pienen kanssa, paljon rankempaa kun pystyin kuvittelemaan. Ja ei kaikki lapset ole rauhallisia tapauksia. On todella kuormittanut meidän parisuhteemme ja eroa puidaan lähes päivittäin, mutta olemme kuitenkin päättäneet että ei erota ainakaan nyt pikkulapsiaikana, koska ei se ole todenmukainen näyte siitä mitä elämämme tulee olemaan, vaan erityisen rankka vaihe joka pitää vain käydä läpi ja sietää. Liian helposti ihmiset eroaa tänä päivänä.

[/quote]

Viisaasti sanottu! Kaikea hyvää teille! Teillä on realistinen asenne, se on jo todella positiivinen asia.

[quote author="Vierailija" time="25.05.2013 klo 11:36"]

Meillä pojat nyt 9 ja 11v. Omaa aikaa vaikka kuinka. Kuulen usein sanan mene pois vaikka meillä välit todella läheiset. Tunnen jopa välillä yksinäisyyttä. Meillä oli tosi rankkaa, kun pojat oli pieniä ja riideltiin miehen kanssa. Kolmannen lapsen jätin tekemättä vaikka sellaisen olisin halunnut.

[/quote]

Niinpä. Eleämö helpottuu kun kasvaa, pitää muistaa että pikkulapsi aika on vain vaihe. Vähän asian vierestä, mutta kaduttaako ettei tullut tehtyä kolmatta? Olisitko tehnyt jos olisit tiennyt miten helpottaa myöhemmin?

t. Kahden pikkulapsen uupunut, mutta silti kolmatta haluava äiti

Minä ainakin olen ajatellut, että parin vuoden ikäero kuuluu olla, että se olisi lasten edun mukaisin. Meillä näyttää nyt ikäero menevän seitsemään (!) vuoteen. Kun esikoinen oli parivuotias, ihan todella tuskailin sen asian kanssa, että onko pakko hankkiutua raskaaksi nyt jos ei halua, ja laskeskelin kuukausia, että mihin asti voin lykätä päätöstä ennen kuin on "liian myöhäistä". Olenko itsekäs ja laiska paska, pilaanko koko perheen dynamiikan vuosikymmeniksi eteenpäin, jos se lapsiluvun lisääminen ei nyt innosta. Onneksi osui silmiini kirja, jossa suorastaan suositeltiin yli neljän vuoden ikäeroa, ja perusteltiin lasten edulla. Toki sekin oli vain yhden ihmisen mielipide, mutta se oli todella ensimmäinen Kerta kun kuulin isomman ikäeron olevan OK lasten kannalta.

En tietysti tiedä mitä olisi tapahtunut, jos olisi se kakkonen hankittu silloin kun muutkin. Mutta toistaiseksi ainakin ei ole kaduttanut. Esikoisella on toki välillä tylsää, kun ei ole leikkikaveria, mutta ei hänkään sisarusta ole kaivannut. Parisuhde on vielä kasassa myöskin. Toisaalta olenpahan nyt itsekin nähnyt, millainen perheenisä mieheni on, ja millainen perheenäiti minä olen, tajuan että päävastuu perheen pyörittämisestä on minulla, siispä perheenlisäystä voi tulla jos minä jaksan sen lisävastuun kantaa. En usko että toinen vauva aiheuttaisi yllätyksiä, kun en keneltäkään liikoja odota. Minulla on vielä vähän aikaa kasvaa ihmisenä ja kohottaa kuntoa sitä seuraavaa vauvahaastetta varten :).

Ethän sinä intohimon huumassa ajattele että erokin voi tulla. Suomen kansa saa lisääntyä. Tulee liikaa eksoottista verta (ei paha noin yleisesti ajatellen) ja kaikki ei diggaa siitä. Viemät kuulemma meidän naiset ja työpaikat, toimeentulo tukea unohtamatta. Anna palaa.

Siksi, koska kumpikin halusi toisen lapsen, ja vasta hänen syntymänsä jälkeen miehestä tuli aggressiivinen ja väkivaltainen. Riidat olivat järkyttäviä, henkinen väkivalta pahempaa kuin fyysinen. Antaisin paljon, jos olisin saanut pitää lasten perheen ehjänä. Minua syyllistetään erosta säännöllisesti, vaikka ei tiedetä mitään taustoja.

Joskus ne lapset on tehtävä parin vuoden välein jos niitä ylipäätään haluaa vielä alle 40 vuotiaana. Jos ensimmäinen lapsi tulee yli 30 vuotiaana, ei sitä toista kannata vuosia odotella. Lapsista on myös seuraa toisilleen.

Meillä on kolme lasta pienillä ikäeroilla. Ajateltiin miehen kanssa, että tehdään ne kaikki nyt putkeen niin jossain vaiheessa sitten helpottaa. Jos olisimme tehneet lapset pidemmällä ikäerolla, olisimme eläneet pikkulapsivaihetta yli 10v mikä ei yhtään sekään houkuttele. Se tuntuu lähinnä pitkitetyltä piinalta :) 

Ensimmäiset vuodet oli raskaat kolmen pienen kanssa emmekä yhtään vähempää odottaneetkaan. Olimme valmistautuneet raskaisiin vuosiin, mutta ryhdyimme niihin ajatuksella, että aika helpottaa. Laskimme vaatimustasomme toisiimme nähden todella alas. Eroa ei koskaan mietitty, mutta sen sijaan hitsauduimme todella tiiviisti yhteen. 

Itse en oikein aina ymmärrä ajatusta, että avioliiton pitäisi olla jatkuvassa mukavuustilassa ja vaikeita aikoja tulisi välttää. Me olemme perustaneet avioliittomme siihen, että selviämme yhdessä mistä vain. 

[quote author="Vierailija" time="25.05.2013 klo 07:54"]

Ei se lapsi ketään erota! Se ei tosiaankaan ole lapsen vika, jos vanhemmat eroavat. Sitä paitsi mietippä, todettu juttu on, että varsinkin ne, keillä on kaksoset, kestävät yhdessä paremmin vauva-ajan, heille ei ole annettu mahdollisuutta päättää lasten ikäeroa! :)

  Isoimpien sisaruksieni ikäero on 1,8kk ja minun ja toisen siskoni ikäero on 2 vuotta, vanhimpaan sisarukseen ikäero on 8 vuotta. Ai niin, vanhemmat juhlivat tänä vuonna 30 vuotishääpäivää, lasten pienestä iästä huolimatta! Sekä huolimatta siitä, että kaksi meistä on joutunut syntymän jälkeen pikaisesti leikkaukseen ja yksi käynyt useamman kerran leikkauksissa. Aika vaikeaa heillä on ollut, silti yhdessä :)

[/quote]

Onneksi vanhempasi ovat niitä onnekkaita jotka ovat siitä selvinneet, kuten sanoin jos siitä selviää, selviää lähes mistä vaan. Itselläni on 18v  joka asuu jo omillaan ja 4 vuotiaat kaksoset. En olisi selvinnyt ilman tyttäreni apua lastenhoidosta kun miehellä on raskas vuorotyö, vuorot 11 ja 13h. Olen miettinyt monta kertaa tässä vuosien aikana että pitäisi erota niin saisi joskus olla rauhassa jopa kaksi päivää kun lapset olisivat miehellä. Se tuntuu välillä suorastaan paratiisilta, vaikka rakastan lapsiani yli kaiken, ja kaipa sitä miestäkin vielä silti rakastan. Tahallani en olisi altistanut meidän parisuhdetta tälläiseen savottaan, kaksi vauvaa on todella rankkaa, ja kaksi leikki-ikäistäkin on ihan tarpeeksi rankkaa, aikaa ja voimia parisuhteelle ei ole ollut neljään vuoteen.

ap

[quote author="Vierailija" time="25.05.2013 klo 08:53"]

Kuutonen; tuollainen vaihe tulee monille naisille. En tiedä, voiko sanoa, että nainen jotenkin taantuu lasten myötä itsekin uhmaikäiseksi, joka kiukuttelee miehelleen, joka ei yötä päivää teekään häntä onnelliseksi, vaan yrittää vaan elää parhaansa mukaan kuten tavallinen kuolevainen. Vai käykö niin, että äidin suhteellisuudentaju ja itsekritiikki jotenkin sumenee siinä pikkulapsiajan pyörityksessä, ja kuvitellaan että tylsä mies on kaiken ongelman syy, ja tylsästä eroon pääseminen tekisi elämästä hauskempaa. Vaikka, rehellisesti sanoen, SINÄ tässä ap olet tylsä ja teet elämäsi tylsäksi, ja syytät siitä miestäsi koska juuri nyt et ole aivan voimissasi etkä kypsä katsomaan peiliin.

Suoraan sanottuna minusta tuntuu, että tykkäät vaan herkutella sillä vallalla, mitä sinulla äitinä on,ja miehestä eroaminen on vallankäyttöä parhaimmillaan - sekoitathan siinä kolmen ihmisen elämän, jotka ovat päätöksesi edessä täysin avuttomia. Lapsesi ovat vielä niin pieniä, että sinä olet heidän elämänsä keskipiste, ja silloin sitä yhdellä jos toisella naisella nousee vähän pissi päähän siinä mielessä, että hän haluaa kontrolloida muutakin elämää ympärillään. 

Minäkin olen ollut tuossa vaiheessa joskus, samoin monet kaverini. Ihminen on itsekeskeinen vaikka äiti onkin, ja joskus myös hyvin epäreilu vaatiessaan puolisolta jotain, johon ei itsekään puolisona kykene. Kaikki me ollaan päästy siitä vaiheesta yli kun lapset ovat kasvaneet ja elämä vähän helpottanut. Sinäkin pääset, kun mietit että olet itse valinnut elämäntilanteesi, eikä se ole kenenkään syy. Sinulla on vastuu tehdä oma osasi parisuhteessasi, eikä se, että hellit katkeruuttasi ja pettymystäsi päivästä toiseen, antamatta miehellesi koskaan mahdollisuutta oikeasti tietää ajatuksiasi, ei ole vastuullista eikä reilua käytöstä.  Vaikka sinusta tuntuu, että olet antanut jo kaiken, etkä saanut mitään tilalle, niin asia ei ole aivan niin.  Älä nyt vaan mene tekemään mitään typerää vain sen vuoksi, että odotuksesi perhe-elämän suhteen olivat epärealistisia.

[/quote]

Tämä vuodatus oli varmaan tarkoitettu jollekin muulle, ap ei ole tehnyt lapsia peräperää, sattumalta tuli kaksoset, mutta naimisissa olen, ja pysyn. Mun aloitus ajoi sitä takaa, että miksi ihmiset altistaa parisuhteensa sille suurelle stressille, mikä ihme taika siinä on että pitää kahden vuoden sisään saada toinen kakara pykättyä. Itse tiedän jo esikoisen ajoista kun olin vielä nuori, että oli se yhdenkin kanssa rankkaa.

ap

Kaikille eroa ajatteleville pienten lasten vanhemmille haluaisin sanoa että malttakaa, kestäkää ja odottakaa. Elämä kyllä helpottuu kun lapset kasvaa. Siinä pahimmassa vaiheessa väsyneenä ei kannata tehdä lopullisia päätöksiä. 

Meillä kolme lasta alle kolmen vuoden erolla. Rankkaa oli vaan nyt kun nuorin on kolme on elämä helpottanut kummasti. Jopa niin paljon että haaveilen neljännestä lapsesta. vauvasta johon voisin rauhassa paneutua. :)

pienessä ikäerossa on hyvät ja huonot puolet. Suosittelisinko sitä muille??? Toisaalta kyllä, toisaalta en. Rippuu ihmisen luonteesta ja arjen hallinnasta. :) 

[quote author="Vierailija" time="25.05.2013 klo 21:09"]

[quote author="Vierailija" time="25.05.2013 klo 07:54"]

Ei se lapsi ketään erota! Se ei tosiaankaan ole lapsen vika, jos vanhemmat eroavat. Sitä paitsi mietippä, todettu juttu on, että varsinkin ne, keillä on kaksoset, kestävät yhdessä paremmin vauva-ajan, heille ei ole annettu mahdollisuutta päättää lasten ikäeroa! :)

  Isoimpien sisaruksieni ikäero on 1,8kk ja minun ja toisen siskoni ikäero on 2 vuotta, vanhimpaan sisarukseen ikäero on 8 vuotta. Ai niin, vanhemmat juhlivat tänä vuonna 30 vuotishääpäivää, lasten pienestä iästä huolimatta! Sekä huolimatta siitä, että kaksi meistä on joutunut syntymän jälkeen pikaisesti leikkaukseen ja yksi käynyt useamman kerran leikkauksissa. Aika vaikeaa heillä on ollut, silti yhdessä :)

[/quote]

Onneksi vanhempasi ovat niitä onnekkaita jotka ovat siitä selvinneet, kuten sanoin jos siitä selviää, selviää lähes mistä vaan. Itselläni on 18v  joka asuu jo omillaan ja 4 vuotiaat kaksoset. En olisi selvinnyt ilman tyttäreni apua lastenhoidosta kun miehellä on raskas vuorotyö, vuorot 11 ja 13h. Olen miettinyt monta kertaa tässä vuosien aikana että pitäisi erota niin saisi joskus olla rauhassa jopa kaksi päivää kun lapset olisivat miehellä. Se tuntuu välillä suorastaan paratiisilta, vaikka rakastan lapsiani yli kaiken, ja kaipa sitä miestäkin vielä silti rakastan. Tahallani en olisi altistanut meidän parisuhdetta tälläiseen savottaan, kaksi vauvaa on todella rankkaa, ja kaksi leikki-ikäistäkin on ihan tarpeeksi rankkaa, aikaa ja voimia parisuhteelle ei ole ollut neljään vuoteen.

ap

[/quote]Mit wit?

Minulla on 11 lasta joista vanhin on 29 ja nuorin 2 v.

Joukossa on kahdet kaksoset enkä ole koskaan halunnut erota miehestäni vain saadakseni lapseni "pois".   Sen sijaan olen kyllä yhdessä mieheni kanssa nähnyt fiksuksi hankkia myös kahdenkeskistä aikaa eli meillä on ollut jotakuinkin aina myös palkattua apua arjen pyörittämisessä.

Haikein mielin olen lapset jättänyt, kun esim. menemme miehen kanssa oopperaan ja yöksi hotelliin. Haikeus ei ole kuitenkaan mitenkään estänyt parisuhdeajastakin nauttimista.

Loppujen lopuksi, parisuhteen vaaliminenhan on tärkein lasten kodin vaalimisen muoto?

Mä en ole ikinä voinut ymmärtää tuota "sitten on lapset tehty" ja "kerralla se pikkulapsivaihe" -ajattelua. Ettekö te osaa nauttia lapsista? Mikä ihmeen pikaprojekti se on? Minusta monien kannattaisi venyttää sitä ikäeroa. Ei lapsia tehdä toiselle kaveriksi tai äidin "äkkiä projekti ohi" -ajattelun takia. Parempi on keskittyä lapsiin kunnolla ja ennen kaikkea varmistaa, että parisuhde kestää. Lapselle suurin onnettomuus on vanhempien avioero. Mielummin ainoa lapsi kuin eroperheen lapsi. Niin se vaan on. Tälläkin palstalla pyöritään jonkun kotihoitokeskustelun ympärillä, vaikka oikeasti avioero on 100-kertaa pahempi lapselle kuin joutua 1-vuotiaana hoitoon.

Niinpä!!!