Kauanko sinulla meni masennuksesta toipumiseen?

Mulla keskivaikea masennus ja oletettavasti jotain persoonallisuusproblematiikkaa, vaikkei sitä ole koskaan diagnosoitu. Olen kärsinyt masennuksesta ala-asteikäisestä lähtien, ja sitä ruvettiin psykoterapialla hoitamaan kun olin jo aikuinen. Kaksi vuotta terapiaa ja masennus oli poissa, terapia jatkuu edelleen sen jälkeen. Ahdistusta on yhä lievänä, mutta ei masennusta. Lääkkeitä en ole koskaan syönyt.

Sitä on ehdotettu mutta en tiedä mitä siihen sisältyy...Mulla masennus aiheutui fyysisestä sairaudesta ja ylirasituksesta...

mutta vastaanpa kuitenkin.



Eli ensi oireet olivat vuonna 1996, kunnolla iski päälle 1997. Puolessa vuodessa tulin jonkinlaiseen kuntoon, mutta terve en näin taaksepäin katsoen ollut. Vuonna 2001 vaiva iski uudelleen. Silloin meni myös puoli vuotta ennen kuin olin kunnolla tolpillani. Se olikin sitten lopullinen paraneminen (ainakin haluan näin uskoa). Edelleen vaikeina aikoina se tuttu musta tyhjyys huutaa ja houkuttelee minua luokseen, mutta nyt osaan paremmin sinnitellä vastaan.



Jaksamista sinulle. Kyllä maailma joskus kirkastuu, vaikka nyt ei siltä tunnukaan.

Olen jo onneksi paranemaan päin tai ainakin luulen niin... lääkitystä takana vuosi.. mutta matkaa vielä jäljellä " normaaliin" ap

Apuna oli hyvä terapeutti, psykiatri, perhetyöntekijät ja sinnikäs yrittäminen ja nouseminen uudelleen ylös kun tuli takapakkia. Eräällä vakavasta masennuksesta kärsineellä oli toipumisprosessi jo kestänyt 15 vuotta, mutta ylöspäin oli pikkuhiljaa menossa.

Kognitiivista, analyyttista, ratkaisukeskeistä, ryhmäterapiaa, taideterapiaa jne.



Valitessa terapiamuotoa ja terapeuttia, suosittelisin luottamaan hoitavan psykiatrin suosituksiin.



Terapiasta kertoo oivasti kirja Psykoterapiaopas, joka tekee katsauksen kaikkiin yleisimpiin terapiamuotoihin Suomessa. Kirja on tosi helppolukuinen ja mukava.



Tavallisimmin psykoterapia on puhumista. Riippuu sitten ihan suuntauksesta, kuinka paljon terapeutti puhuu, miten hän puhuu ja mistä puhutaan eniten.

Mulla oli kuitenkin todella vaikea jopa psykoottinen masennus pahimmillaan vuosi sitten. Psykoosiin en luojan kiitos mennyt mutta lähellä käytiin. Olisi myös mukava tietää mikä masennuksen teillä aiheutti? Mulla siis fyysinen sairaus ja ylirasitus siihen päälle... ap

itku tulee kun mietin sitä syytä, en laita sitä

Toivottavasti asiat lähtevät parempaan suuntaan t.ap

enkä tiedä toivunko koskaan. 1,5 vuotta lääkityksellä ja raskauden vuoksi viimeiset 3 kk ilman lääkettä, olis saanut käyttää, mutta ei juuri ennen synnytystä. mulla oli ennenaikaisuuden riski ja siksi lääke lopetettiin 3 kk ennen synn.



välillä on vieläkin niitä päiviä että pelkään putoavani takasin alas, mutta olen ajatellut asian niin että katsotaan yön yli miltä aamulla tuntuu ja on ollut aina parempi. Mieskin tietää tämän, jos oon poissaolevan oloinen niin koitan vaan pitää itseni kasassa. miehelläni 5 vuosi menossa ja molemmilla oli vakava-asteinen. Pärjäämme hienosti kotioloissa ja lasten kanssa, elämme hyvää onnellista arkea, mutta ulkopuoliset sekoittaa kuvion yhä helposti. siksi olemme lähinnä kotosalla tai tapaamme paria sairaudestamme tietävää tuttavaperhettä. Siellä meidät otetaan ihmisenä.



ja se syy... töitä 14 tuntia vuorokaudessa enkä saanut miehen ryyppyvelkoja siltikään maksettua->tuli ero ja velat jäi silti minulle, olin totaalisti hyväksikäytetty. ja sain kuulla olevani ties mitä exän suvulta. lapsetkin koitettiin muka viedä, mutta sossu ei katsonut aiheelliseksi :-)

Minulla reaktiivinen masennus. Toipumiseen meni 2-3 vuotta, mutta stressinsietokyky ei varmaan palaa samanlaiseksi ikinä. Toisaalta en hevillä enää anna tilanteen mennä yhtä pahaksi, mikäli se vain minusta on kiinni.

Yhäkin äiti yrittää latistaa ja nöyryyttää. Mun voimavara on se, että olen tajunnut olevani helvetisti älykkäämpi ja onnistuvani aina järjettömän paljon paremmin kaikessa missä äiti, vaikka minähän se tyhmä idiootti olen jota saa hävetä ja pilaan äitini ja isäni elämän. Ja kyllä. Käytän jokaikisen mahdollisuuden elämässäni näyttääkseni äidilleni kuinka paljon parempi olen kuin hän ja kuinka helposti se minulta käy. Naurettavaa ehkä jostain, mutta minähän sen työn teen itseni kanssa ja tämä toimii nyt.





7

Sitten on näitä, jotka sairastavat just niinkauan ku saavat virikepaikan lapselleen.

Voimia teille kaikille ja toivottavasti parannutte mahdollisimman pian!

Kuulostaa kamalan pitkälle nuo ajat.

ja masennustakin jo kolme vuotta. Masennuslääkettä syön koko ajan ja ajoittain tohon ahdistuneisuuteen rauhoittavaa. Luulempa, että tästä ei kokonaan toivu koskaan. Krooninen sairaus jonka kanssa on opittava elämään. Huonompia aikoja tulee säännöllisesti, mutta pääasiassa elämä rullaa ihan hienosti. Näihin julkkismasentuneisiin en usko ollenkaan! Jos todella sairastuu psyykkisesti, ei siitä äkkiä toivuta..

Mulla on diagnoosina tunne-elämältä epävakaa persoona, eli rajatilapersoona.



Perusinfoa persoonallisuushäiriöistä voi lukea vaikkapa wikipediasta:

http: //fi. wikipedia. org/wiki/Persoonallisuush%C3%A4iri%C3%B6

Tästä tunne-elämältä epävakaasta versiosta taas esim. täältä: http: //www. samianttila. net/tyo/epavakaa_persoonallisuus/



27

Olen usein ärtynyt, itkuinen, tulevaisuus pelottaa, ahdistaa, en jaksa tavata ihmisiä. Mutta en saa aikaiseksi mennä lääkäriin, pelottaa...

E ole koskaan älynnyt mennä lääkäriin; olen tuntenut elämäni vaan tosi raskaaksi, eristäytyneeksi ja vaikeaksi. Olen ollut välillä kuukausia ihan pakokauhun partaalla- ja aina jotenkin sinnitellyt johonkin siedettävään oloon.

Voiko oikeesti olla vuosia masentunut niin ettei sitä itse ymmärrä? Lähipiiri mulla on semmoinen että se ei varmasti huomaa/ymmärrä mitään vaikka olisin pää kainalossa.

Olen luonteeltani myös tosi kaksijakoinen ja jaksan sinnitellä pitkään. Mitä kurjempaa, sen pirteämpi olen ulospäin.

Mistä te olette tienneet olleenne masentuneita ja osanneet hakeutua hoitoon?

Nyt on välillä ollut jo helpompaa, mutta ei kokonaan poistunut vieläkään.

aina kun luin masennusoireista, niihin liittyi kaikenlaista menetystä ja surua eikäminulla ollut sellaista, veti vaan alaspäin. Vuosi kaksi kotoa muuttamisen jälkeen (alkuhuuman mentyä ohi) aloin vajota alas, voimat meni, en saanut mitään tehtyä, keskittymiskyky huono, itsetunto yms. Sitten alkoi tulla pelkotiloja ja sellaisia irrallisuuden / erillisyyden tiloja, pakokauhuisia aivan. Mulla oli pari hyvää ystävää joille saatoin puhua näistä. Lopulta toinen heistä sanoi, ettei voi enää auttaa minua, vaan on pakko hakea apua. Lopulta päädyin psykologille ja terapiaan.



Diagnoosi oli krooninen masennus. Olin ollut vuosia masentunut, koko nuoruuteni. Kotioloni olivat sellaiset, ettei mikään ihme - mutta kun olin kaiken sen keskellä elänyt ikäni, en tajunnut edes miten tuhoisa ympäristöni oli. Toivuin kyllä pahimmista muutaman vuoden terapiassa.



Alkuperäiseen kysymykseen: uskoisin että masennuksen syntyhistoria ja kesto on yhteydessä siitä parantumisen aikaan. vois iis vaihdella paljonkin.

- ei huomaa että on masentunut, ennemminkin kiivasluonteinen. Oon miettinyt paljon, mikä häntä vaivaa ja tullut semmoiseen lopputulokseen että hänen ongelmansa aiheuttaja on loukkaus. Siis joku, jotkut, jokin on loukannut häntä niin syvästi, että hänsuojelee itseään sillä masennuksella.

Jos ajattelette omaaelämäntarinaanne- voiko sen masennuksen juuret olla ulkoapäin tullut loukkaus? Pitkäänkin jatkunut? Enkä tarkoita sanallista, vaan se että on joutunut seuraamaan/ kokemaan itse sitä, että toista ihmistä ei kunnioiteta vaan hänen arvoaan loukataan pahasti?



Siis tiivistetysti; masennuksen syy on syvä persoonaan ja arvoon kohdistunut loukkaus. Ja masennuksen vastakohta on kunnioitus?



Oonko ihan hakoteillä? Kiinnostaa vaan tosi paljon ku asia on läheinen.