Sinä joka kävit ala-asteen pienessä kyläkoulussa,

ulos :(

tottahan se on että hulluja opeja on niin pienissä kuin isoissakin kouluissa. Sekaan mahtuu monenlaista tallaajaa. Isossa koulussa helposti hukkuu joukkoon ja unohtuu täysin. Helpompi tehdä pahaa ja harvemmin jää kiinni. Pienessä koulussa taas tiedetään kaikki. No en tiedä onko se hyvä vai paha? Ainakin helpottaa aikaista puuttumista

että johtajaope oli myös urheiluhullu hänkin. Harrastimme mäkijuoksua esimerkiksi, aikaa otettiin kun kipitettiin veren maku suussa mäkeä ylös. Joka välitunti hiihdettiin/juostiin välituntireitti läpi. No, kunoto lapsena oli ainakiin hyvä. Tosin ne raukat, jotka olivat lihavia tia muuten huonokuntoisia saiavt luonnollisesti kärsiä.

Tämä ei missään tapauksessa ollut pahinta, mutta tragikoomisia tapauksia riittäisi 3-4-luokan opettajastani monen kirjan verran. (Ehkä kaksossikoni joskus tarttuu kynään, jos traumoiltaan pystyy.)



Kerran läskynsä tekemättä jättäneet otettiin luokan eteen riviin solvattavaksi. Opettaja lähti tenttaamaan jokaiselta yksitellen: "Miksi et ole tehnyt läskyjäsi!" "En muistanut..", ensimmäinen sopersi. "Mrrr... et muistanut..?!?! Myönnä pois, että olit laiska!".. "Kyllä.. olin laiska..", oppilas turhertaa... "No, niin... Miika, miksi et ole tehnyt läksyjäsi?" "Olin laiska", yrittää oppilas, johon opettaja "Kehtaakin tunnustaa, sinä hävytön!!!"



Yleisestä kurista mainittakoon. Tuolissa istuttiin selkä suorana, kädet ranteita myöden pulpetilla. Ikkunasta ei tietenkään saanut katsoa ulos, eikä myöskään toisella seinällä olevaa kelloa ("Kiinnostaako sinua enemmän ajankuluminen, kuin tämä oppitunti!?!?!?") Myöskään ei saanut kääntyä katsomaan toista oppilasta tämän vastatessa ("Olethan nähnyt toveriasi ennenkin!?!?!?") Eli katse oli suunnattuna _aina_ joko taululle tai oppikirjaan.



Henkistä väkivaltaa kuvastaa hyvin se, että tuskin yhtään koulupäivää ei mennyt, etteikö joku lapsista olisi ruvennut tunnilla itkemään. Ja uskon, että kahden vuoden aikana jokainen oppilas itki edes jossain vaiheessa julkisesti.



Tämä tapahtui 80-luvun puolella, joten onneksi tiesimme, ettei opettaja saanut fyysisesti kurittaa meitä. "Sticks and stones may break my bones, but words can hurt me...voi voiko...?"